Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Jumalan kuva & ihmisen jämä

WP_20160120_005Joskus tulee ihmetelleeksi, että kylläpä ihminen on ollut fiksu, kun hän on suunnitellut sanoja. Ajatellaanpa sanaa ihminen. Kaveri, joka sen sanan keksi, oli ilmeisesti psalminsa lukenut ja sinut niin itsensä kuin Jumalan kanssa. Hän tiesi olevansa ihme, suuri ihme. Siksi hän päätti ottaa sanan ihminen kantasanaksi juuri ihmeen.

Joku toinen luova persoona taisi rypeä eksistentiaalisissa angsteissa. Menneisyys ja tulevaisuus ahdistivat. Elämä on aivan kummaa, olkoon ahdistava asia nimeltään kummitus.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumala loi kaiken linnunradoista valkovuokon kukkaa huomattavasti pienempiin ihmeisiin asti. Niinpä hän panosti luomisentyössään myös ihmiseen. Ihminen ei ole hämärissä oloissa otettu tuhruinen selfie vaan taitavilla siveltimenvedoilla hyvässä valossa maalattu omakuva.

Kummitus taas on haalea huokaus, joka ihmisestä jää huonoissa olosuhteissa jäljelle. Kummitus on ihmisen jämä. Se sisältää vihaa, katkeruutta ja pelkoa ihmisen jäljiltä.

Tokihan sekä ihmisellä että kummituksella on nimensä mukainen tehtäväkin. Ihmisen tärkein homma on ihmetellä. Ihmettely on tärkeää siksi, että kun malttaa riittävän kauan rauhassa ihmetellä, seurauksena voi olla oivallus, joka vie elämään eteenpäin, kohti valoa, kohti parempaa.

Kummitus kummittelee. Se muistuttaa pahasta ja pelottelee tulevalla.

En voi olla ihmettelemättä sitä, kumpaa minussa mahtaakaan olla enemmän, ihmistä vai kummitusta. Onneksi voin lohduttautua sillä, että kummitus minussa voi päästä kummittelusta ihmettelyyn. Ai, mitenkä? No, tietenkin kummastelun kautta kulkien.