Kirjoituspöytäni yläpuolella on kolme pientä taulua. Vasemmalla taiteilijan vuonna 1935 piirtämä kuva saunasta jossa isäni on syntynyt. Tosin isäni oli syntynyt jo 1915. – Keskellä Kristus Kaikkivaltias ikoni ja oikealla kehystettynä ”Kunnia Isänmaa”, joka alkaa tekstillä ” Suomen armeijan sotilaat”. Teksti on minun mielestäni kaunis. En kuitenkaan kopioi sitä tähän. Sen on saanut isäni. Sotamarsalkka Mannerheim on siinä myöntänyt isälleni ”Karjalan Kannas” mitalin.

Mitaleja tuli hänelle yhteensä 4 ja äidillenikin 2 kpl. Ja saipa tyttärenikin juuri tietää Tasavallan Presidentin ”päättäneen antaa” niin kuin tekstissä lukee, Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalin, josta serkkuni, joka on sotaorpo lausui:…” Se mitali on kiitos hyvin hoidetusta virkaurasta yhteisen isänmaamme palveluksessa…. Eikä ole omena kauas puusta pudonnut. Sillä jos en väärin muista, niin myös tyttäresi isoisän ansioita sotiemme aikana palkittiin useammallakin mitalilla.”
Vaikka tämä onkin maallista, tähän maailmaan kuuluvaa kunniaa, joka kerran tuhkaksi palaa, on sillä arvoa joillekin muillekin, kuin meille. Serkkuni oli 2v menettäessään isänsä, mutta on samalla alalla Isänmaata palvellut, kuin tyttärenikin, tosin korkeammalla arvolla.

Tiedän että historiallisesti kansamme on ollut jakaantunut ja on edelleenkin näiden sota ajan muistojen suhteen. Aika harva haluaa niitä muistaa, niitä kerrata tai kunnioittaa. Vaikka, muutosta parempaan onkin tapahtunut nyt viime vuosina vielä elossa olevien sotaveteraanien ja Lottien  suhteen. Ja minusta on hyvä niin. Kuusikymmentä luvulla ei isänmaamme puolustajia arvostettu julkisesti juurikaan, päin vastoin. Heille sanottiin ”mitäs menitte”!

Ei meillä kotonakaan sodasta puhuttu, mutta arvot olivat kohdallaan ja ne vaikuttivat myös kasvatuksessa. Samoin kuin kristillisetkin arvot. Meille, minulle, veljilleni ja suvulleni se oli luonnollista ja itsestään selvää. Siksipä hämmästyn sitä että oli sellaistakin kristillistä katsantokantaa ettei Isänmaata voinut näin juhlien, kuin me teemme, arvostaa. Sanottiin että uskovien isänmaa on taivas. Onhan se totta sekin, mutta kyllä minun ikäiseni vielä tietävät kuinka sota ajan presidenttikin kehotti kansaa rukoilemaan. Olen toki syntynyt sotien jälkeen, mutta tuon asian tietäminen kuuluu mielestäni yleis-sivistykseen.

Me kaikki, jotka uskosta todistamme, tiedämme myös että nytkin maassamme rukoillaan. Ehkäpä vieläkin runsaammin kuin koskaan ennen, vaikka julkisuus siitä vaikeneekin, ei ehkä edes tiedäkään? Miksi kirjoitan, siksi että ilman Jumalaa meillä ei ole turvaa. Ilman rukousta me pakanoidumme, emme enää erota oikeaa väärästä. Lakimme muuttuvat ja väkivalta lisääntyy.

Me emme aloittaneet sotaakaan, ja toivon rukoillen, ettei sellaista aikaa enää koskaan tulisikaan jonka vanhempi ikäluokka on jo kokenut. Mietin sitäkin tuleeko näistä maahanmuuttajista sellainen uusi kansanosa joka ymmärtää  kuinka arvokas on rauha ja perinteiset arvomme.! Niin moni heistä on jo löytänyt rauhan omaankin elämäänsä Kristuksessa. Tosin kivun kautta. Tuo oikeastaan olisikin oman bloginsa arvoinen, tuo ”kivun kautta Jumala luo uutta”!

Minä en pelkää arvostelua, en isänmaallisuuteni vuoksi enkä uskoni vuoksi. Minä kiitän koko olemuksellani ja elämän lahjallani Jumalaa siitä että olen saanut syntyä tähän maahan, tähän uskoon. Kiitän että minulla on Jumalan Sana elämäni matkalla ollut ja on mukanani tienviittana loppuuni asti. Kallein  kaikista aarteistamme, minun ja tyttäreni, on Tie jota olemme saaneet Jumalan armosta lähteä kulkemaan. Hänen askeleissaan joka on itse Tie, Totuus ja Elämä. Meidän Herramme ja Vapahtajamme, joka on kerran tuleva noutamaan omansa siihen lopullisen Rauhan Satamaan, maahan joka on se todellinen Isänmaamme!

Parempaa Tietä ei voi ollakaan. Kiitos Kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki Elämästä ja Isänmaasta.

”Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä, vyöttäen voimalla meitä heikkoja edessäs. Sulta on kaikki suuruus, henki sun hegestäs.
Herramme kirkasta meille kasvosi laupiaat, niin että armosi alla toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat. Vaivoissa näytä meille kasvosi laupiaat.
Tutkien sydämemme silmäs meihin luo. Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo. Alati synnyinmaalle siipies suoja suo.” virsi 584