Tuuliko sen lie siihen heittänyt. Silmiin se pisti jo kaukaa. Lehti oli jumissa verkon ja tolpan välissä eikä päässyt mihinkään. Viime kesän haavanlehtiä se oli. Liekö joutunut pinteeseensä jo syksyllä vai viime viikkojen myrskyissä. Lehti ei verkossaan räpistellyt.

Nappasin pari kuvaa lehdestä ja jatkoin matkaani. Matka ei ollut viemässä oikein minnekään. Kunhan haukkailin happea kamera kaulassa, kun ei ollut vielä edes pimeä. Kävelin pienen vakiolenkin; en oikein kauemmas osannut. Hetken mielijohteesta kurkkasin vielä kallionnyppylät, joiden välissä on asutusta ollut jo tuhat vuotta sitten. Muita ei näkynyt kuin laitamyötäisessä räpistelevä varis.

Jatkoin peltojen välistä ojanpenkkaa pitkin enkä edes tuiskahtanut hyiseen veteen. Yritin kyllä.

Lehden kuvaamisen jälkeen mieleen tuli jokin ajatus. Sellainen ei ole aivan jokapäiväistä. Ehdin miettiä, onkohan ajatus liian henkilökohtainen vai saisiko siitä aikaiseksi blogitekstin. Ajatus pääsi kuitenkin karkuun jo paljon ennen ojanpenkkaa. Yritin muistella sitä, mutta en onnistunut.

Ehkä ajatus jossain vaiheessa kurkkaa taas esiin. Silloin täytyy olla nopea. Kirjoittaa ajatus heti kännykän muistioon. Muuten se ei säily. Ajatukset ovat hyvin arkoja, livahtavat koloihinsa kuin lumikot.

Vain joskus harvoin ajatus jää kiinni, kuin haavanlehti verkon ja aidantolpan väliin. Mutta onko sekään nyt niin hyvä, että ajatus on jumissa. Kyllä ajatusten täytyy myös räpistellä.