harhaoppi | Blogitaivas

jaanpala Itseäni kiusaa jatkuvasti se, että puhuttaessa väärästä opetuksesta, väärästä Jeesuksesta ja väärästä Hengestä, ei juurikaan vaivauduta kertomaan ja tarkentamaan sitä, mikä on pielessä niin, että tavallinen talliainenkin sen ymmärtäisi. Hyvin laveasti kyllä kuvataan ihmisiä ja heidän tapaansa puhua ja toimia ja sen perusteella päätellään mikä on väärää. Näin ei voi kuitenkaan olla. Kulttuuri ja opetusmenetelmät eivät yksin voi viedä harhaan.

Olisko parempi lähteä liikkeelle vähän toisesta näkökulmasta. Siitä mikä pahoittaa Jumalan ja Pyhän Hengen mielen. Siitä mikä hämärtää Jeesuksen ristin työn ja tekee sen turhaksi.

Yksi asia, mikä pitää minua kiinni Kristillisessä uskossa, on Jumalan pelko. Se, että en omalla toiminnallani ja teoillani aja itseni nurkaan niin, etten enää kykene tai halua palata Jumalan kasvojen eteen ja armoistuimen ääreen. En halua rikkoa suhdettani Jumalaan.

Paavali opettaa Hengen hedelmistä, jotka vähitellen kasvavat Pyhän Hengen vaikutuksesta ihmisessä. Ne ovat asioita, jotka eivät ole ihmisluonnolle itsestään selviä tai helposti tavoitettavia asioita.

Pitäiskö meidän puhua ja kirjoittaa enemmän näistä elämämme hedelmistä enemmän, kuin siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Uskon, että löytäisimme näin läheltämme enemmän uskon ja elämän sankareita ja Jumalan mieleisiä ihmisiä, kuin sillä, että asetamme mittarin sellaisiin asioihin, joissa vain Jumala on oikeassa ja luultavasti me ihmiset väärässä. Ajattelen, että terve Jumalan pelko estää meitä asettumasta tuomarin osaan ja vapauttaa meidät elämään oikeaa kristityn elämää kasvattaen Hengen hedelmiä.

Jeesus puhuu aivan yksiselitteisesti suoraan yksityisen ihmisen elämään rakkautta ja hyvyyttä. Sitä että rakastaisimme, emmekä erottelisi. Jeesus haluaa, että heittäytyisimme Jumalan rakkauden varaan luottaen siihen, että hän huolehtii kaikesta. Se rakkaus josta Jeesus puhuu, ei ole mitään höttöä vaan se asettaa toisen elämän oman elämän edelle. Jeesuskin kulkee meidän edellä eikä paimenna meitä piiskan kanssa takanamme.

Jos uskaltaisimme luottaa 100% Jumalaan, mitä siitä seuraisi? Jos luottaisimme, että Jumala toimii ihmisuhteissa. Jos luottaisimme, että Jumala toimii seurakunnissa. Jos luottaisimme siihen, että kun joku tunnustaa uskovansa Jeesukseen, niin hän myös on pelastettu, koska Jumala antaa uskon lahjana. Varalta vielä toistan, koska Jumala antaa Uskon lahjana.

Kuinka paljon käytämme jos- ja mutta-sanoja määrittäessämme toisten uskoa. Eikö se ole Jumalan epäilemistä? Voisiko se väärä Jeesus ja väärä henki tässä ajassa ollakin arvostelun ja epäilyn henki. Henki, joka estää yhteyden syntymisen seurakuntaan ja Jumalaan. Sielunvihollinen iloitsee nimittäin jokaisesta lyödystä kiilasta ihmisen ja Jumalan väliin. Jokaisesta kiilasta, joka erottaa ihmisen yhteydestä toisiin Jeesuksen seuraajiin. Yksin jääminen kun ei ole mikään siunaus.

Luukaksen 10. luvussa Jeesus lähettää 72 opetuslasta kyliin ja kaupunkeihin ja hän kieltää puhumasta kenellekkään matkanvarrella. Jeesus tiesi, että jokainen pysähdys merkitsi kontaktia ja mahdollista ateria yhteyden syntymistä ja se jos mikä hidastaisi matkantekoa. Oli tärkeää päästä perille omaan kylään jonne oli matkalla ja tehdä sielä kaikkensa, jotta sanoma Jumalan valtakunnasta löytäsi maalinsa. Jeesuksen ajan maailmassa yhteys, vieraanvaraisuus ja riippuvaisuus toisista yhteisön jäsenistä oli kirjoitettu ihmisten sydämiin tapoina ja tekoina.

Jeesus halusi palauttaa ihmisten tietoisuuteen, että heillä on rakastava Isä ja että he kelpaavat Jumalalle sellaisina kuin ovat ja ymmärtäisivät, että Armo oli tullut kylään, eikä tuo tehtävä ole muuttunut miksikään näiden kahden vuosituhannen aikana.

Suomalainen kristillinen kenttä on omalla tavallaan hauras ja haavoittuvainen. Luterilainen kirkko kamppailee julkisuuskuvansa kanssa yrittäen löytää tietä takaisin jäsenistönsä sydämeen. Luterilaisen kirkon sisällä erilaiset liikkeet etsivät itseään ja haalivat sisäänsä niitä harvoja aktiiveja, jotka vielä kuluttavat kirkkorakennusten saranoita.

Vapaat suunnat, Helluntailiike etunenässä kipuilevat myös vanhenevan ja harvenevan jäsenistön kanssa. Vanhat toiminta mallit eivät vedä väkeä entiseen malliin. Vanhoillisuuden leima painaa repussa.

Tilanne on ajautunut siihen, että maahamme on noussut vanhojen liikkeiden puristuksessa uusia itsenäisiä seurakuntia, joiden jäsenistö hakee toimivampaa yhteisöä ympärilleen. Uudet liikkeet koetaan uhkana sillä niiden toimintakulttuuri poikeaa totutusta. Nuoripolvi hakee näin rajojaan ja me vanhat emme ymmärrä uuden kulttuurin kieltä.

Vaikka näyttää siltä että vanhojen kirkkojen ja uusien yhteisöjen välinen ongelma on teologinen ja opillinen, totuus on kuitenkin se että suurin ongelma on yhteisöllisyyden kriisi maassamme. Kirkon sanoma ei kantaudu enää kaduille ja kujille.

Ratkaisevaan osaan nousee johtajuus. Johtajuus, joka uskaltaa määritellä toiminnan rajat ja mallit uudelleen. Kristillinen kirkko on alunperin luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja uusille alueille hakeutuva liike. Valitettavasti sen luonne on aikojen saatossa muuttunut säilyttäväksi ja paikallaan pysyväksi. Sen jäsenistön sisäinen motivaatio toimia ja levittää evankeliumia on muuttunut ulkoisiksi toimintamalleiksi ja motivaatio on muuttunut ulkoisten vaatimusten täyttämiseksi. Maailman muuttuessa ympärillä, kirkko unohtanut omat radikaalit juurensa.

Uusien syntyneiden itsenäisten liikeiden ongelmaksi on noussut oikeassa olemisen kulttuuri. Siellä ”me vastaan muut”-johtaminen näkyy kaikkein selvimmin.Tukea omalle ajattelulle haetaan erilaisista oppirakennelmista, jotka kyllä parhaimmillaan suojelevat oikeaa uskoa mutta pahimmillaan hajottavat ja tuhoavat rakkaudettomuudellaan.

Pieni Suomi on uusille yrittäjille houkutteva maallistunut länsimaa, jossa on paljon paikkaansa etsiviä ihmisiä. Täältä on helppo löytää otollinen kuulijajoukko ehdottomalle totuudelle. Suomesta on tullut uusi lähetyskenttä. Valitettavasti vain moni tulija pakenee jotain ja tarvitsee sanomalleen uuden kuulijakunnan tai rahoitus lähteen. Yhden johtajan yhteisöä, joka pitää vain omaa toimintamalliaan oikeana pitää varoa, sillä rakkaudettomuus, joka siihen on rakennettu sisään, ei täytä missään muodossa Kristuksen lakia. Usein nämä yhteisöt hajoavatkin kun johtajan valheellinen julkisuuskuva tulee julki. Ihmeteltävän usein näiden johtajien ongelmaksi paljastuu oman seksuaalisuuden traumat ja väärinkäytökset alaisia kohtaan. Oma hengellinen kamppailu seurakunnan edessä hävitään koska totuus omassa elämässä on kärsinyt tappion. Jumalan edessä se on kestämätön tilanne.

Aina uuden syntyminen ei ole kuitenkaan pahasta. Silloin kun uusi yhteisö alusta asti tekee työtä yhteisen näyn eteen ja sietää erilaisuutta, luo yhteyksiä ulospäin eikä kalastele muiden seurakuntien jäseniä tietoisesti itselleen, vaan tuo uusia sieluja Kristuksen maailmanlaajuiseen seurakuntaan, niin silloin ollaan oikeilla jäljillä. Tällaiset yhteisöt ovat tunnettuja siitä että ne harrastavat hyvän tekemistä koko seurakunnan voimin. Musiikki ja kaikki muukin tekemisen kulttuuri nousee nykypolven sielunmaisemasta ja se mikä koetaan turhaksi uskalletaan jättää pois, niin että keskiössä on Jeesus ja armo. Tällainen yhteisö sietää virheitä ja uskaltaa myös keskustella niistä. Läpinäkyvyys kaikessa toiminnassa on tärkeää. Silloin se kestää myös sen, että ihmiset ovat yhä syntisiä, myös Johtajat. Nöyryys ja palveluhenki onkin näiden, useinpalava sieluisten johtajien tunnusmerkki.

Maamme hengellinen tyhjiö tulee täyttymään jollain. On omissa käsissämme täyttyykö se Evankeliumilla Jeesuksesta vai jollain uuspakanallisuudella.

Jos Jeesus tulisi nyt tänne, olisi Suomi mitä otollisin paikka rikkoa jälleen perinnäissääntöjä, parantaa sairaita ja julistaa: -Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Seurakuntien johtajat, ajatelkaapa sitä.