Istun hieman ärtyneenä ja väsyneenä raskaan työpäivän päätteeksi Majatalo-kuoron treeneissä kirkkosalissa ja katson pikku Mintun touhuja. Matkaan on tarttunut kotoa mieluisimmat lelut, jotka tyttö levitteli kirkon lattialle. Mintun äiti on muiden kuorolaisten kanssa pianon ympärillä harjoittelemassa seuraavan Majatalo-illan lauluja. Välillä tyttö kipaisee äidin syliin ja seuraa tarkasti hänen laulamistaan. Tyttö tapailee laulun sanoja ja eläytyy musiikkiin. Pyhän kosketus-laulu muuttuu konkretiaksi, kun pieni tyttö laulaa äitinsä mukana pienen hetken ennen kuin taas kipaisee takaisin kirkon lattialle leikkimään.

Minä jään miettimään omaa osaani tässä kaikessa. Minä en laula kuorossa, en koe siihen kutsumusta tai tarvetta, osaksi siksi etten ymmärrä mitään nuoteista. Lapsena yritin opetella soittamaan pianoa. Aloitin Aaronin pianokoulun viisi kertaa alusta, ennen kuin vanhempani tajusivat antaa periksi.

Minusta tuli hiihtäjä, se sopi luonteelleni paremmin kuin pianon soitto. Hiihtäessä maisema vaihtui ja levoton luonto rauhoittui. Hiihtäessä minulla oli aikaa miettiä asioitani. Kävin jatkuvaa dialogia itseni kanssa kaikesta mitä koin ja näin. Tuo sisäinen puhe on nyttemmin muuttunut puheeksi Jumalalle ja laulun tilalla on opettaminen seurakunnassa, Majatalo-iltojen isäntänä. On paljon mukavampi kun ei tarvitse turinoida yksikseen 🙂

Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea. Ei edes seurakunnassa. Pikku Mintun tärkein työ oli tänään vain olla olemassa. Olla rakastettu ja halata hymyllään meitä aikuisia. Minullakaan ei ollut harjoituksissa mitään tähdellistä tekemistä. Nuotteja ei tarvinnut monistaa eikä mitään muutakaan juoksupojalle sopivaa puuhaa tällä kertaa ilmennyt. Siksi kaivelin esiin Raamatun ja hain esille tutun kohdan, (Joh 14) jota olen pyöritelyt viimeisen vuoden mielessäni. Jeesus puhuu siinä omilleen ja paljastaa jälleen sen suurimman salaisuuden. Tällä kertaa kysyjänä on Filippus, jolle  Jeesus vastasi:

”Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: ’Anna meidän nähdä Isä’? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden.

 ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo,  ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa.  Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.

Jeesuksen vastaus on järistyttävä meille nykyihmisille.

Jeesus sitoo opetuslapset Jumalaan, itsensä ja Pyhän Hengen kautta. Jeesuksen omista tulee Jumalalle erotettuja.

Jostain syystä luvun loppu kolahti syvälle:

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.  Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi.  Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu.  Paljon en kanssanne enää puhu, sillä tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole,  mutta tämän täytyy tapahtua, jotta maailma tietäisi, että minä rakastan Isää ja teen niin kuin Isä on minun käskenyt tehdä. Nouskaa, me lähdemme täältä!”

Jokainen tehtävä seurakunnassa tulisi lähteä rauhasta jonka Jeesus antaa. Vaikka Jeesus käski ja velvoitti opetuslapsia toimimaan maailmassa hänen puolestaan, hän ei jättänyt heitä ilman varustusta. Itse asiassa tuo varustus oli paljon kattavampi kuin mikään maallisen työnantajan antama varustus, sillä siitä on jätetty pois kokonaan työntekijän omien voimien käyttö.

Minttu-tyttö puki talvihaalarin topakasti päälleen ja lähti iloisesti äitinsä kanssa kotiin. Tytön päivän tärkein työ seurakunnassa oli siltä päivää ohi. Se ei vaatinut ponnistelua tai tuskailua vaan oli alusta asti pelkää iloa ja hymyä. Tuo ilo oli tarttuvaa laatua ja oma  ärtymykseni oli kuin pois pyyhkäisty ja tilalle oli tullut rauha.