Kuuntelin eilen iltahartautta, jossa lähestyttiin evankeliumia l. ilosanomaa kerjäämisen kautta. Pohjana oli tietysti nainen, joka Raamatussa sinnikkäästi koiran tavoin kerjäsi armopaloja Jeesukselta. Olen aikoinaan kyennyt samaistunut tuohon naiseen, mutta armon saatuani ja liityttyäni Jeesuksen seuraajaksi, en jäänyt pöydän alle vikisemään. Olisko pitänyt?

Saatan yhä sanoa Jeesukselle,  että minä uskon, auta minua epäuskossani, mutta en minä uskoa Jeesukseen ole menettänyt, sillä ei hän sitä lahjaa pois ota. En vaan aina jaksa tarttua kaikkiin niihin ihmeellisiin lupauksiin, joita raamatussa annetaan. Kuitenkin eihän minun epäuskoni tee noita lupauksia tyhjiksi. En myöskään syytä ketään menestysteologiksi, jos joku älyää pyytää Jumalalta jotain ja myös saa pyytämänsä.

Mietinkin tässä sitä, että millä perusteilla voidaan sanoa, että apostolinen aika on ohi? Paavali kohtasi Jeesuksen ilmestyksen kautta ja luotamme häneen kuin vuoreen, mutta jos nykyihminen sanoo kohdanneensa Jeesuksen ilmestyksessä, lätkäistään hänen otsaansa hurmahenkisen leima. On kummallista, että uskomme Jumalan luoneen maailman ja että Jeesus syntyi neitseestä, mutta emme hyväksy ajatusta, että Jumala voisi toimia yhä nykykristityn kautta ja parantaa sairaita ihmisen seuratessaan Jeesuksen esimerkkiä.

Elämme kuulemma seurakunnan aikaa eli tarkoittaako se sitä, että meidän tulisi töröttää aloillamme ja kuunnella pappien juttuja kerran viikossa, eläen iloista elämää ja kerjäten armopaloja silloin tällöin Jeesuksen pöydästä. Eli onko näin, että ihmeiden ja profetioiden aika on ohi?

Onko kaikki mitä kyselen velvollisuuksia ja kovaa lakia. Miksi Jeesus sitten käski meitä toimimaan evankeliumin hyväksi. Kun afrikkalainen tai kiinalainen saa raamatunkäteensä, hän lukee sen ja ryhtyy oitis toteuttamaan sen opetuksia, parantamaan sairaita ja rukoilemaan ihmisten puolesta. Jopa herättämään kuolleita.  Paikalla kun ei ole yhtään suomalaista pyörittelemässä päätään. Merkillisintä on, että ihmeitä tapahtuu

Jokin tässä kaikessa, mitä me teemme Suomessa, on ristiriidassa sen kanssa mitä Paavali opettaa seurakunnasta. Häntä ei kreikkalainen tieteenfilosofia jarrutellut, vaan Paavali jakoi Jeesuksen maailmankatsomuksen surutta. Hän opetti seurakuntaa anomaan armolahjoja itselleen, jotta seurakunta eläisi ja kasvaisi. Profetointinnin lahjaa hän suorastaan käski vaatimaan.  Sitten kun joku  nykyihminen  tekee niin, on  oikeaoppisten palokunta paikalla hetkessä sammuttelemassa liiallista Hengen paloa, koska se ei  sovi länsimaiseen maailmankatsomukseen.  Miksi emme ymmärrä, että Jumalanvaltakunta ei ole yhtäkuin länsimainen maailma

Kertokkaapas minulle myös, mitä Pyhä Henki tekee meissä, jos kerran elämme seurakunnan aikaa. Jeesus lähetyskäskyssään puhui opetuslapseuttamisesta ja lupasi opetuslapsilleen, että he saavat Pyhän Hengen ja voiman tehdä samoja tekoja kuin Jeesus ja niin he tekivätkin. Tämän me hyväksymme muitta mutkitta.  Mutta kun puhumme nykyihmisestä, on opetuslapseus muuttunut kirkon jäsenyydeksi. Mihin se opetuslapseus katosi ja millä perusteella?  Mihin katosi profetointi ja kielilläpuhuminen. Mihin on mennyt Pyhän Hengen tuli, joka sai ihmiset puhumaan kielillä, vapisemaan Jumalan voimasta ja ylistämään Jumalaa.

Nyt kun olemme kirkollistaneet maamme, ulkoistaneet Jumalanpalveluksen papeille ja seurakuntien hallinto keskittyy tekemään seurakunnista palvelulaitoksia, olemme tilanteessa, jossa tavallinen kansa on vieraantunut kristillisestä uskosta lähes kokonaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä mitään raamatusta. He luovat käsityksensä sen pohjalta mitä he näkevät ja kuulevat median kautta. Jos sen perusteella minun pitäisi lähteä nyt mukaan seurakuntaan kiertäisin sen kaukaa. Omassa elämässäni on ristiriitoja jo ihan tarpeeksi omastakin takaa.

Länsimainen maailmankatsomus järkeistänyt uskon lasilliseksi haaleaa maitoa. Vahvempaa evästä ei ole tarjolla.   Maljat jäävät vajaiksi vaikka niiden piti olla ylitsevuotavia niin, että muutkin saavat juodakseen elämän lähteestä. Pyrimme selittämään Raamatun ihmeet ihmisjärjellä vaikka Pyhässä hengessä meidän tulisi nähdä koko elämänkirjo Jumalan ihmeenä. Järkemme tulisi olla Pyhän Hengen kyllästämä.

Nykyinen sukupolvi etsii jotain. Koska kirkko ei näytä ulospäin tarjoavan mitään yhteyttä elävään Jumalaan, niin ihmiset hakeutuivat uudelleen shamaanien,druidien, enkelipiirien ja jopa kalevalaisten jumalien pariin.  Usko Jeesukseen sen sijaan varastoituu uskovien omiin pippaloihin ja bunkkereihin. Väinämöinen sanoikin Kalevalan lopussa, että minä tulen takaisin. En olisi uskonut että näin tulisi vielä käymään.

Iltahartaudessa voimme toki puhua kristityille armon kerjäämisestä ja pietistisen perinteen tuntevalle asia avautuu hoitavana sanana mutta jollain tavalla tuntuu siltä, että Jumalan lapsen identiteetti on jotain paljon enemmän. Olisiko meillä vihdoin oikeus ottaa se vastaan ja elää sitä todeksi Jumalan, Isän kasvojen edessä ja luottaa että hän johdattaa ja pitää meistä huolta kun levitämme ilosanomaa, evankeliumia  meitä ympäröivään maailman.