Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


5 kommenttia

Presidentti Tarja Halonen: ” Tunnen itseni kristityksi.”

” Minusta vain tuntuu, että se, mitä meillä on tässä ja nyt, ei ole kaikki mitä on, ” sanoo pres. Halonen toimittaja Saska Saarikosken haastattelussa aamun Hesarin kuukausiliittessä. Pitkässä artikkelissa puhutaan Meggi- kissasta lähtien arjesta, politiikasta ja uskostakin.

Pres.Halonen on myönteinen uskolle ja ennen kaikkea luterilaiselle kirkolle, josta eroamista hän ei pidä hyvänä ratkaisuna. Ateistiksi hän ei tunnustaudu. Hän sanoo reilusti: ” Tunnen itseni kristityksi.” Kristillisyys on hänelle ennen kaikkea sisäinen tunne.

Näissä ajatuksissa heijastuu suomalainen perususko ja on hyvä, että maassamme löytyy niitä vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka uskaltavat sanoa tämän ääneen. Jeesuksen vuorisaarna, jota Halonenkin pitää läheisenä, toimii edelleen yhteiskunnassamme.

En lähde repostelemaan ex- presidenttimme uskoa tai suhdetta Jeesukseen. Se, mitä hän sanoo haastattelussa on jo paljon ja kertoo kristinuskon vakaasta asemasta maassammme.

Mikä kolahti minuun, on tuo blogissani oleva ensimmäinen lause: se, mitä meillä on tässä ja nyt, ei ole kaikki mitä on! Miten oikeassa Halonen onkaan. Kristillinen humanismi on oikeilla jäljillä: on enemmän, kuin mitä tiedämme ja koemme, Jumala on aina enemmän, koko kuvaa Hänestä me emme hallitse.

Viime viikon kiivas keskustelu paljasti sen, mitä eri ulottuvuuksia uskon maailmassa löytyykään. Ja mitä tunteita!

Jeesuksen sanojen mukaan iankaikkinen elämä on Jumalan ja Jeesuksen tuntemista; tarvitaan siis ikuisuus, jotta oppisimme tuntemaan Jumalan. Ja nyt on aika alkaa opiskelu. Se tapahtuu parhaiten ite Jeesuksen seurassa, rukouksessa ja Sanan ääressä. Kristillisyys on kasvua Jumala- suhteessa, siis enemmän kuin sisäistä tunnetta. Se on yhteyttä Jumalaan ja Hänen seurakuntaansa, se on tekoja ja sanoja, joiden kautta Jumalan kuninkuus ja tunteminen menee eteenpäin. Tekoihin kuuluu Jumalan voiman ja todellisuuden osoittaminen eli myös ihmeet, joissa Hänen rakkautensa tulee esiin. Tässä hommassa myös vastavoimat vilkastuvat ja tekevät kaikkensa, että Jumalan kunnia ei pääsisi valtaan.

Yllättävän paljon kristillisyys on saanut palstatilaa aikamme mediassa. Merkki jostain? Kiinnostuksesta? Heräämisestä? Oli, miten oli, nyt on kristittyjen aika nousta rohkeasti esittelemään maailmalle Herraansa, antamaan Hänestä hyvä todistus ja oikea kuva. Eli tehdä samoja tekoja, kuin Jeesus teki. Raamatusta löydämmekin, mitä Hän teki ja miten Hän omansa varustaa työhönsä. Vilja on kypsymässä. Ovathan työmiehet paikalla!


Usko symboliseen jumalaan

Se on monelle helpompaa kuin usko persoonalliseen Jumalaan. Saman tien voi näet sanoa, että saatanakin vain symbolisoi ihmiskunnassa olevaa pahuutta, joka häviää sitä mukaan, kun tiede ja tieto lisääntyy.

Epäily on sitä paitsi muodikasta. Eikös se Tuomaskin, se opetuslapsi epäillyt? Epäilevä ihminen ei loukkaa ketään liiallisella uskovaisuudellaan, eikä erotu porukasta. Epäily antaa tilaa uskonnollisuuden variaatioille ja erilaisten uskomusten harjoittamiselle. Tänään voi kokeilla yhtä ja huomenna toista. Epäily vapauttaa olemaan ihminen, itsenäinen ja fiksu ihminen, joka saa itse päättää, mihin uskoo, vaikka Väinämöiseen, kunhan elää siivosti ja muita vahingoittamatta.

Aamun Hesari muuten sanoi erään tutkijan suulla, että Kalevalasta voi löytää eväitä onnellisuuteen ja rauhaan, se on nuorten kirja, siitä saa energiaa, sisua! Että nyt pitää kaivaa se wanha Kalevala esiin. Taisi muuten Waka Väinämöinen virkkoa: ” Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan, uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa.”

Entä se Jeesus?

Tutkimuksen mukaan suomalaisista vähemmistö eli 41% uskoo Hänen olevan Jumalan Poika, vain 36% uskoo, että hän on noussut kuolleista, 28% uskoo hänen syntyneen neitseestä ja palaavan takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Saatanankin olemassaoloon uskoo useampi, 31%.

Moni ajattelee, että on se turvallisinta kuulua aina enemmistöön ja jättää uskosta paasaaminen kiihkoilijoille, jotka pelottelevat demoneilla ja synnillä ja tuomiolla ja vielä helvetilläkin. Ja ajatus jatkuu: ” Joskus se on tämä elämä yhtä helvettiä ja päivät täynnä riivatun pahoja ihmisiä ja saatanan naapureita! Ihan vihaksi pistää! Ja sitten vielä pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä. Hyi helvetti! Linnaan joutaisivat monetkin näistä kanssakulkijoista, jotka etuilevat ja luulevat voivansa päihittää minut. Minun varpailleni ei astuta! Minulla on oikeus pitää puoleni ja minun reviirilleni ei tulla ilman lupaa.”

Ihmisen pahuus alkaakin näkyä todellisena uhkana kaiken symbolisen humanismin keskellä. Pelottavaa!

Pitääpä hakea se Raamatun kohta, jossa Jeesus sanoo: ” Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” Kannattaa lukea Raamattua niin kauan, että löytää tuon kohdan. Ristillä roikkuva Rakkaus eli Jeesus on todellisuutta ja joka tarttuu siihen eli Häneen kiinni, on kiinni ikuisessa elämässä, joka ei ole symbolista unta, vaan täyttä yltäkylläisyyttä.


3 kommenttia

Alku ja Elämä

Alut ovat tärkeitä, sen muistaminen miksi lähdin liikkeelle auttaa menemään eteenpäin.

Kuva

Elämä on enemmän kuin matka kahden pisteen välillä. Alkujakin on enemmän kuin yksi mutta minne tie vie on riippuu siitä millaiseen alkuun olemme kiinnittäneet elämämme.

Aadam sai hyvän alun. Kaikki oli hyvin ja elämä mallillaan, kunnes pahuus sai alkunsa. Vapaus valita, sekä kiusaus, toi synnin maailmaan ja Jumala loi uuden alun ihmiselle joka joutui eroon Hänestä. Vielä etsi Jumala ihmistä ja kyseli missä  hän piileskeli, vaikka tiesi jo synnin tulleen väliin.

Jumala ei ole lakannut etsimästä ihmistä. Nytkin hän kysyy varovasti ja pakottamatta,–Missä olet Ihminen? Hän etsii meitä tarjotakseen meille uutta alkua.

Eeva joutui ensimmäisenä antamaan elämän pois käsistään, kun kuolema osoitti paikan ihmiselle. Ihminen joutui taipumaan sen tosiasian edessä, että elämän tie kulkee kahden  totuuden välillä, Elämän ja kuoleman totuuden.

Minulla on ollut elämässäni useita alkuja, joiden päämäärä on ollut sama. Päämääräni ei ole kuolema. Matkani tavoite ei ole luoda komeaa uraa, josta minut muistettaisiin. Matkani päämäärä ei ole kerätä rikkauksia, jotta voisin lekotella eläkepäiväni mukavasti ja turvata lasteni tulevaisuus.  Tavoitteenani ei ole pramea hautakivi, jonka äärellä minua muisteltaisiin. Päämääräni on Elämä.

Kun lähden jälleen uudesta alkupisteestä liikkeelle, teen sen samoista lähtökohdista kuin Adam ja Eeva lankeemuksen jälkeen. Nostan katseeni Käärmeenpään polkijaan, Vapahtajaan, johon hekin laittoivat toivonsa.

Kun ensimmäisen kerran tunsin Jumalan hengen tulevan luokseni, koin alun, jonka suunnan tahdon pitää. Turvallisuus ja lämpö, jonka löysin keskellä meluavaa nuorisojoukkoa, Jumalan kasvojen edessä, loi sillan, joka vienyt Henkeni yli omien harharetkieni luomien kuoppien ja ansojen.  On ollut mahdollisuus aina aloittaa uudestaan ja ensimmäinen alkuni auttaa minua muistamaan minne suuntaan jalkani.

Jumala tahtoo olla kanssani. Olen löytänyt paikkani joukossa, joka matkaa kohti taivasta ja iankaikkisuutta . Olen heittäytynyt elämään jonka pääte piste on otettu pois ja nykyisyys on Jumalan kämmenellä


7 kommenttia

Silloin suumme hersyi naurusta

Nauraa Jumalan kanssa! Menee liian pitkälle. Itkeä pitää syntejään ja maailman menoa. Ei tässä ole aihetta iloon saati nauruun. Sitä paitsi nauraminen kuulostaa kovin kevytmieliseltä, eikä sovi hartaalle uskovaiselle. Ihanko totta?

Onko nauru siis syntiä?
Eikö Jumala luonutkaan naurua?
Ovatko kyyneleet hurskaampia kuin nauru?
Onko kirkossa aina oltava vakava?
Onko vakava kristitty jotenkin uskottavampi kuin iloinen kristitty?
Onko sanoma Taivaasta ja pelastuksesta haudanvakava juttu?

Tämän viimeisen kysymyksen pitäisi jo soittaa kelloja, ei kuolinkelloja, vaan herätyskelloja: Jeesus on tullut antamaan yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän. Siis elämän, ei kuolemaa! Iloa, ei surua! Ja ihmisillä on oikeus kuulla tämä hyvä uutinen.

Psalmi 126:1-2 ” Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, se oli meille kuin unta. Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme.”

Samassa psalmissa kyynelin kylvetään ja riemuiten korjataan satoa.

Jumalan lapsilla on lupa lähestyä Isää iloiten ja riemuiten, itkien ja nauraen. Sellaisen kuvan Jumalasta on Jeesus meille jättänyt ja sitä kuvaa Pyhä Henki edelleen meille avaa.

Saanko kysyä: milloin viimeksi nauroit Jumalan kanssa? Vai onko tämä liian hankala kysymys? Helpottaakseni sinua, sanon: ihan samaa kysyn itseltäni! Kaikenkarvaisen uskonnollisuuden ja maallistumisen keskellä on hyvä näyttää, miten suhde Jumalaan voi olla täynnä iloa, elämää, vapautta, toivoa, rohkeutta…ja miten siihen mahtuu myös hersyvä nauru, koska Jumala nyt vaan on niin hyvä!