Kaksi viikkoa sitten, sunnuntaina Vivamon Särkyneen sydämen kappelissa siunattiin evankelistan tehtävään joukko hyvin erilaisia ihmisiä. Kansan Raamattuseuran järjestämä Vuoden mittainen kurssi sai päätöksensä kauniissa kevätsäässä, ehtoollismessun lomassa, keskellä seurakuntaa. Itse polvistuin yhdessä  Marjon, Eijan, Markuksen, Raimon, Pasin, Liisan, Marjon, Askon, Hannelen, Jarmon ja Villen kanssa Pyhän Jumalan eteen ja vastaanotimme siunauksen Evankelistan pyhään tehtävään.

Jokaisella meistä  tehtävään siunatuista on takanamme oma historia ja kukaan ei päädy kurssille ilman Jumalan vahvaa puhuttelua. Kutsun esittäjänä saattaa olla joku ystävämme, mutta sen takana on aina Jeesus.

Omalle kohdalleni kutsu tuli ystäväni kautta, mutta kutsu tuntui mahdottomalta. Ajankohta, raha-asiat ja epäilys omasta kelpaamisestani tuntuivat ylitsepääsemättömältä esteeltä. Tuiskahdin Jumalalle kasan ehtoja heti kuultuani kurssista. Ehtoni olivat mahdottomat. Kuitenkin 15 minuutin kuluttua kaikki ehtoni olivat täyttyneet ja olin pääsemättömissä kurssin suhteen. Jumalan kutsu tuli kohti kuin idän pikajuna. Näin jälkikäteen, kun Jumala on hoitanut kaiken raha-asioita myöden kuntoon, on todettava, että Jumalalla on varaa meidän ylpeiden ja uppiniskaisten ihmisten ehtoihin, silloin kun ne eivät riko Jumalan sanaa ja kun on kyse Evankeliumista, ilosanomasta. En vain voinut kuvitella, että moisia ihmeitä osuisi omalle kohdalleni.

Kurssin kulku todisti samaa asiaa myös muiden kurssilaisten kohdalla. Jo ensimmäisenä päivänä, vuosi sitten, toisilleen tuntemattomat ihmiset keskittyivät rukoilemaan toistensa puolesta aivan kuin olisivat olleet aina yhtä seurakuntaa. Tuo rukous  on jatkunut koko kurssin läpi tähän päivään saakka.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että rakenteeltaan melko vapaa kurssi, joka koostuu yhdestä runsaan viikon ja kahdesta pitkän viikonlopun pätkästä, voisi olla yksilön elämään kovinkaaan järisyttäviä vaikutuksia. Näin ajattelin ainakin itse aina toiseksi viimeiseen kurssipäivään asti. Olihan oma elämäni on myötäillyt oman paikkakunnan hengellistä elämää jo vuosia ja olen ollut jokseenkin sitoutunut omaan seurakuntaani ja sen kehittämiseen maallikkona ja seurakuntalaisena. Tuumasin, että  kurssi vain tukee tätä kaikkea.

Launataina kesken oppitunnin jouduin oman itseni ja syntisyyteni kanssa sellaiseen Pyhän Hengen puhutteluun ja suoranaiseen lihamyllyyn, että olin lähteä viime metreillä kotiin maitojunalla. Jumala pysäytti minut Kalevi Lehtisen, jo taivaan kirkkauteen päässeen evankelistan persoonan kohdalle. Jumala kysyi minulta, että  sinut Tapio siunataan huomenna evankelistaksi, huomaatko miten tuo ihan tavallinen Kalevi on omien kolhujensa kanssa pärjännyt minun hommissani, miten sinä Tapsa, oletko ollut aivan rehellinen minulle? Kalevi oli, mitä sinä aiot?

Kun oma likakaivon kansi avataan, on ihmisellä tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko paeta pois paikalta ja valosta tai astua Jumalan eteen ja tunnustaa kaikki. Oma reaktioni oli aluksi halu paeta, piilottaa itkuni ja häpeäni. Mutta Vivamon kaltainen paikka on huono paikka pyrkiä pimeään. Yksi oikein aseteltu kysymys ystävältä, ”onko kaikki hyvin?”, laukaisi katkeran itkun ja  jäin kiinni. Yritin toki hangoitella, että en halua puhua siitä, mutta kurssin pomomies totesi, että istutaan sitten vaan hiljaa, varmisti sen etten päässyt pakoon. Loppupäivä kuluikin sielunhoidollisessa ensiavussa, jossa Tapsaa kursittiin kasaan.

Mistä oli kyse? Siitä, että evankelista on asetettu eteen ja eturviin ja hänellä ei siellä voi olla esitettävään mitään omaa ja siinä olotilassa ihminen on kokonaan, salatuimastakin salattuun saakka tekemisissä totuuden kanssa. Myös oman elämänsä suhteen. Kun tajusin tämän, ymmärsin, että selittelin yhä Jumalalle sen sijaan että tunnustaisin kaiken. En epäillyt sitä, etteikö Jeesus olisi vapahtajani tai että en olisi armon alla vaan pelissä oli paljon syvempiä asioita. Sitä että omalla toiminnallani ajautuisin pois elävän Jumalan yhteydestä. En olisi kuin Daavid, rehellinen vaan kuin Saul.

Jumala on kätkenyt suurimman aarteensa hauraisiin ja rikkinäisiin saviruukkuihin. Nuo ruukut ovat niin rikki että mikään ei pysy niissä sisällä, vaan Jumalan on täytettävä niitä jatkuvasti. Jos katsomme muinaisia kuljetusruukkuja, niiden pohja ei ole tasainen vaan sukkulan muotoinen, niiden on oltava hiekassa tai tuettuin, jotta ne pysyisivät pystyssä. Kumollaan olevaan ruukkuun ei voi kaataa mitään. Sellaisia me olemme. Yksin kaadumme ja jäämme vaille Jumalan Pyhää henkeä. Mutta kun pysymme yhdessä toisiamme tukien, juurumme sanaan  ja olemme auki Jumalalle ja hänvoi täyttää meitä jatkuvasti.  Samalla olemme myös läpinäkyviä ja rehellisiä, pysyen totuudessa.

Yhä pohdin ja etsin sitä, mitä tarkoittaa olla Evankelista, Jeesuksen todistaja. Leena, yksi opettajistamme, toivoi malttia asioideni suhteen ja totta onkin, että Jumalalla on kaikessa omat aikataulunsa. Ihmeellisintä kaikessa on että minä kelpaan tähän tehtävään, ihan tavallisena talliaisena, joka kippuroi omien pelkojensa ja puutteitteinsa kanssa. Ja eikö olekin näin, että jokainen meistä on evankelista, Jeesuksen todistaja omalla paikallaan ja me kelpaamme Maailmankaikkeuden Luojalle tällaisenaan.