Aamulla varhain, ennen kuin nousin sängystä, mieleeni nousi Aleksis Kiven runo nimeltä Suomenmaa. Tämän blogin otsikkokin oli ensin toinen, mutta uutiset kuunneltuani, sitä vähän muutin. Joka tapauksessa olin ajatellut, huomisen äitienpäivänkin merkeissä, kirjoittaa ikään kuin siihenkin liittyen ”Runot kertovat osa 2”. Runojen valinta ja järjestys hiukan vaihtui uutisten jälkeen ja alkaa nyt tuolla ensin mainitulla Suomenmaalla. Rajoitan neljään säkeeseen, että muutakin mahtuisi.

Suomenmaa. Aleksis Kivi

”Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen? Tuo hohtees kesäpäivien, tuo loistees pohjan tulien. Tää talven, suven ihana, mi ompi Suomen maa? Siel tuhansissa järvissä yön tähdet kimmeltää. Ja kanteleitten pauhina siel kaikuu ympär kallioi. Ja kultanummen hongat soi: Se onpi Suomenmaa.
En milloinkaan mä unohtas Sun lempeet taivastas. En tulta heljän aurinkos, en kirkast kuuta kuusistos. En kaskiesi savua, päin pilviin nousevaa. Ol monta näissä laaksoissa, tok´aikaa ankaraa, kun yöseen halla hyyrteinen vei vainiomme viljasen. Mut toivon aamu, toivon työ taas poisti halla-yön!.”….

Ajat ovat muuttuneet kaikin tavoin, ehkä parempaan, ehkä huonompaan. Otsikossa on kuitenkin myös Sanan maa! Olen kiitollinen että olen saanut syntyä tähän maahan, runojen ja Sanan maahan. Meillä on vahva, kansaa koonnut ja ruokkinut, kristillinen pohja tässä maassa. On ollut Jumalan Sanan kirkko, monet herätysliikkeet ja herätysten ajat. Jumala on meitä siunannut! Se on kansan kallein ja säilyttämisen arvoisin asia ja perinne!

Vaikka kevät onkin tänä vuonna antanut odottaa itseään ja säät olleet hankalat silti ”Jumala tekee kevättä”. Anni Korpelan runo:

” Hän käärii pois lumilakanat, herättää ruohon leposijoiltaan. Taivaan hän pyyhkii sinisellä ja aukaisee veräjät pilvikaritsoille.
Hän panee laulut lintujen suihin, käskee tuulen liikkua kepeästi pukea hartioilleen sateen siivet, että voi antaa kukkien ja lehtivihreän tulla
ja aukaista salvat ilontupien ovilta!”

On runoja jotka ovat kulkeneet mukanani vuosikymmenet. Yksi näistä, herkkä, suloinen ja syvällinen sanomaltaan on J.H Erkon ” Sinikaunokki” –  ainakin minä koen sen niin.

”Kysytte, miks´ elokaunokki kasvoi leipäviljahan, kyntömies vaikk´ei ois tahtonut? – Taivas sinellään se muistuttaa, että on maan päällä muutakin – taivahista, pyhää, ihanaa, – paljon muutakin kuin leipä vaan!”

Vanhojen kansallisrunoilijoittemme tuotteissa on runsaasti säkeitä loppusointuineen, mutta en voi olla laittamatta tähän Eino Leinon, paljon lausumaani runoa:

Legenda

”Kun Herra ynnä Pyhä Pietari/ ne merta, maata muinoin matkasi,/ niin kerrotaan, he kesäillan tullen/ myös saivat Suomenmaalle siunatullen.  (2) He alle istahtivat koivupuun,/ mi kasvoi kaltahalla salmensuun,/ ja tavan mukaan pikku toraan jälleen/ he joutuivat. Sen Pietar´alkoi tälleen:  (3) Oi, Herra, mille maalle jouduttiin?/ Mik´kansa, köykkyselkä, köyhä niin!/ Maa karu, kallioinen, pellot pienet,/ ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!  (4) Mut Herra hiljakseen vain hymyili:/ Voi olla, maa on karu, kylmäki,/ ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,/ mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.  (5) Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen./ Ja katso! Kumma hohde peitti veen,/ suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,/ ja vainiolta roudan valta raukes.  (6) Pois Herra kulki kanssa Pietarin./ Mut kerrotaan, kun illoin kesäisi/ sa istut koivun alla, on kuin täällä/ viel liikkuis Herran hymy vetten päällä”!

Huomisen, äitienpäivän, runoksi Aleksis Kiven Kaukametsä:

Alas kalliolta lapsi riensi,/ Äitins luokse riensi hän./ Lausui loistavalla katsannolla:/ Nähnyt olen taivaanmaan. ” Mitä haastelet, mun pienoiseni, Mitä taivaan kaukamaast´?/ Missä näit sä autuaitten maailman?/ Sano, kulta- omenain”
Vuoren harjanteella kauan seisoin, Katsahdellen koilliseen,/ Siellä näin mä nummen sinertävän, /Honkametsän kaukaisen. Puitten kärjil näin mä kunnaan kauniin,/ Armas päivä paistoi siel./ Ylös kunnaan kiirehelle juoksi/ kultasannoitettu tie.
Tämän näin ja sydämeni riutui./ Kyynel juoksi poskellein,/enkä ymmärtänyt miksi itkin,/ Mutta näinhän taivaanmaan. ” Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl/ Taivaan korkee sali on./ Siellä lamput, kultakruunut loistaa,/ siel on istuin Jumalan.”
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannal/ kaukametsä haamottaa,/ Siellä ompi onnellisten maailma,/ siellä autuaitten maa.

Olen joskus, jossain blogissani, maininnut ja kertonutkin jotain naisesta nimeltä Eveliina Pulliainen. Hän oli rajantakaisesta Karjalasta lähtöisin. Sairastui polioon ja joutui elämään vuosikymmenet, eli loppuelämänsä pyörätuolissa. Kun, nyt jo aikaa Isän kotiin päässyt Eveliina, täytti 90 vuottaan, minut pyydettiin tekemään hänestä henkilöhaastattelu lehteen. Hän vietti viimeiset vuotensa Auroran sairaalassa. Arvoltaan hän oli Kotiseutuneuvos. Syvästi uskova ja Herralle Jeesukselle antautunut ihminen. Lopuksi laitan tähän yhden hänen runoistaan.

Tähän asti

Tähän asti, olet Herra, meitä armo kädelläsi ohjaten, kuljettanut murheen onnen teitä, kurittaen sekä Siunaten.
Tähän asti, valossasi Herra, tiemme vaikeatkin käyty on. Sinun edessäsi joka kerran selkenee, mi meill´on mahdoton.
Tähän asti, vaikka ympärillä kuohuu kansain meri levoton, kun on Herra purressamme, millä hetkellä Hän tahtoo, tyven on.
Tähän asti, Herra, auttoi meitä. Hänen olkoon myöskin vastaisuus. Mitä käynee kohtalomme teitä, yks´ei muutu. Isän rakkaus!

Jumalan virta nyt kuohuu Armoa janooville. Niin Herran lupaus kuuluu kaikille kaipaaville. Virrat ,virrat ne armon autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt tulvii taivaasta oi; Jumalan. Kunnes jo korpikin kukkii, kauniina kuin morsian. Virrat, virrat ne armon autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt kuohuu Henkeä, elämääkin. Esteet sen voimasta kaatuu, herättää kuollehetkin. Virrat, virrat ne armon autuutta lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt kuohuu vyöryen ylitse maan. Sen mitä kansoilta puuttuu, Virta tää tuo tullessaan. Virrat, virrat ne armon autuutta, lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta on täynnä, meille sen tulvia suo. Hengellä meidät nyt täytä, Virvoitus sieluumme tuo! Virrat, virrat ne armon autuutta, lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo!

”Sillä Jumala, joka sanoi:” Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.” 2 Kor.4:6

Pyhä, Kaikkivaltias Jumala ja Isä, kiitos Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen täytetystä työstään meidän edestämme. Kiitos että saamme Hänen nimessään lähestyä sinua rukouksin. Kiitos että et jättänyt meitä yksin kun Poikasi nousi taivaaseen, vaan vuodatit meihin Pyhän Henkesi, jonka avulla me jaksamme tämän maallisen matkamme, ja jonka avulla olemme sydänten yhteydessä toinen toisiimme ja Sinuun. Siunaa ja varjele maatamme ja kansaamme ja koko maailmaa. Vahvista niitä joita vainotaan ja päästä heidät tuskistaan taivaan iloon.

Herra, jää meitä siunaamaan! Kiitos ilosta jonka yhteytemme Sinuun meille lahjoittaa. Sinun luonasi ja läsnäolossasi on kaikki mitä tarvitsemme, Ole Ylistetty ja kiitetty!