Oliskohan tuo vallankumouksellinen ajatus kun koko elämänsä on kipuillut huonomuuden ja vajavaisuuden tunteen kanssa. Ja onhan tämä luterilainen usko hapatettu opilla ihmisen pahuudesta ja huonoudesta. Kurjuuden ja alatien kautta meidän on matkattava kohti taivasta jos nyt sitten sinnekkään kelvataan.

Kuinka moni meistä ajattelee tämän suuntaisesti uskosta ja omasta elämästään. Takerrumme kyllä armoon kuin lapsi tuttiin mutta kuitenkin odotamme loppua uskoen että ei meistä ole mihinkään. Minusta aika lohdutonta.

Seurakunnat pienenevät kuin pyy maailman lopun edellä. Pian meillä on edessä ajat, jolloin  pienetkin seurakunnat on yhdistetty isoiksi yksiköiksi ja yhä vähenevä työntekijä joukko  priorisoi töitään ja sitä missä kannattaa pitää tilaisuuksia. Vielä kun osa kirkkouskovista ajattelee, että kirkolliset ilmoitukset riittävät kutsuksi seurakunnan messuihin niin homma alkaa olla kätelty näiltä osin ellei jotain radikaalia ala tapahtua.

Mitä jos ihmiselle kerrottaisiin uskosta ja Jumalasta jotain muutakin kuin se, että olemme mahdottomia syntisäkkejä.

Aabrahamille Jumala lupasi että hänen kauttaan maailmaan syntyy kansa, jolla on siunaus ja joka on siunaukseksi. Siunaus merkitsee sitä kaikkea hyvää mitä Jumala ihmiselle tahtoo. Se sisältää johdatusta ja varjelusta sekä yltäkylläisyyttä.

Uskontotunnilla puhuimme lasten kanssa hautajaisista ja kuolemasta. Eräs lapsista kysyi minulta, että kun pääsemme taivaaseen niin näemmekö Jumalan ja miltä hän näyttää. Ennen kuin ehdin vastata eräs poika sanoi, että Jumala on valo, Hän on kirkas ja puhdas!

Jumala on puhdas ja oikeudenmukainen. Hän on äärettömän hyvä. Maailmaa luotuaan hän totesi kaiken hyväksi, myös ihmisen.

Ja nyt tulee se radikaali ajatus. Kun Jumala loi ihmisen hän loi jo silloin sinut ja minut. Jumalalla oli jo silloin suunnitelma, johon me kaikki kuulumme. Meidät luotiin hyvin eli me olemme hyviä. Me olemme Jumalan kuvia.

No tiedämme mitä tapahtui. Jumala luoma vapaa ihminen lankesi syntiin. Ihminen joutui matkalle oppimaan mitä elää erossa Luojasta ja elää omillaan.  Tässä vaiheessa on kysyttävä, että valitsiko ihminen tulla pahaksi syntiin lankeemuksessa ja kirosiko Jumala luomuksensa. Joskus kun kuuntelen uskovien murhetta omasta pahuudestaan ja kelpaamattomuudestaan syntyy kuva että ihminen on todella kirottu. Mutta mitä Jumala kirosi. Ei ihmistä, vaan maan, jossa ihminen joutui asumaan. Vaikka olemmekin perisynnin vaivaamia, pahuus saa valtaansa vain sen mitä me hänelle luovutamme. Toisinpäin käännettynä meidän on annettava kaikki Jumalalle!

Jumala tahtoo yhä että olemme hänen kansaansa. Hän haluaa että olemme maailmalle se siunaus, jonka hän lupasi Abrahamille. Jeesuksen voitto kuolemasta liitti kaikki häneen uskovat tuohon kansaan ja Jumala haluaa että jokainen asetetaan ennalleen juuri sellaiseksi luomukseksi kuin hän alussa tarkoitti.

Se ei poista sitä tosiasiaa, että olemme yhä perisynnin alaisia, ei päin vastoin tuo perisynti pakottaa meidät turvautumaan armoon joka päivä, mutta samalla kun vanha ihminen meissä väistyy, tulee tilalle uusi, Jumalan lapsen identiteetti.

Suomessa syrjäytyminen ja rikkinäisyys ovat se kuoleman kirous joka hävittää, ryöstää ja repii ihmisiä. Yksinäisyyttä on enemmän kuin koskaan. Yksinäisyys on sairaus joka ei katso lompakon paksuutta. Juurettomuus ja kylmyys ajaa ihmiset epätoivoiseen elämäntyyliin jossa pinnallisuus ja piittamattomuus suojaa ihmisiä paremmin kuin omien asioiden selvittäminen ja korjaaminen.  Rakkaus loistaa poissa olollaan.

Voisi kuvitella että tällaisessa ajassa Kristinuskolla olisi tilausta. Luulisi kirkon sloganin  vuosien takaa, ”Jumala on Rakkaus”, purreen ihmisiin ja vetäneen kirkot täyteen. 

Palataanpa alkuun. Jos Jumala olisi halunnut itselleen vain seuraa, niin eikö enkelien luominen olisi riittänyt tai olisihan tuota porisemista riittänyt Adaminkin kanssa.  Ei vaan Jumala loi ihmisen elämään yhdessä toisten ihmisten kanssa  ja palvelemaan toisiamme.  Jumalan kuvina meistä tulisi heijastua Jumalan hyvyys. Meistä tulisi levitä Jumalan siunaus ympäristöömme. Koko Luomakunnan oli tarkoitus myös ylistää ja palvoa Jumalaa. 

Pääsiäisen ja helluntain tapahtumat olivat vallankumous. Kun Jumalan hyvyys ja rakkaus oli tiivistynyt sanaan Armo, mahdollisti Pyhä Henki sen, että Jumalan luoma hyvä pääsisi esiin maailmassa. Helluntai mahdollisti sen,  että elämä voisi palata ihmiseen ja hän kykenisi tekemään hyvää sillä tavoin Jumala sitä haluaa. Jumalan valtakunta murtautui esiin!

Tämä rikkinäisen kirottun maan ihmiset huutavat Jumalan hyvyyttä osakseen ja siihen ei riitä kirkolliset ilmoitukset vaan siihen tarvitaan Jumalan luomia hyviä ihmisiä jotka toteuttavat Jumalan hyvää tahtoa. Näin Jumalan siunaus tihkuu rakkautena ja rakkauden tekoina  Jumalan lapsista läpi.