lankeemus | Blogitaivas

Suomalainen kristillinen kenttä on omalla tavallaan hauras ja haavoittuvainen. Luterilainen kirkko kamppailee julkisuuskuvansa kanssa yrittäen löytää tietä takaisin jäsenistönsä sydämeen. Luterilaisen kirkon sisällä erilaiset liikkeet etsivät itseään ja haalivat sisäänsä niitä harvoja aktiiveja, jotka vielä kuluttavat kirkkorakennusten saranoita.

Vapaat suunnat, Helluntailiike etunenässä kipuilevat myös vanhenevan ja harvenevan jäsenistön kanssa. Vanhat toiminta mallit eivät vedä väkeä entiseen malliin. Vanhoillisuuden leima painaa repussa.

Tilanne on ajautunut siihen, että maahamme on noussut vanhojen liikkeiden puristuksessa uusia itsenäisiä seurakuntia, joiden jäsenistö hakee toimivampaa yhteisöä ympärilleen. Uudet liikkeet koetaan uhkana sillä niiden toimintakulttuuri poikeaa totutusta. Nuoripolvi hakee näin rajojaan ja me vanhat emme ymmärrä uuden kulttuurin kieltä.

Vaikka näyttää siltä että vanhojen kirkkojen ja uusien yhteisöjen välinen ongelma on teologinen ja opillinen, totuus on kuitenkin se että suurin ongelma on yhteisöllisyyden kriisi maassamme. Kirkon sanoma ei kantaudu enää kaduille ja kujille.

Ratkaisevaan osaan nousee johtajuus. Johtajuus, joka uskaltaa määritellä toiminnan rajat ja mallit uudelleen. Kristillinen kirkko on alunperin luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja uusille alueille hakeutuva liike. Valitettavasti sen luonne on aikojen saatossa muuttunut säilyttäväksi ja paikallaan pysyväksi. Sen jäsenistön sisäinen motivaatio toimia ja levittää evankeliumia on muuttunut ulkoisiksi toimintamalleiksi ja motivaatio on muuttunut ulkoisten vaatimusten täyttämiseksi. Maailman muuttuessa ympärillä, kirkko unohtanut omat radikaalit juurensa.

Uusien syntyneiden itsenäisten liikeiden ongelmaksi on noussut oikeassa olemisen kulttuuri. Siellä ”me vastaan muut”-johtaminen näkyy kaikkein selvimmin.Tukea omalle ajattelulle haetaan erilaisista oppirakennelmista, jotka kyllä parhaimmillaan suojelevat oikeaa uskoa mutta pahimmillaan hajottavat ja tuhoavat rakkaudettomuudellaan.

Pieni Suomi on uusille yrittäjille houkutteva maallistunut länsimaa, jossa on paljon paikkaansa etsiviä ihmisiä. Täältä on helppo löytää otollinen kuulijajoukko ehdottomalle totuudelle. Suomesta on tullut uusi lähetyskenttä. Valitettavasti vain moni tulija pakenee jotain ja tarvitsee sanomalleen uuden kuulijakunnan tai rahoitus lähteen. Yhden johtajan yhteisöä, joka pitää vain omaa toimintamalliaan oikeana pitää varoa, sillä rakkaudettomuus, joka siihen on rakennettu sisään, ei täytä missään muodossa Kristuksen lakia. Usein nämä yhteisöt hajoavatkin kun johtajan valheellinen julkisuuskuva tulee julki. Ihmeteltävän usein näiden johtajien ongelmaksi paljastuu oman seksuaalisuuden traumat ja väärinkäytökset alaisia kohtaan. Oma hengellinen kamppailu seurakunnan edessä hävitään koska totuus omassa elämässä on kärsinyt tappion. Jumalan edessä se on kestämätön tilanne.

Aina uuden syntyminen ei ole kuitenkaan pahasta. Silloin kun uusi yhteisö alusta asti tekee työtä yhteisen näyn eteen ja sietää erilaisuutta, luo yhteyksiä ulospäin eikä kalastele muiden seurakuntien jäseniä tietoisesti itselleen, vaan tuo uusia sieluja Kristuksen maailmanlaajuiseen seurakuntaan, niin silloin ollaan oikeilla jäljillä. Tällaiset yhteisöt ovat tunnettuja siitä että ne harrastavat hyvän tekemistä koko seurakunnan voimin. Musiikki ja kaikki muukin tekemisen kulttuuri nousee nykypolven sielunmaisemasta ja se mikä koetaan turhaksi uskalletaan jättää pois, niin että keskiössä on Jeesus ja armo. Tällainen yhteisö sietää virheitä ja uskaltaa myös keskustella niistä. Läpinäkyvyys kaikessa toiminnassa on tärkeää. Silloin se kestää myös sen, että ihmiset ovat yhä syntisiä, myös Johtajat. Nöyryys ja palveluhenki onkin näiden, useinpalava sieluisten johtajien tunnusmerkki.

Maamme hengellinen tyhjiö tulee täyttymään jollain. On omissa käsissämme täyttyykö se Evankeliumilla Jeesuksesta vai jollain uuspakanallisuudella.

Jos Jeesus tulisi nyt tänne, olisi Suomi mitä otollisin paikka rikkoa jälleen perinnäissääntöjä, parantaa sairaita ja julistaa: -Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Seurakuntien johtajat, ajatelkaapa sitä.

Kevät alkaa kääntyä kesäksi. Kulunut kevät iskenyt suonta enemmän kuin koskaan ja paljastanut miten heikko ihminen itsessään on. Kun elämä kolhii, myös usko ja hengellinen elämä joutuu puntariin. Herää kysymys kuka Jumala on ja kuka minä itse olen. Muistuu mieleen Äiti Teresan tuskailu, kun hän koki, että taivas on hiljaa.

Kiusaukset ja maailma jäytävät ihmistä ja hänen suhdettaan Jeesukseen. Toisaalta sielu ja henki huutavat Jumalan puoleen, mutta ihminen itsessään haluaa jotain muuta. Olen huomannut, että vastoinkäymiset avaavat helposti tien sielunviholliselle ihmisen sydämeen. Jokainen meistä reagoi eri tavoin vastuksiin. Jos uskomme perustuu ajatukseen, että kykenemme elämään jatkuvassa Kristuksen läsnäolossa ja että olisimme ihmisinä täysin Kristuksen kaltaisia, perustuu silloin uskomme pelkkään kokemukseen ja olemme silloin hyvin haavoittuvia. Hengellinen ylpeys, jossa itse määritämme oman asemamme Kristuksessa, johtaa meidät harhaan, omavanhurskauteen ja tekojen kautta elämiseen. Mitä huonommin tällainen ihminen voi, sitä enemmän hän käpertyy itseensä ja uskosta tulee uskonnollista elämöintiä ja Pyhän Hengen pumppaamista.

Tosiaalta taas, jos emme tunnista omaa asemaamme Jeesuksen opetuslapsena jonka ainoa mahdollisuus pelastukseen on naulittu Kristuksen kanssa ristille, niin sorrumme itsemme vähättelyyn ja pakenemme sen takia Jeesuksen luota. Koemme heikkoina, että emme riitä Jumalalle ja kiusausten runtelmana emme edes enää kelpaa. Emme jaksa ymmärtää, että tätä Jumala meiltä juuri odottaa. Hän odottaa että myönnämme sen että meillä ei ole hänelle mitään muuta tarjotavaa kuin heikkoutemme.

Kuinka moni meistä jää syrjään väsyneenä ja uupuneena koska entinen minämme, se vanha aatami tuntuu ottaneen meissä paikkansa, syrjäyttäen sen Jeesuksen opetuslapsen, joka ylistyslippu hulmuten palvoi vielä hetki sitten Kuningasten Kuningasta. Kuinka moni on sysätty syrjään, kun maailma on saanut otteen Jeesuksen omasta.

Kuitenkin juuri sinua varten Jeesus sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat… Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.”

Meidän identiteetimme Jeesuksessa perustuu juuri siihen, että meillä on oikeus huokaista lapsen lailla, Jeesus minä en jaksa enää, johdata sinä Henkesi kautta minua. Annamme oman henkemme levätä Jeesuksen luona ilman suorittamista ja pelkoa.

Rukous ja Raamatusta nouseva lohdutus saattaa meidät Pyhän Hengen yhteyteen, jolloin kasvu kohti Jeesusta voi jatkua. Jeesus alkaa toimia meidän kauttamme ja meissä. Silloin oma suorittamisemme tai epäonnistumisemme ei muodostu esteeksi suhteessamme Jeesukseen.

Odotan kesää ja sen suomaa virkistystä enemmän kuin koskaan. Jollain tavoin se muistuttaa nyt sitä mikä Taivasten valtakunnassa meitä odottaa. Pysyvää läsnäoloa Jeesuksen luona ja Kirkkautta joka ei lopu milloinkaan.