.

Naamakirja on meille suomalaisille vaikea paikka. Olemme tottuneet jurnuttamaan asioita hiljaa selän takana ja haukkumaan esimiehemme ja tympeät ihmiset työkavereille ruokatunnilla tai kuppilassa. Kaikkein vaikeimmat asiat olemme tottuneet riitelemään itseksemme kun  jupisten kannamme  kauppassimme kotiin, jossa puoliso on saanut sitten kuulla kiteytetyt tulikivenkatkuiset loppupäätelmämme asiasta, joka sillä hetkellä on ollut kivenä kengässä.  Tällä tavalla  suomalainen on säilyttänyt kasvonsa ja on kyennyt, enemmän tai vähemmän hymyillen, kohtaamaan naapurinsa, työkaverinsa tai pomonsa seuravana päivänä.

Nyt meillä on kuitenkin ongelma. Sen nimi on sosiaalinen media tai tarkemmin sanottuna Facebook. Kun nuoriso jo pakenee vanhempiaan muihin internetin medioihin, me keski-ikäiset olemme vasta siirtämässä hiljaiset jurotushetkemme naamakirjan ääreen.

Yhtä-äkkiä edessämme on puoli maailmaa täynnä uusia jurottamisen aiheita ja mikä parasta, laumoittain uusia ihmisiä, joiden takia voimme pahoittaa mielemme. Nyt yksinäinen poikamies Lapista tai itäsuomalainen, työhuolien parkitsema perheenäiti voi vaihtaa henkilökohtaisen angstinsa kollektiiviseen angstiin ja purkaa sen kaikkien nähtäväksi omalle seinälleen. Lisäksi voi perustaa oman ryhmän kaikille, joiden angstit jotenkin liittyvät yhteen.

Feissari on siitä kiva, että jurnuttamisen kohteita voi hakea lisää etsimällä kavereiksi ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista, mutta ovat eri mieltä. Näin päästään väittelemään ja syventämään omaa angstia. Ja kun siten onnistuu tavoitteessaan ja pääsee pahoitamaan mielensä, voi  sitten mennä jurnuttamaan oman ryhmänsä keskuuteen kärsimäänsä pahaa. Hauskinta kaikessa on, että kukaan ei oikeasti tunne toisiaan. Kerrankin saa jurnuttaa asioista ilman, että tarvitsee  jännittää seuraavana aamuna työpaikalla tai postilaatikolla, että mitäs tuli taas sanottua ja mitä seurauksia sillä on.

Suomi on väärinymmärtäjien ja -ymmärrettyjen luvattu maa. Meistä on mukavaa päästä sanomaan ”että mitäs minä sanoin”.  Viimeisen sanan sanojat sitten seppelöidään voittajina ja tavallisesti vielä marttyyrinviitan kera.

Miksi tällainen teksti? Siksi, että meitä ihmisiä vaivaa kiivailun henki, joka on villiintynyt sosiaalisenmedian tulon myötä. Meistä on tullut inttäjiä, jotka tivaavat yhä uudestaan samoja asioita eri foorumeilla.  Unohdamme ettemme oikeasti tunne ihmisiä, joiden kanssa netissä keskustelemme .   Jos nyt jatkuvaa tivaamista ja perustelujen hakemista samaan postaukseen voi keskusteluksi sanoa.

Järkevä ja hyvätapainen keskustelu vasta-argumentointeineen loistaa poissaolollaan. Tyypillisimpiä intoksia ovat itseään puhdasotsaisina luterilaisina pitävien ja karismaatikkojen väliset keskustelut, joissa kilvan kyllä korostetaan Jeesuksen tärkeyttä mutta kummallekaan ei anneta armoa tai jos sitä toinen tarjoaa, niin se ei kelpaa. Väärin sammutettu sanoisi entinen palomestari.

Meillä olisi paljon opittavaa juutalaisilta opettajilta. Missään muualla ei väitellä niin paljon, kuin heidän keskuudessaan. Tunnetuimpien opettajien ympärille on muodostunut aikojen kuluessa melkoisia koulukuntia. Väitely on kiivasta, mutta väittelijät säilyttävät keskinäisen kunnioituksen. Siihen on yksi selkeä syy. Väittelyä käydään hengellisessä mielessä kehällisistä asioista. Kaikkein olennaisimmasta asiasta, Jumalasta, ei tarvitse kinata. Juutalainen laki on kuin sipuli. Sen  useat kerrokset suojelelevat uskon ydintä, sitä, että Pyhää Jumalaa ei loukattaisi, sitä, että ihminen ei veisi itseään tuhoon.

Me suomalaiset vedämme aika nopeasti, väitellessämme kehällisistä asioista, esiin pelastuskortin ja julistamme vastustajan sielunvihollisen kätyriksi ja väärien henkien palvojiksi. Ihmiset, jotka ylistävät Jumalaa ja Jeesusta,  ovatkin valhehenkien vallassa.  Samalla kun on vedetty pelastuskortti esiin, on myös huomaamatta vedetty laki omien tekemisten ylle.

Minusta olisi hyvä verrata fb-kaverin seinää naapurin olohuoneeseen. Sinne harvoin mennään kutsumatta tai ilman mitään syytä. Hyvä postaus on kuin kutsu kommentoimaan, mutta on syytä muistaa edelleen, että kannattaa ottaa ensin kengät pois, ennen kuin menee valkoiselle matolle kävelemään.  Kotoisasti istuessasi toisen vieraana, ilman kenkiä, keskustelukin on sävyisämpää ja turha terävyys jää pois. Ja jos alkaa ottaa pattiin, on syytä poistua, ennen kuin munaa itsensä naapurin perheen silmissä, koska et voi tietää kuinka moni lopultakin lukee mitä olet sanonut. Lisäksi kannattaa muistaa, että Raamatunkohdilla ei kannata täyttää kaverin seiniä, hänellä on varmasti itselläänkin Raamattu. Ja milloin viimeksi kylässä käydessäsi otit Raamatun käteen  ja vastailit sen jakeilla. Raamattu voi olla selkänojasi, mutta se ei kerro miten sinä olet asian ymmärtänyt.

Kiivailun henki on tuhon henki. Se tahtoo tallata muut alleen ja häivyttää Pyhän Hengen hoitavan ja eheyttävän toiminnan ja ennen kaikkea sen alle katoaa Hyvän Paimenen ääni. Kun se katoaa, katoaa myös oikea suunta.

Kun lähdet keskustelemaan toisen Kristityn kanssa, kuvittele mielessäsi, että olette matkalla saman ristin juurelle, koska te molemmat olette sitä riippuvaisia…konkreettisesti.

Rauhaa veljet ja siskot!