Kolmikymppinen kaveri pysäytti fillarinsa kohdalleni koko kevyenliikenteenväylän leveydelle niin että lumi pöllähti. Hänellä oli kypärä ja aurinkolasit. Kypärä oli näillä keleillä ihan jees, mutta aurinkolasit minua hämmästyttivät. Aurinkoa ei ollut muutamaan päivään näkynyt, ja illan luminen maisema hohti katuvalojen oranssia. Cittarin valotkin loivat hehkunsa maisemaan.

– Jos tekee jotain väärää, joutuu kasvatuslaitokseen.

Aha, näitä tapauksia. Lähellä oli kehitysvammaisten asuntola.

– Jos tekee pienempiä vääryyksiä, saa sakkoa. Jos tekee pahempia temppuja, laitetaan vankilaan, vastasin minä, koskapa arvelin, että kolmikymppinen ei ihan hevillä kasvatuslaitokseen enää joudu.

Kaveri myönsi, että näin se on. Hetken verran keskusteltiin rikoksista ja rangaistuksista sekä siitä, että ei ole aivan pöljää pysytellä kaidalla tiellä.

– Myös hedelmärahapelin huijaaminen on väärin, kuului seuraava argumentti.

Hyvin pienen hetken muistelin kaiholla sitä häviävän pientä summaa, jonka olin hedelmäpeleihin elämäni varrella hävinnyt. Minun panokseni kansanterveydelle perustuu enemmän verorasitukseen kuin palkkaropojen kiikuttamiseen kookaupan aulan pelilaitteisiin. Jotenkin aavistelin, että tässä tapauksessa villasukan ydin ei kuitenkaan ollut terveyspoliittinen.

– Minä en ole keksinyt keinoa huijata hedelmärahapeliä, vastasin ikään kuin olisin asiaa enempikin pohtinut.

– En minäkään.

Keskustelu ei päässyt loikkaamaan yli peliautomaattien ympärille teipatun K18-ringin. Huijaamisesta päädyttiin taas rangaistuksiin. Juttelu kiersi kesää. Yritin tehdä lähtöä, mutta en osannut kesken kaverin ehtymättömiä virkkeitäkään pyyhältää poiskaan. Olisi vielä vaikka suuttunut, ja mitä sitten tapahtuu, jos tuollainen suuttuu. Vaikka ei kaveri kauhean vaaralliselta vaikuttanutkaan.

Äkkiä hän ojensi kättään ja tokaisi: – Saanko anteeksi, että huijasin hedelmärahapeliä?

En tarttunut käteen. Korona-aika ja kaikkea. Mutta yritin katsoa rohkaisevasti.

– Saat, jos et enää huijaa hedelmärahapeliä.

Olin itsekin ottanut käyttöön asiaan kuuluvan termin. Enkä sitä paitsi olisi voinut antaa anteeksi hedelmäpelin huijaamista, jos uhrina oli ollut hedelmärahapeli. Näissä anteeksiantojutuissa pitää olla tarkkana.

– Saanko varmasti?

Toistin edellisen vastauksen.

Huojentuneena kaveri kampesi itsensä satulaan ja jatkoi fillarillaan alamäkeä kohti Cittaria – ja varmasti myös sen aulan houkutuksia.

Jatkoin kävelyäni Mietin, mikä valta minulla oli antaa anteeksi hedelmärahapelinhuijaamissynti. Ties kuinka paljon kaveri oli huijannut kansanterveydeltä. Toisaalta mikä julmuus olisi ollut evätä anteeksianto. En sentään vastannut ”mene, äläkä enää syntiä tee”, mutta kehotin kuitenkin olemaan huijaamatta. Eipähän siinä juuri muutakaan pystynyt.

Tunnustan, että mieltäni jäi kaihertamaan, kuinka kummassa kehitysvammainen kaveri oli onnistunut huijaamaan rahapeliautomaattia. Sitäpä en olisi voinut häneltä edes kysyä. ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä…”