Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Kohti omia seutuja II

Jätä kommentti

Nousin täyteen pitkän matkan bussiin kera koirien ja tavaroiden. Saattamaan tullut poika nosti kipeäselkäisen koiramme kyytiin, sillä ylös kapuamiset sattuivat. Allergiaohjeiden mukaisesti lähdimme hivuttautumaan mahdollisimman taakse. Paikka löytyi peräseinältä aivan wc.vierestä. Sinne tähdätessä toiseksi viimeisen penkkirivin selkeästi päihtynyt mies alkoi jutellen vastaanottaa meitä.

Mielessä nousi nopeasti rukous: ”Herra, ei juuri nyt tätä tähän hetkeen… Vaan anna minulle nöyryyttä ja armoa!” Joka kerta vastaavanlaisissa kohtaamisissa tiedän, että tässä olisi taas mahdollisuus avata jotenkin kanavia  Jumalan puoleen. Olen kuitenkin huomannut, että usein hetkissä ei tule mahdollisuutta puheelle Jeesuksesta, mutta rukoukselle on aina tilaa. Ja niin rukoilen, että tuo mies ja hänen seuralaisensa tulisivat Jumalan kohtaamisen paikalle.

Seuralaisia on kaksi, vieressä istuva tyttöystävä ja edessä istuva jokseenkin vain venäjää puhuva kaveri. Päihtynyt mies (kutsuttakoon vaikka Vanjaksi) alkaa selkeällä suomella mutta venäläisellä pehmeällä aksentilla selittää: ”Tykkään koirista niin kovin, meilläkin on… Olen ollut kaksi vuotta pois Suomesta, olin Ukrainassa sotimassa. Tyttöystävä odotti ja tässä me nyt olemme” Puhetta jatkuisi, mutta koska olen huono puhumaan pitkiä rupeamia päihtyneiden kanssa, pyytelen anteeksi etten nyt jaksa keskustella.

Vanja alkaa puhua edessään istuvan venäläisen ystävänsä kanssa. Mitä ilmeisemmin ovat olleet rintamatovereita, kuvia panssarivaunuista näytetään kännykältä. Kun polttavimmat jutut ovat päättyneet ja miehet ovat hetken hiljaa, Vanja kääntyy takkiaan kohti, ottaa povitaskusta Camel-askin ja kömpii vessaan. Voi ei, puuskahdan mielessäni, ei kai tuo nyt tuolla tupakoi. Vaan kyllähän hän, koko nikotiininhimon kyllyydestä. Savua ja hajua tihkuu käytävälle ja jotkut kääntyvät katsomaan. Päätän pitää suuni kiinni, mutta harmittaa.

Seuraavaksi vessaan tulee ikäiseni nainen, joka pyörittelee silmiään ja tuulettelee wc.n ovea kunnes saa mentyä sisään. Hän astuu taas sujuvasti koirani yli mennessään takaisin paikalleen ja hetken saadaan jatkaa hiljaisuudessa eteenpäin. En malta torkahtaa vaikka väsy on kova. Sitten Vanja nousee ja pujahtaa jälleen sauhuilleen. Mietin, tunkeeko hän nyt useampaa savuketta kerralla suuhunsa, kun vessanoven saranapuolelta tihkuu matkustajien niskaan sankempi savu kuin viimeksi. Bussin keskiosasta nousee joku kuljettajan luo ja kuljettaja kuuluttaa miten tupakointi on ehdottomasti kielletty. Vanja se vain istuu vessassa. Jokusen kilometrin päästä, Vanjan asetuttua paikoilleen, kuski pysäyttää ja tulee kertomaan, että Lahden linja-autoasemalla katkeaa Vanjan matka. Minun käy vähän sääliksi, mutta samalla ajattelen, että hyvä näin, koska eihän ole oikein toisten joutua altistumaan myrkyille, joita eivät halua keuhkoihinsa vetää.

Vanjan tyttöystävä kihisee kiukkua koko tilannetta kohtaan. Sättii Vanjaa ja siinä samalla saavat useammat matkustajat kuulla, miten hanakalassa suossa ovat tapahtuneen takia ja muutoin. Vanja on kyllä peruksiltaan sympaattisen oloinen, mutta toimii vain juuri kuin tuntuu huvittavan. En tietenkään voi olla miettimättä, millaisia jälkiä sodassa oleminen ihmisen sisimpään jättää. Lahdessa Vanja jää pois huolimatta tyttöystävän yrityksistä puhua kuljettajaa ympäri. Neitonen tulee takaisin paikoilleen ja bussin takaosasto tuntuu torkkuvan loppumatkan.

Espoon bussien laitureille kulkeudumme vielä parin laiturin päähän toisistamme. Istun hiljaa koirien kanssa ja yhtäkkiä ohitse kävelee Vanja tyttöystävänsä kanssa. Nopeasti tuo on Lahdesta jollain toisella kulkupelillä saanut seurueensa kiinni. Tyttö puhuu miten hirveä nälkä hänellä on ja että tarvitsee ruokaa. Hampurilaiselle menevät. Vanja pitää kiinni tytön kädestä, jossa on kipsi. Ihan sovussa näyttävät olevan, taas jälleen.

Minulle jää vahvasti tarve rukoilla heidän puolestaan. Loppujenlopuksi, kaikki ihmiset ovat ’meikäläisiä’, kaikille kuuluisi olla yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus saada päästä osalliseksi Taivaan Isän vahvistavasta rakkaudesta ja armosta. Miten usein ja paljon joudummekaan näkemään sitä, että Jumalaa ei nähdä luotettavana. Ehkei ole ketään, joka välittämisen saattelemana kertoisi. Tai elämä on jotenkin saatellut ihmisen siihen pisteeseen, ettei oikein kykene vastaanottamaan keneltäkään mitään. Mutta kenenkään ihmisen tilanne ei ole sinetöity, ennen kuin kuin se on Jumalan kasvojen edessä sinetöity. Jumala sinnikkyydessään ja hyvyydessään haluaa kohdata kaikki ihmiset. Rukousten kautta on mahdollisuus kanavoida Jumalan apua niihin tilanteisiin, joihin ei itse pääse eikä kykene. Ja ehkä rukouksilla voi mahdollistaa sen, että joku toinen kykenee. Pyhä Henki on valmistanut tilaa kohtaamiselle, avannut sydämiä, nostanut kaipuuta Jumalan puoleen ja antanut toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

 

Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s