Koko elämäni ajan olen etsinyt itselleni hyväksyntää ja rakkautta. Rakkauden etsiminen tekee ihmisestä sokean ja joskus tyhmän. Rakkauden ja hyväksynnän nälkä on meihin sisään kirjoitettu asia. Se miten tuo nälkä tyydyttyy, määrittää sen mitä meistä kustakin tulee elämän mittaan. Yli 20 vuotta koulumaailmaa on antanut jonkinlaisen kuvan siitä mitä rakkaus ja perusturvallisuus merkitsee ihmistaimelle ja se on antanut syvyyttä myös oman elämän tarkastelulle.

Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt omasta lapsuudestani, että kaikkeen ei tainnutkaan olla rahaa. Se ei kuitenkaan näkynyt koskaan kotimme arjessa. Myöskään vanhempien työntäyteinen elämä ei koskaan haitannut onnellista lapsuutta, päinvastoin. Voin vieläkin tuntea varpaissani kostean navetankeittiön lattian, kun aamuisin hiippailin uunipadan luo lämmitelemään ja tuijottelemaan tuleen.

Missä kohtaa aloin kaivata hyväksyntää ja milloin koin että jotain puuttui? On ehkä turha miettiä sitä, sillä tärkeintä on se, että olen tajunnut sen miten kaipaus ja etsiminen ohjaa ihmistä. Tämän hyväksyminen itsessäni on avannut minussa lukkoja, jotka ovat olleet esteenä minun ja Jumalan välillä.  Kaipaukseni ei olekaan johtunut yksinäisyydestä vaan siitä, että jossain vaiheessa hukkasin yhteyden Jumalaan. On merkillistä miten yksin ihminen voi olla vaikka hänellä on lauma rakastavia ihmisiä lähellä. Yksinäisyys ei aina johdukaan ihmisistä vaan siitä, että kaiken täydelliseksi tekijä, Jumala, ei pääse vaikuttamaan elämään.

Jeesus tahtoo että huudamme yksinäisyydessämme Jumalaa apuun. Ei ole sattumaa, että hän puhui meistä lapsina ja Jumalasta Abbana, isänä. Minulle yltäkylläisyys ei olekaan tavaroita ja ruokaa, vaan Jumalan läsnäoloa. Se on kuin uunipadan liekkien lämpö joka lämmitti varpaita ja aamu-unista pojan olemusta navetankeittiössä.