Tiedän että eräällä laululla on tällainen nimi, sen etsin kuunnellakseni koska en näistä sanoista päässyt eroon, mutta eivät laulun sanatkaan avanneet mitään erityistä? Joten katselin jälleen ikkunastani ja näin pienen oravan värjöttelevän pihlajapuun oksalla ikäänkuin lämmitellen itseään. Tiedättehän miltä orava näyttää kun se pitää ”käsiään” söpösti rintansa päällä? Vielä näin pienen talitiaisen etsivän nurmikolta jotain suuhunsa pantavaa, vaikka yöllä oli pakkasta. Löysikö se mitään, en tiedä.
– Ja seuraavaksi alkoi sataa valtavia lumirännän hiutaleita, niin suuria etten ole ennen nähnyt. Siis ihan oikeasti.

Niin äkisti kevät muuttui takatalveksi. Mietin onko tässä jokin sanoma? Avasin Raamatun ja sehän herkästi avautuu kohdista joita paljon lukee, tai jotka ovat erityisen merkittäviä itselle. – Daniel 9!
En ymmärä oikeastaan mitään tästä Danielin kirjasta, niin vaikea se on, mutta jotenkin se aina sisintäni kuohuttaa. Osaksi se johtuu eräästä ihmeestä jonka koin melko pian uskoon tultuani, silloin kun en vielä Raamattua kovin hyvin ollut ehtinyt ”uutena ihmisenä” lukea, enkä sitä sisältä tuntenut kuin kaikkein käytetyimmiltä tutuilta osiltaan.

Tässä yhdeksännessä luvussa koskettaa tuo Danielin harras rukous jossa hän kääntää kasvonsa Herran Jumalansa puoleen,”anomisessa, paastossa, säkissä ja tuhkassa”. Ja hän kirjoittaa:” Minä rukoilin Herraa, Jumalaani, tunnustin ja sanoin:” OI Herra, sinä suuri ja peljättävä Jumala, joka pidät liiton ja säilytät laupeuden niille, jotka sinua rakastavat ja noudattavat sinun käskyjäsi. Me olemme syntiä tehneet, olemme väärin tehneet, olleet Jumalattomat ja uppiniskaiset; me olemme pois poikenneet sinun käskyistäsi ja oikeuksistasi”… jne.

Kun tuota rukousta lukee, se on pitkä ja perusteellinen synnin tunnustus ja Jumalan armoon ja anteeksiantamiseen vetoomus. Se on myös ilmoitus tulevasta ja selitys tuleviin. 10 luvussa Danielille ilmestyy enkeli joka on niin valtava että Daniel menetti kaiken voimansa mutta enkeli ravisti maahan kaatuneen Danielin hereille ja sanoi:” Daniel, sinä otollinen mies, ota vaari niistä sanoista, jotka minä sinulle puhun ja nouse seisomaan, sillä minut on nyt lähetetty sinun tykösi” Enkelin puhuessa Daniel nousi ja vahvistui. Enkeli oli tullut sanojensa mukaan opettamaan Danielille, mitä on tapahtuva:” sinun kansallesi päivien lopulla”.

Niin, mitä sitten, miksi tämä?

Ihmeen tähden, saa uskoa tai olla uskomatta, mutta…
Olin vasta päässyt sisälle uuteen elämääni, tullut tuntemaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sisällisesti ja vahvasti, kun olin eräässä rukouskokouksessa. Niitä pidettiin tyhjennetyssä omakotitalossa ja meitä oli siellä aina paljon, koska oli herätyksen aika -70 luvulla.  Ja kuten kirjoitin, minä en ollut ehtinyt vielä paljoakaan oppia kun yht äkkiä minulle tuli valtavan voimakas tarve sanoa seuraavat sanat kuuluvalla äänellä:” Älä pelkää sinä otollinen mies! Vahvistu vahvistu” kahteen kertaan minä tämän toistin ja olin täysin kauhuissani ja ymmälläni..(Dan.10. jae19)

Tämän sanottuani aloin kuulla voimakasta miehen nyyhkytystä!? Silloin en tiennyt kuka se oli mutta kokouksen jälkeen kuulin kuka hän oli ollut ja paljon myöhemmin tämä mies, jonka kanssa en oikein ollut samalla alltopituudellakaan, tuli minulle henkilökohtaisesti kertomaan että sanat olivat hänelle, hänen erittäin vaikeassa elämäntilanteessaan. Eikä tämä mies ollut kuka tahansa.
Jumalan on ihmeellinen, siitä lähtien me paremmin ymmärsimme tämän ”veljen” kanssa toisiamme. Hän oli oikein ”Tosi Mies. ” Kasvatettu sellaiseksi ja nainen vaietkoon seurakunnassa 😉 ja minähän jo silloin rukoilin myös ääneen.

Jumala voi siis toimia juuri niinkuin parhaaksi näkee ja käyttää täysin ketä tahansa joka on vilpitön ja jopa edes ymmärtämätön tällaisista tapauksista/armolahjoista. Ja kuitenkin voi olla, jos myöhemmin alkaa ajatella itsestään: ”mikä se minä olen mitään” ja lakkaa kuuntelemasta mitä Jumala tahtoisi tuoda julki, vaikkapa juuri  jotain rakasta lastaan auttaakseen ja rohkaistakseen niin itsensä vähättelemisellä näin ei pääse tapahtumaan. Tosin Jumala ei ole yhden ihmisen varassa, mutta kuitenkin.

Minua tämä tapahtuma vuosikymmenien takaa on aina siunannut ja vahvistanut uskoani Jumalan Sanaan. Kaikki mikä Raamatussa on, ON! Ymmärsipä sitä tai ei. Ja paljon jääkin ymmärtämättä, mutta ehkei ymmärrys olekaan se tärkein vaan Usko jonka Jumala vaikuttaa!

– Lopuksi, käänsin sivua nipussa uuden testamentin puolelle. Matteus 4. ” Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen!” –  Hän Jumalan Poika, oli kaikessa kiusattu niin kuin mekin, ja siksi Hän voi kiusattuja auttaa ja Vapahtaa niin monin eri tavoin kun olemme kuulevin korvin, näkevin silmin ja puhtain sydämin.

Tätä ei koskaan saa unohtaa, Jeesus, rakas Vapahtajamme kesti kaiken puolestamme ja tähän saamme luottaa! Tämä on totta ja meitä odottaa ihana tulevaisuus, vaikka taivas nyt juuri itkeekin takatalven kourissa valkeaa ”rättiä”. Rukoillaan ja valvotaan ettei meidän tarvitsisi itsemme tähden kysyä:” Itketkö sinäkin Jumala”?
-Ja uusi lumi on vanhan surma, sanoi rakas maallinen isäni ja hän puhui aina totta. Lähdetään siunattuina kohti kevättä ja kirkkautta.!

Poijankloppina, tai mäläkkinä, niin kuin meillä kotipuolessa oli tapana poikalapsia nimittää, yksi alkukesän tympeimpiä hommia oli hiehojen paimentaminen ja niiden opettaminen laitumelle. Kun toiset kylän pojat kirmasivat kesäloman riemuihin, meillä kirmasivat vain lehmät ja minä narun päässä perässä. Köydestä oli värkätty päitset ja hiehoa talutettiin ympäri hakaa ja totutettiin sähköpaimenella sähköistettyyn aitalankaan. Homma oli hankalaa ja raskasta. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä, miten isot eläimet tottelivatkin keskenkasvuista koulupoikaa. Tämän ajan ihmiselle eläinten paimentaminen laitumella taitaa olla jo vierasta. Isovanhempamme muistavat vielä paremmin paimenen työn ja sen haasteet.

Ensi sunnuntain Raamatun tekstit puhuvat paimentamisesta. Jeesus itse puhuu siitä, miten paimen huolehtii laumastaan ja pitää huolta jokaisesta lampaastaan erikseen. Jokainen lammas tuntee oman paimenensa äänen ja seuraa tätä. Kun yksittäinen lammas eksyy laumastaan ja yhteys paimeneen katkeaa, pelko halvaannuttaa eläimen liikuntakyvyttömäksi ja näin se jää alttiiksi pedoille. Siksi paimen lähtee aina etsimään kadonnutta lammasta.

Sunnuntain evankeliumitekstissä meidät viedään Galileaan ja nuotion äärelle. Pietari on palannut kalastajaksi, mutta kohtaa rannalla ylösnousseen Jeesuksen, suuren paimenen, ja tämä kohtaaminen muuttaa lopullisesti Pietarin elämän. Jeesus kysyy Pietarilta kolme kertaa, rakastatko sinä minua. Kaksi kertaa hän käyttää sanaa agape (kreik.), joka merkitsee uhrautuvaa rakkautta. Kolmannella kertaa hän armahtaa Pietaria ja käyttää tavallisempaa filos-sanaa (kreik.), jota ystävykset käyttävät keskenään.  Kolme kertaa Pietari myöntyy. Samalla kumoutuu kiirastorstain häpeä, kun Pietari kielsi kolmasti Jeesuksen. Pietari leimautuu Jeesukseen ja se sitoo hänen kohtalonsa, hänestä tulee alkuseurakunnan lauman ensimmäinen paimen.

Raamatun lehdiltä saamme lukea, että alkuseurakunnan paimentaminen oli haasteellinen työ, ja tuskinpa me nykyihmiset olemme sen parempia. Ihmisen mieli on ihmeen paljon samanlainen kuin niiden hiehojen, joita veljen kanssa koulutimme haassa. Kerta toisensa jälkeen hiehot työnsivät märän turpansa sähköistettyyn paimenlankaan ja saivat sätkyn ja sitten teutaroitiin ympäri hakaa. Parin, kolmen harjoittelupäivän jälkeen rajat alkoivat olla hallussa ja ruoho alkoi kiinnostaa enemmän kuin aita. Pian eläimet löysivät paikkansa myös lehmien seassa.

Haluammeko me seurata Hyvää Paimenta ja antaa hänen huolehtia meistä? Haluammeko, että meillä on joku, joka tuntee tarpeemme ja hoitaa haavamme, kun elämä kolhii ja teemme asioita, jotka satuttavat meitä ja toisia? Muinaiset suomalaiset rakensivat navettaansa kurin, kapean aitauksen kivistä, joka johti navettaan. Siitä mahtui vain yksi eläin kerrallaan kohti pimeää navetan oviaukkoa. Näin eläimet kulkivat turvallisesti yksi kerrallaan omaan parteensa loukkaamatta toisiaan. Hyvän Paimenen huolenpito on lempeää ja huolehtivaa kuria, joka suojelee ja rakentaa elämää. Se ei karkota, vaan laittaa kaipaamaan Paimenen huolenpitoa ja rakkautta. Ilman sitä joudumme erillemme laumastamme, yksin ja peloissamme.

Vaan portti kaikkeen siihen mitä kaipaat!

Otsikko ja alkulause ovat lainatut eräästä liikuttavasta uutisesta jossa kerrottiin pojasta, jolla syntymänsä jalkeen havaittiin geenivirhe, joka johtaisi varhaiseen kuolemaan. Ja niin myös kävi. Muutaman vuoden hän pystyi liikkumaan omin voimin mutta elämä loppui vaikeavammaisena äkillisesti 25 vuotiaana sairaalan sänkyyn.

Hänen vanhempansa antoivat jo nuorena pojan käyttöön koneensa jolla poika saisi yhteyden ulkomaailmaan ajankulumisen auttamiseksi. Muuten vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita pojan pelaamisesta, paitsi että tämä teki sitä pääasiassa iltamyöhään ja öisin. Poika suunnitteli itselleen fantasiamaailman ja muovasi hahmonsa  väkeväksi sankariksi. Kun hän kuoli eivät vanhemmat tienneet hänen salasanaansa, mutta poika oli kirjoittanut myös blogia nimeltään ”Ajatuksia elämästä”. (suomeksi käännettynä) ja sitä kautta isä saattoi ilmoittaa poikansa kuolleen. Ilmoituksen otsikko oli ”Matka on päättynyt”.

Miksi kerron tämän? Kahdestakin syystä. Ensimmäisenä täytenä yllätyksenä vanhemmille tullut tieto, kuinka valtava olikaan se ihmisjoukko jotka tunsivat heidän poikansa ja joiden kanssa tämä oli ollut ympäri maailman tekemisissä. Valtavat määrät yhteydenottoja ja monet tulivat eri maista  pojan muistotilaisuuteen ja isä kirjoitti:” Ystävät olivat kuin pieni kansa, joka oli elänyt toisessa ulottuvuudessa, eikä meillä ollut siitä mitään tietoa.”!? Oli laskettu että poika oli kirjoittanut 10 vuoden aikana 15-20 000 tuntia!

”Ei se ole ruutu vaan portti kaikkeen siihen mitä kaipaat”!

Jumala, Kaikkivaltias, joka kaiken on suunnitellut on jokaiselle meistä antanut joitain ns. luonnollisia lahjoja joita saamme käyttää  niin kuin osaamme omaksi iloksemme mutta ehkä myös toisten. Mutta Hän voi ottaa nuo lahjat myös omaan käyttöönsä! Kun ihminen saa uskon armolahjan, Jumala voi ottaa myös ne luonnon lahjat jotka hän on kuhunkin ihmiseen armossaan laittanut, käyttöönsä ja silloin ne voivat palvella lähimmäisiä myös armolahjoina.

Minua liikutti niin tuon pojan salattu elämä, joka kuitenkin vanhempien tietämättä, levisi kaikkialle maailmaan. Surullista siinä on vain se ettei tuo lahja palvellut Jumalaa vaan fantasiaa. Minullakin oli ja varhaislapsuudessa maailma johon pakenin. Satu – ja mielikuvitus maailma. Kirjoitin ja kuvitin satukirjoja siitä asti kuin opin kynällä kirjoittamaan ja piirtämään. Olen myös aina ollut himolukija.

Kiitän näistä lahjoista Jumalaa! Ne ovat saaneet oikean suunnan Jumalan suuresta armosta! Kirjoittaminen, kuvien tekeminen ja lukeminen ovat olleet minulle se portti kaikkeen siihen mitä olen kaivannut, kuinka syvästi kiitollinen olenkaan!  –

Toinen syy nyt kirjoittaa on että pääsin rakkaalle metsätontillemme. Kevät oli sulattanut kaiken lumen ja talven jäljet metsästämme ja luonto siis varhainen ja täysi kauneudessaan! Kuinka nautinkaan.

Olin miettinyt useamman kerran matkan aikana ja perille päästyämmekin että tekisi mieli rukoilla. Samaa oli miettinyt tytär, joka kiitollisena on nyt vihdoinkin päässyt muuttamaan takaisin remontoituun kotiinsa. Emme voineet viipyä kauaa enkä siis sanonut ajatustani hänelle, mutta kuinka ollakaan tytär sanoiksi puki:” Äiti pitäisiköhän meidän rukoilla”!? Itkuhan siinä taas pääsi ja niin oli ihana taas meidän metsäkirkkomme ettei kiitoksesta loppua tullut, ei myöskään siunauksista joilla muistimme ystäviämme laajasti. Pyhällä Hengellä oli paljon asiaa. Suloista asiaa. Siunaavaa.

Kun olimme tulossa kotiin mielessäni soi seuraava virsi ja kuinka hedelmällisiltä sen tutut sanat tuntuivatkaan, ne olivat kuin mettä ja hunajaa.
Voi kuinka rakastankaan Jumalaa!

” Herraa hyvää kiittäkää, iloiten ylistäkää, luodut kaikki laulakaa Luojan suurta kunniaa! Pyhät, suuret, korkeat työnsä on ja oikeat, suuri Herrautensa, maassa on ja taivaassa. Kiitos Jumalallemme soikoon sydämestämme, virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein. Kaikki joissa Henki on, kiittämään jo tulkohon, Herraa Hyvää riemulla, Halleluja Halulla!!!”

Tänään kirkoissa kuljetaan Emmauksen tietä. On aika osuvaa se, että Emmauksen tien kulkijat eivät tunnistaneet Jeesusta, joka liittyi heidän seuraansa ja alkoi tiedustella miesten puheenaiheita.  Jeesusta ei häiritse yhtään se, etteivät miehet tunnista häntä. Sen sijaan että hän olisi ryhtynyt haastamaan miehiä kyselemällä etteivätkö he tunnista häntä, hän ryhtyy keskustelemaan miesten kanssa viimeisten päivien tapahtumista ja lopulta hän pitää miehille raamattutunnin kirjoitusten kuvaamasta messiaasta.  Vasta kun miehet ovat pyytäneet häntä ruokailemaan ja Jeesus murtaa leipää,he tunnistavat Raamattutunnin pitäjän, joka samalla häviää näkyvistä.

Meidän laitamme on aivan samanlainen kuin noiden kahden miehin. Me emme tunnista omaa Jeesustamme ilman Raamattua. Jos Jeesus olisi vain moikannut miehiä, olisi aika haalistanut tuon muiston ja lopulta epäusko olisi häivyttänyt kohtaamisen omaan mahdottomuuteensa. Mutta Sanaan sidottuna kohtaaminen ei enää perustunut pelkään tuntemukseen ja mielentilaan. Sillä oli myös kiinnityskohta raamattuun ja traditioon.

Mutta missä kulkee oman aikamme Emmauksen tie? Millainen on oma arkemme ja uskallammeko ajatella, että Jeesus haluaisi kulkea kanssamme ja todistaa että hän elää.

Emmauksen tietä kulkeminen sisältää  ajatuksen, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista, hän söi ja joi, hänellä oli todellinen ruumis, eikä hän ollut henkiolento tai haamu. Ylösnousemususko on koko Kristillisen uskon perusta. Ilman sitä ei armollakaan ole perustusta. Ilman sitä Kristuksen uhri olisi täysin merkityksetön.

Kertomus Emmauksen tien kulkijoista herättää minussa toivon siitä, että minäkin saan kohdata Jeesuksen. Ensin Raamatussa ja sitten jokaisena aamuna, kun lähden liikkeelle. Jeesus ei aikoinaan väkisin tunkenut  aterioimaan kulkijoiden luo eikä hän tee sitä tänäänkään. Hän odottaa, että kutsumme hänet seuraamme.

On Hyvä Päivä!
Joku on oikein, oikeammin kuin oikein! Kaikki hyvin, saarna kappelillamme, musiikki, ihmiset, ystävät, seurakuntalaiset, kaikki. Ja suurin kaikista, Ilosanoman päivä Jeesus Elää!
Eikä hän kuollutkaan kuin kerran.

Tytär tipautti minut kotini eteiseen ja lähti valmistelemaan evakosta paluutaan jonka on luvattu tapahtuvan viikon lopulla tai ainakin kun kuukausi loppuu!
Ilma on lämmin, linnut laulavat ja taivas on sinivalkoinen. Otin kirjan mukaani, menin terassilleni lukeakseni sitä, mutta niin suuri ilo, kiitollisuus ja riemu täyttää sieluni etten voinutkaan keskittyä lukemaani, istuin vain ja nautin.

Annoin Jumalan Hengen ravita ja siunata sisintäni.

Istuin siellä kauan.
Kuinka hyvää olikaan kaikki!

Jäimme kappelillekin hetkeksi (ennenkuin tulimme kotiin) ja tunsin kuinka rakkaita ihmiset olivat. Olisin tahtonut sanoa jokaikiselle osallistujalle ”rakastan sinua” Rakastan Sinua! Ehkäpä sain synninpäästönkin ja siksi koin itseni Vapaaksi kuin taivaan lintu ja Ilo virtasi huolien ja murheiden sijaan. Kiitos kohosi Luojalleni ja kiitos lähimmäistäni kohtaan. Jumala on armollinen, Hän tekee ihmisen Vapaaksi kaikista taakoistaan.

Siitäkin huolimatta että huomenna jo taas voi arki tuntua arjelta. Vaikka se vieläkin on pyhä.
Niin paljon hyvää! Niin paljon rakasta, kaunista, Pyhää ja arvokasta.

Ja kuitenkin, suru ja kärsimys viereisessä pöydässä. Eräs meistä, hiljainen mies jolla on  vaimo ja aikuiset lapset, taitaa olla lapsenlapsiakin. Mies, joka on aina ollut palvelemassa meitä kaikkia tavallaan, on pitkään ollut vakavasti sairas eikä taida toivoa tämän elämän suhteen enää olla. Minullekin rakkaaksi tullut, ainaisen ystävällisyytensä, Ihmisyytensä ja vaatimattomuutensa vuoksi.

OI JUMALA!

Sinä, Jumalan Poika, auta ja armahda, tätä miestä, ainakin kipujen suhteen. Ja jos aika on Ota armollisesti luoksesi Taivaan Iloon!
Jeesus kuule rukouksemme ystävämme ja hänen perheensä puolesta!

”Ja Hän sanoi heille:” Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa” Silloin Hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset. Ja Hän sanoi heille:” Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja että parannusta syntien anteeksi saamisesta on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat. Ja katso, minä lähetän teille sen, jonka minun Isäni on luvannut, mutta te pysykää tässä kaupungissa, kunnes teidän päällenne puetaan Voima Korkeudesta. Sitten Hän vei heidät pois, lähes Betaniaan asti ja nosti kätensä ja siunasi heidät. JA tapahtui Niin, että hän siunatessaan heitä erkani heistä, JA HÄNET OTETTIIN YLÖS TAIVAASEEN. Ja he kumarsivat häntä ja palasivat Jerusalemiin Suuresti Iloiten!!! Ja he olivat alati pyhäkössä ja YLISTIVÄT JUMALAA!
Luukas 24: 44-53

Kiitos Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle!

Hyvä ystäväni kysyi minulta hiihtolenkillä uskosta ja miksi uskon. Olen kysynyt itseltäni samaa monta kertaa. Järkikultani on joskus kovilla tämän uskon kanssa. En oikein osaa elää hurskasta elämää ja harrastaa hartautta. Suuni on välillä täynnä ihan muuta kuin siunausta. Usko, joka minussa asuu on vahvempi kuin mitä minä itsessäni olen. Se on voittanut pahan, joka minussa asuu ja odottaa minua kotiin. Minussa asuu toivo, joka voittaa pelon ja se antaa rauhan sen levottomuuden ylle, joka repii sieluani. Usko minussa on kaikkea sitä mihin minä en riitä. Kauan sitten tuo usko otti miehen muodon ja uhrautui minunkin puolestani että saisin elää. Hän uskoi minuun ensin.

Nyt kun jostain syystä nettiyhteys oli yli vuorokauden tavoittamattomissa ja vikaa etsin, mutten löytänyt, tulipa turvaton ja orpo tunne! Melkeinpä sanoin kuvaamaton. Siksi tuo vanha sanonta otsikossa!

Niin paljon olisi sanottavaa ja olisi aina ollutkin, sellaistakin jota ei ole tullut sanoneeksi. Senkin tähden; Kiitos kaikille teille jotka olette vuosien ajan tekstejäni lukeneet ja omalla tavallanne niihin osaa ottaneet!
Olen huomannut nyt viimeaikoinakin täällä ”taivaalla” jonkun, tai joittenkin, käyvän lukemassa vanhoja kirjoituksiani ja itsekin palannut sitten niihin! Huomannut että aika on kulunut mutta siltikin voin lukea hyvällä mielellä entisiä, näistä nykyisistä en niinkään tiedä!
Ikä tekee tehtävänsä. Tunnustan myös huomaavani toiston ja voi olla että nämäkin sanat jossain jo ovat.

Tänään kun ”kone” taas sallii, iloitsen kun vanha virsi on soinut mielessäni aamusta alkaen, lapsuuteeni kuulunut, – tuoden minulle toivon ja ilon sanoman pitkäperjantain suruun ja murheeseen! Laitan säkeistöt vanhoilla sanoillaan sillä toivolla että näistä kumpuaisi toivon ja uskon sanoma! Sana sanottu aikanansa!

” Murhemielin, kyynelöiden oppilasta kaksi käy, Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta, katso, kulkeissansa Hän käy heidän rinnallansa,. Seurassansa vaeltaa. Kohta murhe katoaa!!
Usein ahdistusten tiellä, Hämärässä kuljetaan, murheisina, niinkuin  vielä Jeesus oisi haudassaan. Sielu kulkee yksinänsä, huokaa epäilyksissänsä. Kunnes täyttää sydämen Läsnäolo Jeesuksen!!
Siitä näen, ettei meitä Jeesus hylkää hätähän . Kun käyn ahdistuksen teitä, arvaamatta tulee HÄn. Juur kun sydän surren kysyy: Miks niin kaukana Hän pysyy? Silloin lähellä jo on auttajamme verraton.
Uskollisin ystävistä,viivy aina luonani. Mitään mull ei pelkäämistä, kun vain pääsen turvaasi. Vaikka murheen myrskyt pauhaa, Sulta sieluni saa rauhaa. Seuraani kun sinut saan, sydän syttyy palamaan!
Kun mua vaivaa suru syvä, Voittos saata mieleeni! Ja Sun ansiosi hyvä, että olen omasi. Rauhaa, Jeesukseni anna, Sanaas suo mun toivo panna Joka kylvi kyynelin, riemuin niittää vihdoinkin.
Ja kun alkaa mailleen mennä elinpäivä laskeva ,eikä heikko silmä enää missään näe apua. Seiso, Jeesus rinnallani, auta viime sodassani, että loppuun kestäisin, Voitonkruunun perisin!”

Ajattelin etten laita tätä viimeisintä säettä tähän ollenkaan, mutta totta on myös tämä että ihminen ikääntyy ja ”tulee lapseksi jälleen”. En ole ollut tuostakaan, lapseksi tulosta, samaa mieltä mutta niin se kuitenkin on. Avun tarve lisääntyy, herkemmin hätääntyy ja tuntee tarvetta että joku olisi vierellä tukemassa ja tarvittaessa auttamassa – että Joku Olisi! Aivan siis fyysisesti lähellä…..

Mutta Jumala on armollinen, Kaikkensa antanut ja antava. Siinä, Hänessä, on Elämä, Usko ja Toivo. Hänessä apu ja lohtu. Hän, joka edestämme kärsi enemmän kuin pystyy ajattelemaankaan, Hän Elää, ja on läsnä! Kiitos ikuisen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Nyt, tänäänkin,  ja aina.

”Siunattu varmuus Jeesus on mun! OI Mikä Riemu on Pelastetun! Jumalan lapsi, perillinen, verellä pesty oon Jeesuksen. Nyt oma Herran olla mä saan. Sieluni kiitosta on tulvillaan. Enkelit ensin ilmoitti sen. Sanoman rauhan, rakkauden. Seurassa kuljen nyt Jeesuksen. Hänessä onnen sain taivaallisen. Riemuiten ootan tuloansa. Kätketty olen armossansa.
Tämä on laulu sydämeni. Ylistän Herraa ainaisesti. Tämä on laulu sydämeni, Ylistän Herraa ainaisesti!!”

Kestipä kauan ennen kuin otsikko syntyi, sillä aamulla varhain oli hankala olo. Tahdoin ulos tästä kaikesta karusellista, joka mielessäni muuntui sanaksi ”karu selli”. Liika on joskus liikaa. Avasipa radion, tv:n, lehden, minkä hyvänsä niin kaikissa ihmiset lupaavat ihmisille ”yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista” niin kuin sanonta kuuluu ja tämän päälle pääsiäisen läheisyys.

Onneksi minulla on keittiön ikkunan takana metsämaisema. Aamu oli täysin tyyni ja tuuleton, katselin sitä. Ja niinkuin Jumalan luomakunta voi rauhoittaa, niin sain ajatukseni jotenkin järjestykseen, jätän harkittavaksi?

Olen lapsesta lähtien, kotini perintönä, kokenut Jeesuksen kärsimykset raskaina, melkeinpä sietokyvyttöminä. Olen ollut yliherkkä lapsi, lienen vieläkin ellen lapsi niin herkkä kuitenkin, varsinkin kaikelle kärsimykselle en kestä määrääni enempää. Olen nyt myöhemmällä iällä myös miettinyt, mitä mieltä Jeesus itse olisi tästä pääsiäisajan kärsimyksensä muistelusta?

En tarkoita ettei se olisi tärkeätä mutta vaikuttaako se ja miten enää millään tavalla, näihin nykymenoon tottuneihin ihmisiin? Niinkuin Raamatun sisältö ja uskon asiat yleensäkään? Kun itselleni Raamatun Jumalan ja Jeesuksen itsensä lupaukset todellisesta ja tulevasta lopullisesta hyvästä ovat Elämän Voima. Etenkin uuden liiton sanomana, vaikka samoista asioista kirjoitetaan Raamatussa sen alusta loppuun saakka.

Menen siis jo ajassa eteenpäin ja helluntaihin!
Jeesukseen, joka siis kuoli syystä että me saisimme elää ikuisesti ja täydellisesti tilassa jonka Jumala uudelleen luo, niille, jotka ovat antaneet Jeesuksen pestä vaattensa verellään.

Hän, Jeesus, ilmestyy ylösnoustuaan opetuslapsilleen ja lupaa hätääntyneille ja sureville lähettää Pyhän Hengen,  joka tuo tullessaan uuden ja uudenlaisen, henkilökohtaisen, Voiman joka eheyttää särkyneet sydämet, tuo ihmeellisen ilon ja rauhan jota mikään mahti maailmassa ei voi koskaan kokonaan sammuttaa niiltä jotka tämän ottavat vastaan ja lähtevät seuraamaan Jeesusta tässä Hengessä ja Voimassa.

Lupauksen mukaan:” Vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte Voiman, ja te tulette olemaan Minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka!” (Apt:1:8) – Ja sitten kun helluntaipäivä oli tullut ja he kaikki olivat yhdessä koolla luvattu tapahtui! Tästä Pyhän Hengen vuodattamisesta ovat jo ammoin puhuneet mytös VT:n profeetat, kuten kaikesta muustakin siitä mistä UT myöhemmin uudelleen kertoo.

Apostolien teot 2 on siis se tärkeä luku jota me kaikki tarvitsemme aina, mutta etenkin tämän pääsiäisen kärsimyksien aiheuttaman ahdistuksen jälkeen. APT: kertoo sen olennaisen minkä varassa jaksamme elää niin kuin Jumala on tahtonut, niin ihmisiä kuin olemmekin ja koemme paljolti monenlaista huonoutta itsessämme ja maailman aiheuttamissa ahdistuksissa. SE mikä luvattuna tapahtui, tapahtuu aina uudelleen maailman loppuun saakka, kunnes luodaan uudet taivaat ja uusi maa.

Olen lukenut jälleen hyviä kirjoja. Toinen on elämänkerta, ristiriitaisia tunteita ja mietteitä, herättäneestä herätyssaarnaaja Urho Muromasta, kirjoittajana arvostamani Timo Junkkaala. Urho Muromasta voi sanoa että hän oli Suomen Raamattuopiston idean isä ja perusta. Monien mutkien ja vastoinkäymisten tuttu. Ehkä alunalkaenkin poikkeuksellinen luonteeltaan, mutta vahva näkemyksiltään jotka viimeiseen asti piti ja pyrki toteuttamaan, kaikesta arvostelusta huolimatta.Toinen kirja on Seppo Hämäläisen, Joutjärven srk.n kirkkoherran kirjoittaman ”Armolahjat arjessa”. Tätä en ole vielä aivan puolessa välissäkään, mutta tuntuu omalta.

Mainitsen nämä molemmat siksi koska he puhuvat/kirjoittavat minun mielestäni totta, eli niin kuin ole itsekin kokenut ja uskonut. Minulle tärkeistä, tärkeimmistä asioista Raamatun lehdiltä. Molemmat, vaikka olivat pappeja ja oppineita, eivät kieltäneet raamatullista uudestisyntymistä, (ei ainakaan Urho Muroma) joka ei siis tapahdu lapsikasteessa vaan Pyhällä Hengellä täyttymisessä. Niin kuin on kirjoitettu.

Hän, joka herättää ihmisen ”kuolleista teoista” uskoon, on Jumala Pyhän Henki sellaisena kuin Raamattu ja Jeesus Kristus itse Hänet kuvaa. Ilman Pyhää Henkeä ei ole uskoakaan. Sellaista jota kristityt ovat aina tarvinneet kestääkseen sen mikä kestettäväksi maailmassa tulee. Jossain vaiheessa ei kokemuksista olisi saanut puhua, mutta minä todistan edelleenkin kokemusteni perusteella, uskovani armolahjoihin! Ilman niitä kirjain on kuollut ja vain pääntietoa ei todellista olemusta. Vain uudestisyntyminen ja Pyhällä Hengellä täyttyminen muuttaa kuolleen eläväksi. On kuitenkin jokaisen oma asia kuinka Jumalan sanan ja Sanan vastaanottaa.

Olen kuitenkin, itse uskonnollisena ihmisenä, siihen kasvaneena, kokenut aikuisiällä uudestisyntymisen ja Pyhällä Hengellä täyttymisen ihmeen! Aivan yksin ollen ja Raamattua lukien, ymmärtämättä mitä tapahtui, enkä siitä jaksa vaieta. Minua rohkaisee Urho Muroma koska hänkin koki saman ja saman ristiriidan tämän kokemuksena ja kirkon myöhemmän opin suhteen. Hän piti kokemuksensa totena loppuunsa asti ja joutui siitä ”kirkonkiroukseen” jos oikein voimallisesti sanon. Kuitenkin minäkin luen Raamattua ”sisälukuna” nyt ja vastaisuudessakin, vaikka ristiriitojen paineessakin.

Totuus vaatii rohkeutta ja on vaatinut apostolien teoista lähtien ja jo aiemminkin. Kaikkein enimmin itse Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtajamme.! Sanaan uskominen sellaisena kuin se (vieläkin) on kirjoitettuna ei ole lahkolaisuutta, vaikka Paavalikin ennen kääntymistään niin uskoi!

Siis, älä pelkää! Parempaa on tulossa! Meitä rakastetaan enemmän kuin koskaan tässä ajassa pystymme ymmärtämäänkään! Kiitos puolestamme kärsineen Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen, pelastajamme!
Siunattua Pääsiäistä, sanan/Sanan mukaisesti!

Oletko koskaan kysynyt itseltäsi kuka Jeesus on? Kysymys on  tärkeä, koska jokainen kysyjä on erilainen ja meidän jokaisen temperamenttimme ja persoonallisuutemme poikeaa toisistamme joskus paljonkin. Jokaisella on omat traumamme  ja historiamme.

Itselläni on aikuisiällä ollut hieman vaikeuksia elää sen pyhäkoulusta oppimani Jeesuksen kanssa. Pyhäkoulu Jeesus istuu lempeästi hymyillen lapset ympärillään säteillen rakkautta ja turvallisuutta. Nyt aikuisena, jo maailman ja omien murheiden murjomana, tuo naiivi kuva on säröillyt ja rikkoontunut moneen kertaan.

Ellen olisi saanut oppia tuntemaan todellista Jeesusta, ei tuo lapsuuden emaloitu ja kiillotettu kuva olisi jaksanut kantaa minua tähän missä olen. Jeesus ei tullut turhaan ihmisen muotoon ja luopunut omasta kirkkaudestaan. Alkukielen rouhea puheinen Jeesus on kaukana  kirkkoraamatumme siloiteltusta puhujasta. Jesajan kirjan rujo ja hakattu kipujen mies puhuu aivan eri kieltä kuin kaunopuheiset suomenkieliset käännöksemme. Tuo Jeesus kestää katkeran valitukseni ja syvät kiroukset, jotka tahtovat nousta vanhan minäni lihasta.

Jeesus on enemmän kuin ymmärrämme ja hän on juuri ihmisyydessään enemmän. Ilman tuota ihmisyyttä hän ei olisi voinut ymmärtää ja kantaa lihamme pimeimpiä syntejä sovitettavaksi. Vain rujo mutta itse synnitön Jeesus oli riittävä uhri tämän kirotun maan asujien lunastajaksi.

Nyt Jeesus on valtaistuimellaan ja rukoilee meidän, sinun ja minun, puolestamme. Hän tietää mitä me olemme ja mitä olemme käyneet läpi. Hän tuntee heikkoutemme ja siitä huolimatta hän ei hylkää meitä. Tai  ehkä juuri siksi.

Tuossa aiemmin keväällä tuli parina iltana sellainen olo, että valokuvaamaan on vain päästävä. Kiintiössä oli vajausta, eikä oireisiin vaikuttanut lainkaan sellainen fakta, että aurinko oli mennyt mailleen jo tuntikausia sitten. Toisena iltana ei ollut edes kuuta. Katulamppuja sentään on aina luomassa oranssia kajoaan. Siis kamera kaulaan ja baanalle.

Ei minulla ollut niillä rroilla mukana edes jalustaa, kolmijalkaa. Aina voi säätää kameraa sen verran, että kuvasta hyvällä tuurilla tulee terävä. Melkein terävä. Siis tosi hyvällä tuurilla. Ja aina voi antaa piut-paut sille, että kuvaan tulee kohinaa, jota pidemmälle edenneet harrastajat kavahtavat.

Maailmassa joka tapauksessa aina jokin kohisee.

En minä kovin pitkiä kuvausreissuja iltamyöhällä tehnyt. Lähiteillä tallustin. Kuvasin kuusenoksia katulamppu taustanaan. Sateen jälkeen oksissa oli pisaroita. Jonkin pisaran taustalla taisi olla kuu, ellei sitten naapurin pihavalo. Kuka noista tuikuista niin tietää. Mutta koska valokuvaus on valokuvausta, niin valoa tietenkin tarvitaan. Pimikuvat ovat synkkiä.

Niin, oli ollut liian pitkään pimeää. Oli pakko päästä jonnekin, missä on valoa. Ja se auttoi. Sain elämään iloa, ja muutaman peukalon sosiaalisessa mediassakin.

Eipähän asiassa todellisuudessa liene ollut minkään sortin syy ja seuraus -suhdetta, mutta kun ensin olin lähtenyt etsimään valoa, sitä alkoikin sitten piisata oikein olan takaa. Tuli kevät. Muutama krookus pongahti nurmikolle, ja varsinkin se oranssi ilahdutti tosissaan. Yritin vääntäytyä kameroineni ruohonvarsitasolle ja saada suhtkoht järkevää kuvaa kukasta. Ja aurinko senkun vaan paistoi.

Valo vain vyöryi kaikkialle ihan riippumatta minusta. Minä kuvasin krookuksia, ja kun kävin tyttären kanssa kävelyllä, niin kuvasin punaisia maalaisrakennuksia, ja kun pääsin takaisin kotipihaan, niin violettikin krookus oli jo tullut ihmettelemään aurinkoa.

Eräs ystäväni kirjoitti kerran, että vaikka pimeään huoneeseen sytyttäisi kuinka pienen liekin, pimeyden on pakko väistyä valon tieltä. Juuri noin se toimii.

En minä niitä katuvaloja sytyttänyt. En edes kuuta. Mutta lähdin etsimään valoa. Onko niin, että kun saa pimeydestä tarpeekseen ja kääntyy katsomaan sitä valoa, joka jo on, valo ottaa vallan?

(Älkääkä kysykö, miten tämä teksti sovelletaan marraskuuhun!)