Mikä minä muka olen? haulikkoaan olalla kantava mies hymähti mielessään. Ajokoira oli saanut ajon pellolta metsikön takaa ja kiljahteli nyt elämän tuskaansa paksussa hangessa. Rusakko oli maannut saman näreen alla kuin ennenkin ja pinkaissut pakosalle. Mies seisoi metsikössä kahden metsätien risteyksessä ja odotti. Ajo noudatti tuttuja uria. Kun koira jäi tuhraamaan jäniksen paluuperän kanssa ja ajo hiljeni hetkeksi, tiesi mies jo kohottaa aseen valmiiksi. Samassa rusakko kurvasi risteyksestä kohti miestä.

”Pum”, mies sanoi mielessään ja laski haulikon. Rusakko sujahti miehen jalkojen välistä ehtimättä reagoida metsästäjään. Koira tulla reuhasi pian samoja jälkiä pitkin ja jäi pyörimään isännän jalkoihin, kun mies otti kahvirepun selästään. Kauaa ei koira rauhallista miestä jaksanut katsella, ja pian ajon äänet raikuivat metsikössä. Kahvimotti käsien välissä mies istui hiljaa kiven päällä. Mieltä kaihersi aamullinen keskustelu vaimon kanssa. Kirkkoon olisi pitänyt päästä. Ehtoolliselle. Vaimo oli kysellyt selvästi asiaa vähän aralla mielellä. ”En minä kelpaa”, oli mies tokaissut, ja keskustelu oli kuollut siihen.

Ajatus kirkkokansan sekaan menemisestä ärsytti. ”Tällainen syntinen mies. Mikä minä muka olen ehtoollista ottamaan.”  – Lämmityspuolen miehiä, mies tuhahti ääneen.  Itku tuli syvältä ja tärisytti miehistä olemusta. Ajatus omasta huonoudesta Jumalan edessä mursi jotain syvällä sisällä. ”Enkö minäkin kelpaisi?” mies huokasi ylöspäin ja rukoili siinä kivellä saman rukouksen, jonka oli rukoillut jokaisella metsästysreissullaan.