Kehäkolmosen sisäpuolella on havaittavissa suurta eroahdistusta.Ahdistus syntyy siitä kun ihmiset eroavat kirkosta mutta eivät koulun uskonnon opetuksesta.  Onko tosiaan mahdollista että uskoa on myös kirkon seinien ulkopuolella ja eroavat eivät eroakkaan Jumalasta. Mistä tässä on oikein kysymys?

Eroahdistus heijastuu median tapaan käsitellä uskontoa  ja evankelisluterilaisen kirkon yhteyttä  valtioon ja erityisesti koululaitokseen.  Ei ole sattumaa, että suurimmat mediatalot tekevät koulujuttunsa  kehäkolmosen sisäpuolelta. Ja miksi eivät tekisi, sillä asuuhan  iso osa väestöstämme ruuhka-Suomessa .  Vapaa-ajattelijoiden aktiivisin toiminta keskittyy myös  pääkaupunkiseudulle ja vaikka heidän jäsenmääränsä on kirkon jäsenmäärään nähden melko mitätön, saavat he kohtuullisen hyvin äänensä kuuluville  mediassa. Vapaa-ajattelijoiden tapa lähestyä asiaa on ns. järjen ääni, joka vetoaa, totta kai itseään järkevinä pitäviin ihmisiin, toimittajiin. Kun sitten vastapuolella on raamatunlausein ja rukouksin varustautuneet uskovaiset sekä hengellisistä ylilyönneistä ryvettynyt kirkko herätysliikeineen, on selvää kenen ääntä media kuuntelee.

Itse katselen tätä kaikkea opettajan tuolilta kaukana ruuhkasuomesta. Olen ihmeissäni seurannut keskustelua koulun uskonnonopetuksesta ja ihmetellyt melko ohutta tulkintaa luvuista joita eri tahot ovat tutkimuksissaan saaneet.  Kaikesta näkee, että luterilaisen uskon sisältö tässä yhteiskunnassa on huonosti tunnettu asia puhumattakaan uskonnonopetuksen oppisisällöistä.

Tilastot kertovat omaa kieltään kirkon jäsenyydestä. Väki vähenee siitä ei päästä yli eikä ympäri.  Mutta  edelleen merkittävä osa suomalaisista on päättänyt pysyä kirkon jäsenenä,  siitä on kuitenkin aika vaikea repiä otsikoita. Olisi mielenkiintoista tietää mitä ihmiset vastaisivat kyselyyn  jossa tiedusteltaisiin minne ihmiset tahtosivat tulla haudatuksi ja millaisin menoin. Kysymys pakottaisi vastaajan miettimään asioita hieman syvemmin. Perimmäiset asiat kun tuppaavat unohtumaan arjen hulinassa.

Vaikka väkeä eroaa kirkosta, se ei juuri näy koulun arjessa. Yli 91% perusopetuksen oppilaista osallistuu uskonnonopetukseen ja jos mukaan otetaan myös erityisopetuksen piirissä olevat koulukkaat, luku nousee yli 95%.  Jostain syystä vanhemmat  yhä  arvostavat koulun antamaa opetusta. Kuvaavaa on se että myös iso osa kirkkoon kulumattomista oppilaistamme haluaa osallistua uskonnonopetukseen.

Opetuksen perustavoite on antaa tietoa Luterilaisesta kirkosta ja sen uskosta. Tämä tuntuu olevan tärkeä asia ihmisille, vaikka he eivät henkilökohtaisesti uskoisikaan kaikkeen mitä kirkko opettaa. Vanhemmat eivät ole tyhmiä vaikka sellaisen kuvan vapaa-ajattelijat tuntuvat heistä antavan Heille on mysteeri miksi vanhemmat eivät älyä ottaa lapsiaan pois satutunneilta. Julkisuuteen annetaan kuva, että ihmiset itse eivät ymmärrä  mitä heidän lapsilleen koulussa opetetaan. Moni vapaa-ajattelija toimii omasta mielestää totuuden torvena ja esitaistelijana vapauden puolesta.

Oma kokemukseni on, että lasten vanhemmat, nekin jotka eivät usko, ymmärtävät uskonnonopetuksen kulttuurillisen arvon. Näillä raukoilla rajoilla osataan arvostaa maalaisjärkeä.

Vanhemmille merkitsevät myös  perinteet jotain.  Suomessa lomat ja kirkolliset juhlat rytmittävät ihmisten elämää.  Ne tuovat turvallisuutta ja jatkuvuuden tunnetta elämään. Kansakunnan juuret ovat syvällä isien raivaamassa maassa, joka on kynnetty pelloiksi sisun ja uskon voimalla. On uskottu itseensä ja lopussa Jumalaan, kun omat voimat ovat käyneet vähiin. Kirkko on ollut mukana luomassa tämän maan hyvinvointia. Ja loppupeleissä kirkko on opettanut tavallaan ja kansa uskonut laillaan.

Omassa koulutyössäni näen hyvin miten kansa elää ja uskoo. Seurakunta on mukana koulun arjessa kinkereineen ja aamunavauksineen. Toiminta on, kuten kaikki koulussa tapahtuva toiminta, julkista ja läpinäkyvää.  Aamunavaukset ovat vapaaehtoisia, kuten myös lukukausien lopussa olevat jumalanpalvelukset ja muut hengelliset tai uskonnolliset tilanteet.

Joulujuhla on suosituin tilaisuutemme ja sen toivotuimpia ohjelmanumeroita ovat kolmasluokkalaisten evankeliumikuvelma ja pienten kuoro, joka laulaa perinteisiä joululauluja.   Vanha tiernapoika perinne on herännyt jälleen henkiin ja kahtena edellisvuotena on siihen järjestetty esikarsintaa koska halukkaita laulajia on ollut niin paljon.

Koulullamme vierailee myös muiden hengellisten yhteisöjen työntekijöitä. Heidän käynneistään tiedotetaan aina ajoissa koteihin ja oppilailla on aina mahdollisuus osallistua vaihtoehtoiseen toimintaan. Näitä vierailuja ei ole usein mikä on harmi, sillä useimmiten heidän keskeisin sanoma lapsille on: -Sinä olet arvokas!  Julistamista nämä vierailijat eivät harrasta, koska he kunnioittavat koulumaailman arvoja ja sääntöjä.

Sen sijaan että koulumme olisi sulkeutunut  ympäröivän yhteisön arvoilta, on se avannut ovensa ja ikkunansa ulos maailmaan. Tämän ovat myös vanhemmat ymmärtäneet olemalla mukana koulun toiminnassa kaikilla elämän alueilla. Näin lapset oppivat tuntemaan omat juurensa ja kulttuuriperintönsä, jota myös kirkko ja muut suomalaiset hengelliset yhteisöt edustavat. Koulun uskonnonopetus on lasten ja nuorten oma foorumi keskustella uskosta ja siitä mihin Suomi uskoo. Omassa luokassani kiivaimmat keskustelut käydään uskonnon tunneilla. Vääriä kysymyksiä tai vastauksia ei ole ja kaikkea on lupa ihmetellä. Myös jokaisella on oikeus omaan uskoonsa tai siihen että ei usko. Tärkeintä on kunnioittaa jokaisen kodin omaa perinnettä. Siksi opettajan oppilaantuntemus on tärkeämpää kuin hänen oma uskomuksensa  tai käsityksensä.

Oman uskonnonopetus on hyvä mahdollisuus oppia aitoa suvaitsevaisuutta.  Se antaa mahdollisuuden todelliselle uskonnonvapaudelle.  Parhaimillaan uskonnonopetus herättää oppilaat näkemään itsensä ja toiset ihmiset arvokkaina ja tärkeinä. Lapset löytävät hyvin nopeasti  itsestään kyvyn auttaa ja lohduttaa heikompiaan.

Jos lapset saisivat päättää asioista, olisivat maailman kriisipesäkkeet rauhoittuneet aikoja sitten ja uskonnolliset sodat olisivat historiaa sillä lapset luonostaan pyrkivät löytämään ristiriidoille ja konflikteille turvallisia ja rauhanomaisia ratkaisuja. Ei ole sattumaa, että Jeesus puhui lapsista ja lastenkaltaisista, jotka tulevat perimään Taivastenvaltakunnan, onhan se myös rauhan valtakunta!

On vaikea kuvitella, että  uskonnolliset sodat loppuisivat ilman uskontojen välistä vuoropuhelua. Ja vuoropuhelua on mahdotonta käydä jos ei ymmärrä omaa uskontoaan. Mielenkiintoista on se että esimerkiksi islamilainen yhteisö ei ole Suomessa vaatimassa kristillisiä perinteitä pois Suomen kouluista. Vahva oma identiteetti suojaa konflikteilta kun taas heikko identiteetti nostaa tarvetta korostaa omia arvoja ja nostaa yhteentörmäysten riskiä.

Parhaiten kuvaa sitä missä mennään on erään neljäsluokkalaisen oppilaani oivallus kun vastasin hänelle miksi koulussa opetetaan uskontoa. Veijari kiteytti ajatuksensa näin: ”Voi vitsit ja mä kun luulin että musta yritetään tehdä uskovaista. Kyllä mä Jumalaan uskon mut emmä mikään uskovainen ole”. Tämän jälkeen poika uskalsi kysyä monta vaikeata kysymystä joihin sitten porukalla pohdittiin vastauksia. Ehkä meidän eroahdistuksemme ei johdukaan Jumalasta tai kirkosta vaan siitä että emme ole  vielä ymmärtäneet kunnioittaa toistemme tapaa uskoa Jumalaan emmekä velä oikein luota itseemme Kristittyinä.