Yhteiskuntamme on täynnä erilaisia turvaverkkoja ja verkostoja. Ne ovat tuikitarpeellisia ja tärkeitä meitä kaikkia ajatellen. Opettajana olen kokenut parhaana lasten ongelmia käsitellessämme ratkaisukeskeisen psykologian. Syiden pohtimisen tilasta siinä  keskitytään usein tulevaisuuteen ja mietitään ensin lyhyellä tähtäimellä ja myöhemmin pitkällä tähtäimellä ratkaisuja ja toimintamalleja, joilla ongelmia voidaan poistaa ja torjua. Kodin syyllistämisen sijaan keskitytään auttamaan ja etsimään tietä ulos ongelmista.

Seurakunnan tulisi olla yhteisö, jolla on kyky ratkaista yksilön ja yhteisön ongelmia. Se ei tee siitä irrallista toimijaa suhteessa yhteiskunnan muihin tukiverkoistoihin, mutta maailmankatsomuksellisesti sen tulisi olla kaiken pohjalla ja myös pinnalla. Sanon näin siksi koska se on mielestäni Raamatun antama standardi seurakunnalle.

Peruslähtökohtana on Jeesuksen käsky opetuslapseuttaa ihmisiä ja opettaa, että Jumalanvaltakunta on tullut lähelle. Se mitä tulisi tavoitella on missionäärisyys. Missionäärisyys on mahdollista vain jos takana on toimiva, dynaaminen seurakunta, jonka jäsenet tavoittelevat Jeesuksen kaltaisuutta. Ajatus on kova nopeasti tarkasteltuna, mutta paino on sanalla tavoitella. Tähän liittyy paradoksi sillä tuo tavoittelu lähtee liikkeelle levosta  ja rauhasta Jumalan läsnäolossa. Kaikki kumpuaa evankeliumin ytimestä, armosta!

Minusta tuntuu että nykypäivän länsimainen kirkko toimii eri tavalla.

Jos ajattelemme laskuvarjohyppääjää. Hänellä on käytössään kaksi varjoa. Iso päävarjo ja sitten varavarjo jos jokin menee pieleen. Varjojahan on monenlaisia mutta oletetaan että päävarjoa voi ohjata, kun taas varavarjo on vaatimattomampi ja sen tarkoitus on vain tuoda hyppääjä turvallisesti alas. Hyppäämisellä on harrastajille funktio ja se ei ole pelkkää putoamista vaan kokonainen suoritus, jossa on mahdollista myös epäonnistua ja jäädä pelkän varavarjon varaan. Usemmiten varavarjo toimii ja on harvinaista että myös se pettää. Kukaan ei kuitenkaan hyppää käyttääkseen ainoastaan varavarjoa.

Jos nyt sitten harrastetaan hieman köyhänmiehen teologiaa. Seurakunnan varustamista voisi verrata laskuvarjohyppyyn. Se vaatii uskallusta ja uskoa, uskoa siihen että varjo ja varusteet toimivat. Kukaan ei kuitenkaan hyppää pelkällä varavarjolla tai olettaen että vain varavarjo toimii vaan kaikki asiat tehdään niin hyvin että päävarjo varmasti toimii.  Ilman varjoa hyppääminen on mahdotonta. Armo toimii varjona, joka tuo meidät turvallisesti alas. Päävarjon toimiminen mahdollistaa kaiken sen mitä on tarkoitus seurakunnassa tehdä. Armo tuottaa riemun ja ilon koska olemme pelastettuja ja Jumalan lapsia. Armon varassa saamme olla ja toimia Jeesuksen opetuslapsina ja omistaa hänen auktoriteettinsa. Ja vaikka joku menisikin pieleen meillä on vielä varavarjo jos vain käytämme sitä. Se on sitä samaa armoa, joka vie perille!

Mutta minulla on sellainen olo, että kirkoissamme kerrotaan vain siitä varavarjosta, jonka varassa voi vain roikkua. Joskus tuntuu,että tuo varjo on jäänyt vielä kiinnittämättä ja siinä roikutaan kiinni käsin. Noinkohan  siitä jaksetaan pitää loppuun saakka kiinni. Varavarjo tuo perille mutta kaikki riemu ja osallisuus jää kokematta.

No vertauksessa on puutteensa, mutta jos tarkastelee samaa asiaa englannin kielen kautta asia voi aueta helpommin. Mercy ja grace, molemmat tarkoittavat armoa, mutta raamatussa käytetään sanaa grace, se on siunaavaa armoa ei pelkästään armoa (mercy) joka saadaan kun vapaudutaan kuolemantuomiosta.