Istun leirikeskuksen saunalla vuoden viimeistä iltaa. Olen saunamajurina avantouimareille, jotka halusivat juhlistaa uudenvuodenaattoa uinnilla. Leudot kelit ovat laajentaneet avannon suureksi ja siinä voi polskia nyt vaikka matkauintia jos sielu sietää ja nahka vettymättä kestää. Päässäni pyörii monta ajatusta. Ajatukseni liittyvät tulevaisuuteen ja jaksamiseen.

Jaksaminen liittyy myös uskomiseen ja tunteisiin. Uskon tielle sattuu usein erämaataipaleita, jolloin taivas on vaiti ja usko on koetuksella. Väsymys polttaa innon kaikkeen ja elämän vauhtipyörän oma liike pysähtyy. Monta kertaa ihminen tässä vaiheessa alkaa pyörittää tuota vauhtipyörää omin voimin. Kynnet verillä väännetään raskasta pyörää liikkeelle tajuamatta, että on levon aika. Paljon on kirjoitettu tunteista ja uskosta. Suomalaiseen pietismiin on iskostunut jonkinlainen järjen usko, joka sulkee tunteet ulkopuolelle. Se tuntuu liittyvän ajatukseen uskosta, joka on erotettu muusta elämästä. Ihminen on kuitenkin Jumalan luoma psykofyysinen kokonaisuus, jossa tunteet ja fysiikka kulkevat järkikultamme kanssa käsikädessä. Vain Pyhän Hengen yhteys Jumalaan voi vaikuttaa tuohon kokonaisuuteen. Ilman Pyhää Henkeä tallaaminen tällä Telluksella on ihmisen oma ponnistelua alusta loppuun saakka.

Jollain merkillisellä tavalla kilvoittelumme, tällä uskon tiellä tuntuu vaikuttaa siihen, miten meidän henkemme resonoi Jumalan Hengen kanssa. Väsynyt turta mieli ei jaksa rukoilla ja kokea Jumalan läsnäoloa vaan se ajautuu aavikolle, hiljaisuuteen, joka voi olla ahdistavaa pelottavaa ellei ymmärrä mistä on kysymys. Ymmärtävä ihminen taas tajuaa että nyt on pysähdyttävä.  Silloin ihmisen on syytä hiljentyä ja jäädä hiljaa odottamaan uskollisesti sitä mitä on tulossa. On jäätävä lepoon, sillä erämaa tavallisesti valmistaa meitä johonkin. Jos sen sijaan alamme kokea syyllisyyttä omasta väsymyksestämme ja alamme vaikeroida heikkoa vaellustamme, kadotamme luottamuksen Jumala suunnitelmaan elämässämme. Jumala jaksaa kulkea kanssamme silloinkin, kun meistä ei tunnu miltään tai olemme jopa penseitä koko vaelluksemme suhteen. Moni saattaa kokea jopa niin että Jumalan armo on poissa ja tilalla on oman syntisyyden ja kelpaamattomuuden taakka tällöin usko joutuu koetukselle.

Ajatuksieni taustalla on vanha Bo Giertzin kirja Kalliopohja, jonka alussa vanha hurskas Johannes huutaa kuolinvuoteellaan Jumalan puoleen omaa kelpaamattomuuttaan. Kuolevan väsyneet kädet yrittävät pyörittää kilvoituksen pyörää pääsemättä rauhaan. Armo ei tavoita mieltä, joka ymmärtää olevansa täysin tyhjä astia Jumalan tuomion edessä. Mitään puolustusta ei tunnu löytyvän. Lepoa omista synneistä ei näy eikä kuulu. Paikalle kutsuttu pastori joutuu tilanteeseen, jossa hänellä ei olekaan itsellään tarjota lohtua kuolevalle, elämän raadollisuus paljastuu omissa hurskaissa piireissään elävälle miehelle, kuitenkin hän tarjoaa kuolevalle tärkeimmän, synninpäästön ja ehtoollisen tajuamatta itse sitä voimaa jota hän edustaa. Kuolemasta tulee hänelle totta!

Jumalan alkuperäinen tahto on, että ihminen tunnustautuisi hänen lapsekseen. Hän on asettanut kapean, ahtaan oven luokseen, joka on kuitenkin kaikille avoin. On merkillistä, että tuon oven kulkemiseen ei tarvitakaan kovaa ponnistelua ja suorittamista vaan lepoa. Lepoa Kuninkaitten Kuninkaan läsnäolossa. Pysähtymistä ja jäämistä Jeesuksen seuraan. Ei lainkaan opillisia viisauksia tai uhreja.

Monta kertaa kun ahdistus iskee, pysähtyminen ja kaiken lopettaminen johtaa siihen, että Jeesus tulee rinnalle huokaamaan yhdessä, silloin  hän ottaa kädestämme kiinni ja sanoo että vaelletaan yhdessä, minä en jätä sinua milloinkaan.

Rukoukseni on samalla kiitosta ja ylistystä Taivaalliselle Isälle siitä, että saan olla hänen lapsensa. Saan olla Jeesuksen kanssa juuri sellainen kuin olen. Väsyneenä väsynyt, vihaisena kiivas, iloisena riemuitseva ja tyynenä hänen rauhansa kuva. Voin olla tunteva, järkevä tai järjetön ihminen, joka loistaa Jumalan kirkkautta tunnetiloista ja omista järkeilyistä huolimatta.