On kaksi maljaa. Toinen käsittämättömän tuskan ja kärsimyksen pimeä malja ja toinen, yhtä sanoinkuvaamattoman ilon ja kirkastuneen riemun malja!

Ihaninta mitä tiedän on Jumalan iäti voimassa oleva sana. Raamatun ensimmäiset sanat jo siunaavat ja sykähdyttävät sydän juuriin saakka. ”Alussa Jumala Loi taivaan ja maan!” Riemulla saan lukea kuinka kaikki jatkuu kunnes pääsen sen kauneimpaan kohtaan..
”Ja Jumala sanoi!”

”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme…Ja Jumala loi ihmisen kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät”!
Kaikki minkä Jumala loi, oli kaunista, puhdasta ja hyvää! Mutta kertomus jatkuu. Juuri nyt olemme viettämässä pääsiäistä.

Minun pääsiäiseni on yleensä hiljainen. Saan kokea sen mahdollisimman läheisesti Herrani kanssa. Varsinkin pitkänperjantain.
Jo lapsuudessani, siitä asti kuin muistan, pääsiäinen on koskettanut sieluani enemmän kuin mikään muu kristillinen juhla. Elän vahvoin tuntein, niin kuin kaikki luovat ihmiset. Lapsuuden koskettavista virsistä on jäänyt vahvasti mieleeni virsi:” Murhemielin, kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta katso, kulkeissansa HÄN käy heidän rinnallansa. Seurassansa vaeltaa. Kohta murhe kaikkoaa.”

Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen. Se on ihmeellistä, valtavaa! Siksi uskon myös että ihmisillä on alusta asti ollut suuri tarve ilmaista kaikkea kokemaansa ”tuhansin kielin”, kuvin, sanoin ja sävelin. Koen että luovuus on yksi suurimpia Jumalan armolahjoja ihmisille. Ja kuitenkaan, niin paljon kuin ihminen on pyrkinytkin elämää kuvaamaan, joskus mikään ilmaisu ei tunnu riittävän. Ei sanat eikä sävelet. Ei ihaninkaan ihmisen saavutuksista.

Pitkäperjantain aamuni alkoi siten että olin juuri aloittamassa hampaiden pesua kun yht´äkkiä sydämeni täytti voimakas murhe, melkein fyysinen. Minut täytti murhe erään ystävän vaikeasta ja pitkäaikaisesta elämäntilanteesta. Samassa koin olevani yhtä hänen tuskansa kanssa. Olin saman maljan ääressä, jossa olin saanut tietää hänen jo pitkään olleen. Kokemus oli hyvin vahva. Siinä istuin ja itkin. Vain Jumala tietää mistä syvimmiltään oli kysymys. Ja kuitenkin sisimmässäni koin lepoa ja rauhaa. Tunsin tarvetta ravita itseäni olemalla lähellä Pyhää Henkeä.

Iltapäivällä tuli tytär ja meillä molemmilla oli suuri halu ja tarve rukoilla. Saimme kokea valtavaa Pyhän Hengen läsnäoloa. Kiitos, ylistys ja Kunnia kumpusi meistä kohti Jumalaa, Pyhän täyttäessä maljaamme ylitsevuotavasti riemulla ja ilolla. Tytär lähti mutta koko illan sain tuntea ja kokea olevani jumalallisen rakkauden, hellyyden ja taivaallisen lohdutuksen ympäröimänä. Rakastin Jeesusta enemmän kuin koskaan olen voinut ymmärtää. Hän Oli väkevästi, mutta hyvin hienotunteisesti läsnä ja koin, Hän elää! Hän ei koskaan kuole! Hän elää ja täyttää meidän maljamme ilolla, riemulla ja voimalla sen sijaan että se olisi vain kärsimyksen täyttämä. Me saamme elää Hänen kanssaan ikuisesti!

Siis! ”Enkö Herraa, Jumalaani riemuvirsin kiittäisi! Enkö suurta auttajaani, ylistäisi hartaasti!” virren 270 sanoin!

Lopuksi vielä Anni Korpelan runon säkein!

Tänä aamuna säteilevänä

Tänä aamuna säteilevänä
sydän autuas ihmettelee,
miten jokainen ruohonkorsi
niin säihkyy ja kimaltelee
ja pieninkin kukanterä
on aamuun nostanut pään
ja sen lehdissä kasteisissa
kuin Jumalan hymyn nään.

Tänä aamuna säteilevänä
sydän pyytäen kumartuu;
Suo, Jumala, minunkin loistaa
kuin ruoho, kukka ja puu
ja julistaa suuruuttasi
ja säteillä rakkauttas.
Minä tahtoisin lakkaamatta
olla armosta autuas!

Ryövärin vaimo Golgatalla

Hiljeni ääni kummulla
ristit, nousevat synkkinä vasten taivasta tummaa.
Laannut on voihke ja itku,
herja ja pilkka.
Kukapa mahtaisi mitata tuskien summaa?
Maa on vavissut, kalliot haljennut alta.
Tuokion kestänyt vihan ja pimeän valta.
Kansa pois rientää säikkyen tekoaan.

Varjona joku käy ihmisjoukkoa vastaan,
mustissa vaatteissa, huntuunsa piiloutuu.
Hiljaa hän hiipii ja arkana kyyristyy
jos joku tutkien
katsoo ja lähestyy.

Hän on ryövärin vaimo. Tottunut pimeään.
Hän on merkitty nainen, jota nyt syljetään.
Hän haparoi yksin Golgatan kumpua kohti.

Sano Jumalan Poika, missä on paratiisi,
hän vaikeroi ristin alla
ja nyyhkyttää.
Olen ryövärin kurja vaimo, rikollinen.
Olen salannut tekonsa,
vääryyden leipää syönyt.
Sano kurjalle, tottako se, mitä suustasi kuulin
kun takana kansan villin ja vihaisen
minä piileksin yksin. – Harhoja kuulleeni luulin.

Sano, tottako on,
kun lupasit kanssasi viedä paratiisiin jo tänään
rosvon ja tuomitun?
Oi, Jumalan Poika, ryövärin vaimolla sano
hän missä nyt on?
ja huntunsa mustan alla
käsiin kasvot hän kätkee ja maahan lankeaa.
Jo kaupunki nukkuu,
jossakin loitommalla
peto nälkäinen hiipii ja saalista ulvahtaa.

Pimeän sylistä haamuina ristit nousee
ja tuskaansa vaimo vain petoja odottelee.
Mutta äkkiä on kuin jostain sävelet soisi
ja on kuin Golgatan kumpu valaistu oisi.

Oi, ristiä kaksi kirkkaana säteilee!

Valokehässä ryövärin vaimo polvistuu.
Yötä mustempi siellä on –  kolmas ristinpuu.

Anni Korpela

virsi 78

Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen.
En, rakas Jeesus, ymmärtää voi kärsimystäsi, vaan luotan, että sovitit myös minun syntini.
Sä kuolit, että pääsisin Jumalan lapseksi ja taivaan tiellä seuraisin sinua Herrani.
Taivaaseen potin aukaisit, kun voitit kuoleman, ja siksi aina sinua, oi, Jeesus, rakastan!

1Kor.2:1-9  Siunattua pääsiäistä

On pakko myöntää tämän nykyisen ajan rasittavan itseäni kaikin puolin ja ennen kaikkea sekä henkisesti että hengellisesti. Olen ajatellut menneitä.  Kaivannut puhtautta, väkivallattomuutta, aitoutta, ihmisten hyvää tahtoa toisiaan kohtaan. Paluuta kunnioittamaan lakia ja järjestystä. Olen huolissani niiden puolesta jotka järjestystä valvovat oman henkensä uhallakin. Minua järkyttää ihmisten pahuus joka aiheuttaa toisille ihmisille kauheaa kärsimystä. Haluan omantunnon takaisin.

Tätä blogia aloitan, jos mitä, rukoilemalla Jumalan armoa. Tahtoisin osata kirjoittaa sanottavani sillä parhaalla tavalla joka minulle, ihmisenä, on mahdollista. Jumala auttakoon.

Kotikaupungissani on ns. kotikirjasto, erinomainen palvelu ikääntyville ja liikuntaesteisille ihmisille, sieltä voi netin kautta tilata kirjoja luettavakseen ja ne toimitetaan, ilmaiseksi, tilaajille kotiin. Onnistuin tälläkin kertaa saamaan tilaamani kirjat. Olen tätä palvelua jo vuosia käyttänyt. Kaksi kirjaa oli ylitse muiden. Toinen P.T Juntumaan ”Elian päivät” ja toinen Risto Santalan ”Särkymisen siunaus”. Ensin mainittu kertoo Eliasta, Johannes kastajasta ja Jeesuksesta. ”Särkymisen siunaus” syvällisesti, hoitavasti, rohkaisevasti, siunaten ja lohduttaen, nimensä mukaisesti, ihmisen osasta ja Jumalan työstä ihmisen hyväksi.

Minä uskon Jumalan johdatukseen, niin usein olen saanut rukouksissani kokea ihmeitä Hänen läsnäolossaan.

Avaan Raamatun. Tänään se aukeaa profeetta Jeremian kirjasta. En osaa sitä selittää, en edes yritä, kuuntelen ainoastaan mitä minulle, ehkä, yritetään sanoa. Olen joskus ympäröinyt Jeremian kirjan 49 luvun jakeet 11-12:” Jätä orposi minun elätettäväkseni, ja sinun leskesi turvatkoon minuun. Sillä näin sanoo Herra:” Katso niidenkin, jotka eivät ole vikapäät siitä maljasta juomaan, täytyy sinun juoda; JA SINÄKÖ JÄISIT RANKAISEMATTA? Sinä et jää rankaisematta, vaan sinun täytyy juoda..” Nämä sanat laittoivat lukemaan koko luvun ja seuraavatkin. Enkä voi olla vertaamatta lukemaani tähän aikaan ja päivään. Koko maailma on kaaoksen vallassa ja ihmisten, viattomien lasten ja naisten, kärsimys on hirveä, kenenkään ihmisen voimatta estää kaikkea sitä pahuutta mikä tietoisuuteemme tulvii.

Raamattu toistaa itseään syntiinlankeemuksesta lähtien alusta loppuun saakka. Se on totuus, mutta niin kuin tuo kauhea syntiinlankeemus toi kirouksen maan päälle, niin Jumala valmisti kirouksesta vapahduksen jo aikojen alussa maailman ja ihmisen luodessaan. Läpi Raamatun punaisena lankana kulkee tämä lupaus ihmisen  ja koko luomakunnan pääsemisestä vankeudesta vapauteen. Niinpä tässäkin Jeremian kirjassa Jumala tuomioidensa ohessa lohduttaa ikuisella lohdutuksellaan. Lupaus hyvästä, parhaasta, se on sama kuin Jeesus!

Jeremian kirjan 52 luku päättyy osaltaan hyvään sanomaan. Siinäkin kertautuu punaisen langan tapaus. Babylonian Kuningas, kaikkien kauhistusten jälkeen korottaa kuningas Jojakinin, joka oli ollut pakkosiirtolaisuudessa kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän päästi Jojakinin vankilasta, puhutteli tätä ystävällisesti ja asetti tämän ”istuimen ylemmäksi2 muitten kuninkaitten istuimia. Jojakin sai riisua vangin puvun, hänen jokapäiväisistä tarpeistaan huolehdittiin ja hän sai aterioida kuninkaan pöydässä elämänsä loppuun saakka.

Muistamme kuinka kuningas Daavidkin, entinen paimenpoika, etsitti Joonatanin suvusta jälkeläisen, ontuvan Mefibosetin, kiitokseksi siitä ystävyydestä ja avusta jota Joonatan oli häntä, Daavidia, kohtaan osoittanut. Jumala siis pitää omistaan huolen iankaikkisesti, vaikka meistä ei aina näyttäisi siltä ja vaikka välillä väsymmekin. Itseänsä kieltää hän ei saata, minkä on luvannut, sen pitää.

Risto Santala kovia kokeneena, kirjoittaa.” Miten terveellistä onkaan muistaa, että Jumala on Jumala, ja ihminen vain ihminen” Hän lainaa, oman tuskansa lohduksi tulleen sanan  Sefanja 3:17:” Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua!” Santalan mukaan tämä kääntyy kreikaksi:” Hän virvoittaa sinua” ja hepreaksi, ”Hän vaikenee rakkaudessaan”. Ja lisää:” Siihenkin saa totuttautua, että joskus Jumala vaikenee rakkaudessaan”. Minullekin tämä kohta on menneinä vuosikymmeninä tuonut ylimaallista lohtua, on yksi tärkeimpiä oppeja. On ollut pakko oppia odottamaan ja luottamaan.

Koska olen tuntenut tarvetta palata juurilleni, niin en voi sivuuttaa myöskään runoutta. Olen meidän kansallisrunoilijoittemme läpi täyttämä. Tärkeimpinä niistä Leino ja Hellaakoski, muitakaan unohtamatta. Ja vielä erikseen sitten virsi- ja hengelliset runot. Näistä tähän Hellaakoskelta yksi koskettavimpia ”Hengen manaus”, josta tilan säästämiseksi vain alku ja loppu säkeet. Runo on ihmisen syvää etsintää ja kaipuuta Jumalan puoleen. Joka sittemmin tuottikin tuloksena ainakin yhden Jumalan Valtakuntaan pelastuneen, hänet itsensä. Ylistys Jumalalle.

Jumala, Henki, sinutko kieltäisin/ siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,/jonka sun asunnoksesi kaavailin?/ Itse viisaana, arkana kunniastaan/ järkeni on kapinoinut sinua vastaan/ nähden mahtisi melko heikon, vajaan/ Ethä kykene rakennusmestriksi,/ et edes kunnolliseksi poliisiksi,/ vastaamaan et, kun kysyn:miksi, miksi./ Niin, lukemattoman paljon sanella voisin / seikkoja, joitten täytyisi olla toisin/ jos olis valta ja voima ja kunnia sun/ ja viisaus mun…..

Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla/ vaikea on sinun ahjossasi olla,/ paahtua niin kuin lietsottava rauta,/ taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,/ tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi./ Muttei auta, muttei auta,/ sinähän yksin puhallat kipinän meihin/kylmiin kovettuneihin./ Jumala, Henki, ahjosi kuumuudessa/ uupunut olen ja pihties puristimessa./ Sinä et väsy, et putoa uskostas/ että olet nostava kerran moukarin alta/työn, joka näyttää valmiimmalta/kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.”

Ja luonnon, luomakunnan suurena ystävänä lopuksi vielä Hellaakosken ”Raamatuita” runo

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,/ jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus./onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,/ joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,/ kannet avarat niin olkoot kuin on maa,/sisällys niin kuin ilma, joka lintua kannattaa,/ sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,/metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,/ ihminen mukanaolkoon, sitä työtään uurastain,/joka hänelle on suotu, hänelle yksin vain./ Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt: sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Muutamia aamuja sitten heräsin sanoihin:” Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme! Kiittäin eteens´astukaamme. Hän on keskellämme, sydän vaientukoon, kaikki maahan kumartukoon. Ihminen, etehen Herran silmäin vaivu, Pyhän eessä taivu!” Tästä alkoi prosessi jossa Jumala uskollisuutensa, armonsa ja rakkautensa mukaan jälleen kerran tuli avukseni, rakkaakseni, kaikekseni. Sanalla sanoen läsnä olevaksi!

Olen paljon ajatellut Jeesusta – joitakin ihmisiä myös. Jeesuksesta varmaan kaikkein väkevimmin tuli esiin läsnä olevuus. Se että Hän kohtasi jokaisen ihmisen henkilökohtaisesti. Hänellä oli sellainen karisma, (ja on) jossa ihmiset kokivat/kokevat, tulleensa siunatuiksi, hyväksytyiksi ja autetuiksi. Jos mekin, ihmiset, paneutuisimme kohtaamiimme lähimmäisiin samankaltaisella intensiteetillä/läsnäololla kuin Jeesus, olisimme paljon onnellisempia, armollisempia ja voimakkaampia kun apuamme tarvitaan.

Ja silloinkin kun apuamme ei tarvita, vain läheisyyttä, tulemista kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisina kuin olemme. Olen itse surukseni kokenut kuinka maailman huuto ja kaikenlaiset rasitteet vievät pois olennaisen ääreltä. Ja se tuntuu kauhealta. Se ei ole Jumalasta, vaan hänen vihollisestaan. Näin sanon, koska se on totta. Me elämme sellaisessa maailmassa jossa Jumalaa ei pidetä Pyhänä ja Kaikkivaltiaana. –  Jossa Häntä kunnioitettaisiin ja Hänen neuvojaan ihmis – ja luomakunnan parhaaksi noudatettaisiin. Jos tämä satuttaa ihmistä, jota Jumala rakastaa, niin kuinka paljon se sattuukaan itse Jumalaan. Me elämme nyt pääsiäisen läheisyydessä. Minua itkettää kun sitä ajattelen. Ei surusta vaan liikutuksesta.

Miksi on näin, että ihmisillä on niin paha olla tänä päivänä. Miksi niin monet eivät ymmärrä omaa, saati lähimmäistensä parasta? Onko vastaus siinä etteivät ihmiset usko?

Totta on ettei ilman Pyhää Henkeä ihminen voi omin neuvoin Jumalan sanaa selittää eikä ymmärtää. Sana ei ole ensiksikään ihmismielen mukaista ja Jumalan ilmoituksen ymmärtämiseksi tarvitaan nöyryyttä ja Pyhän Hengen vaikuttamaa sydämen uskoa. Raamatussa puhutaan sydämen uskosta ja- suun tunnustuksesta joita Jumalan Sanaan uskominen, Jumalan lahjoina, vaikuttaa..

Pietari kirjoittaa toisen kirjeensä 1 luvun jakeessa 20:” Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä (21) sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” Ihminen ei voi omalla viisaudellaan, järjellään tai millään inhimillisellä ominaisuudellaan päästä sisälle Jumalan valtakuntaan, ei tässä ajassa eikä tulevassa. Pietarin kirjeet (mm) ovat erittäin lukemisen arvoiset.  Joka tahtoo niitä tutkia vilpittömästi ja halulla, löytää ikuisesti kestävän elämän Herramme kanssa.

Jumalan tahto on ettei yksikään hukkuisi (joutuisi kadotukseen) vaan saisi iankaikkisen elämän. Ja siksi muistamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemista joka vuosi. Olemme ainakin tähän asti vielä muistaneet.

Ensimmäinen kirje korinttilaisille 2 luku jakeet 12-14:” Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan Oman Hengen, jotta tietäisimme mitä Hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla. – Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.

Kuitenkin tämä Jumalan Pyhä Henki on saatavilla kaikille jotka kääntyvät Jumalan puoleen, uskoen sen todeksi että Jumala jo aikojen alussa on valmistanut ihmisille syntien anteeksisaamisen Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Vapahtajassamme. Kun Hän on meissä läsnä olevana Henkensä kautta, meille on mahdollista osoittaa samaa hellyyttä ja läsnäoloa toinen toisillemme ja siten saada sydänten yhteys, joka meitä  rohkaisee ja auttaa elämässä eteenpäin.

Pään tieto, viisaus, varallisuus, yhteiskunnallinen asema tai mikään muukaan tämän maailman arvoista ei ruoki, lohduta eikä auta ihmistä loppujen lopuksi. Ihmistä auttaa Jumalan läsnäolon kokeminen ja siitä lähtöisin oleva rauha, ilo ja tasapaino kaiken kaaoksen keskelläkin. Annetaan Jumalan rakkaudelle ja armolle mahdollisuus, rakastetaan toisiamme, kuljetaan vierellä tukien, muistaen että Jeesus on meidätkin kerran suurien tuskien kautta pelastanut.

Olen muutamia kertoja täällä puhunut ihanasta seurakuntayhteydestämme ja omasta Ari papistamme. Mikä luo tämän yhteyden? Se on läsnäolo ja rakkaus! Meillä on se ja meidän papillamme tuo siunattu ominaisuus, läsnäolo! Se ei jätä ketään kylmäksi. –  Jos jonkun jättää niin silloin ihmisen on mentävä itseensä. Samoin on meidän suhteemme Jeesukseen, jos jäämme kylmäksi, silloin on mentävä Sana juurelle, sen ytimeen ja tutkittava oma sydämensä! Kiitos Jumalalle että Hän pitää omistaan huolen! Tulee läsnä olevaksi ja hoitaa meitä haavoittuvia.

”Uskollisuutesi suuri on, Herra, ei vaihteen varjoa luonasi Sun. Iäti kestävä perustus varma, on Sinun armosi, Herrani mun. Suuri on, Herrani, uskollisuutesi, aamuisin uusi Sun armosi on! Mitä mä tarvitsen, Sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon.

Anteeksi synnit suot, Rauhan Sä annat ja näytät missä on oikea Tie. Voimasta voimahan päivittäin kannat, Tiellä mi valkenee, taivaaseen vie. Suuri on Herrani, uskollisuutesi, aamuisin uusi Sun armosi on. Mitä mä tarvitsen, Sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon!”

Taaksejäänyt vuosi oli koetteleva. Alkanut vuosi ei tuonut helpotusta, tämäkään. Paljon sallitaan, mutta Jumalalla on varaa. On uskottava että Hän tietää mitä tekee. Ihminen vain ihmettelee, mistä saisi viisautta ja voimaa? Elämä on taistelua.

Sitten eräänä iltana Mustarastas laulaa!

Ei ollut vielä edes kevät, kun kuulin sen enkä ollut uskoa korviani. Vaikka oli hyytävän kylmää, pidin ikkunaa auki tuon ihanan laulun kuullakseni ja ajattelin silmät kosteina kuinka Hyvä Jumala onkaan. Edelleenkin Hän pitää yllä tätä rakkaudella luomaansa, kurjaksi osoittautunutta, maailmaa! Kuinka armollista se onkaan.

Viikko sitten pääsin kappelillemmekin. Olin lähellä hengellistä kuolemaa kun jouduin olemaan sieltä niin kauan pois. Sanoohan sanakin ettei kenenkään tulisi jättää omaa seurakunnan kokoustaan. Se on totta, mutta aina ei ole inhimillisiä mahdollisuuksia.

Oma Ari pappimme oli vuorossa ja puhui, niin kuin hän vain puhuu. Puhe oli suoraan sydämelleni ja elämän tilanteeseemme sopivaa. Uskon että puhui monien muidenkin sydämelle ja kansaa oli, Jumalalle kiitos, runsaasti.

Päästiin sitten ehtoollisen viettoon. Oli oikeaa, leivottua leipää! Siinä murruin lopullisesti. En voinut olla muistamatta sitä ehtoollista jonka Jeesus opetuslapsiensa kansa vietti. Samaistuin siihen hengessäni.  Se oikea leipä teki ehtoollisen vieton niin eläväksi. Ja jälleen koin kuinka hyvä Jumala onkaan! – Miksei aina voisi olla oikeaa leipää, muutoinkin kuin Sanassa.

Yleensä kun alan blogia kirjoittaa minulla on tapana avata Raamattu, hiljentyä hetkeksi ja toivoa että Jumala aikeeni siunaisi ja teksti koituisi jonkun lähimmäiseni hyväksi. Avasin roomalaiskirjeen luvusta 13:11-14 ja edelleen luin koko 14 luvun, miettien vähän mitä täällä blogitaivaalla on viime aikoina kirjoiteltu.

13 luvun jakeissa 11-14 puhutaan sarastuksen päivästä, mitä meiltä odotetaan, ja mihin meidän tulisi pukeutua. 14 luvussa on ajankohtaisuus kukkeimillaan. Suloista, syvällistä, siunaavaa ja hoitavaa läksyä suhtautumisestamme lähimmäisiimme. ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkää ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” Ei ihan helppoa?

Ja jatkoa:” Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että Hän olisi niin kuolleitten kuin elävienkin Herra.

Kuinka sinä voit tuomita veljesi? – Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia  veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. Onhan kirjoitettu – Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa! Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään!” Siis itsestään. Ja vielä sanotaan että meidän tulisi pyrkiä rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme. Ja kirje jatkuu luvussa 15 yksimielisyyden ylistyksellä.

Tiistai illan Raamattupiiriin olin lähdössä, mutta en sitten jaksanutkaan. Viime tipassa oli peruttava. Olin uuvuttanut itseni suuren maalaukseni kanssa jota hulluuksissani olin alkanut tehdä, vaikka olisi pitänyt tietää ettei voimia siihen enää olisi riittävästi. Mutta kun jotain oli tehtävä saadakseni muuta ajateltavaa kuin jatkuvat vastoinkäymiset ja elämisen huolet murheineen. Ei tainnut paljoakaan auttaa.

Lähetin kuitenkin piiriläisille terveisiksi virren joka on minua kovasti puhutellut ja joka tuli mieleeni kun viimeksi astuin kappelin ovesta sisään. Jos olisimme vähemmän sidottuja kaavoihin olisin sen pyytänyt laulettavaksi, mutta eihän sellainen sovi. – Olivat piirissä laulaneet! 🙂 Olen sitä itseksenikin laulellut omaksi ilokseni ja vahvistuksekseni, on se sellainen virsi!

Sen myötä sinullekin siunausta ja voimia. Herra olkoon kanssasi ja meidän kaikkien kanssa. Herra on hyvä.

virsi 173 !

Minulla on ystävä, vuotta nuorempi kuin tyttäreni. Olen tuntenut tämän nuorehkon miehen perheen, aikoinani, asuessamme naapureina. Ystävyytemme tämän vanhimman pojan kanssa on kestänyt vaikka olemme muutoin joutuneet perheen kanssa kauemmaksi toisistamme.

Sovimme pitkästä aikaa tapaamisesta ja saimme todeta syvän ystävyytemme olevan tallella ja koimme ihanaa Hengen yhteyttä niin kuin ennenkin. Meillä ei ole mitään vaikeutta puhua avoimesti mistä tahansa elämäämme liittyvästä asiasta, vaikka ikäeroa on ja olemme vastakkaista sukupuolta. Tämä, minuun nähden nuorehko mies, ehti opiskella teologiaakin muutaman vuoden tarkoituksenaan tulla papiksi, mutta sitten elämä toi eteen asioita jotka muuttivat tilanteen. Hänestä olisi tullut hyvä pappi ja sielujenhoitaja. Ja sitä hän voi silti olla ja onkin. Meillä oli siunattu tapaaminen.

Kun tulin kappeliltamme tänään, minua odotti posti. Toinen läheinen  ystävä pyysi palvelusta erään henkilön puolesta.  – Muutenkin kaiken kaikkiaan olen viimeaikoina kokenut miten kallisarvoista on Jumalan perheväen yhteys toisiinsa. Vaikka harvemminkin, mutta tätä perheyhteyttä ei korvaa mikään. Tässä saa rukoilla ihmisten puolesta. Voi myös henkilökohtaisesti ripittäytyä ja saada synninpäästön, joka  suuresti vapauttaa kun se tapahtuu kahden toisiinsa luottavan ihmisen välillä.

Kaikki tiedämme että rippiä koskee salassapitovelvollisuus ja se on ehdotonta ja juuri  siksi niin siunaavaa. Ajan kanssa meihin kaikkiin kuormaa kertyy ja likaa tarttuu, sitä emme voi väistää. On suurta armoa ja kiitosaihe jos on onni omistaa luotettavia ystäviä, sisaria ja veljiä Jumalan perheväessä! On pakko todeta että aivan jokaisella pitäisi olla, jos ei montaa, niin ainakin yksi sellainen ystävä jolle voi puhua asiansa  ja avautua täysin turvallisin mielin! Kuinka kevyeksi Tie tuleekaan sen jälkeen taas kulkea.

Tutkiskelin jälleen psalmeja, minulle tulee niitä lukiessa juhla- ja kiitosmieli. Sieluni puhdistuu ja voin ylistää täysin sydämestäni Jumalaa Hänen armostaan, rakkaudestaan ja pitkämielisyydestään. Sanassa on Tie, Totuus ja Elämä. Sanassa on rakkaus. Sanassa lohtu ja tuki, kaikki mitä ihmisenä tarvitsee.

Ps 27. 4:” Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä 5: Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kalliolle. 6: Niin kohoaa nyt minun pääni vihollisteni yli, jotka minua ympäröivät, ja minä uhraan riemu-uhreja hänen majassansa, Herralle minä veisaan ja soitan!”

Suloinen ystävyys, sydänten kohtaaminen, taakoistaan vapautuminen, kuinka korvaamatonta se onkaan. Eikä sitäkään saada aikaan omin ihmisvoimin vaan ”Hengellä Jumalan”.

Ps.27:8 ” Minun sydämeni vetoaa sinun omaan sanaasi:” Etsikää minun kasvojani”! Herra, minä etsin sinun kasvojasi”
Ps 30:2 Minä ylistän sinua, Herra, sillä sinä pelastit minut etkä sallinut viholliseni iloita minusta. 3: Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin ja sinä paransit minut 4: Herra Sinä Nostit minun sieluni tuonelasta, Sinä Herätit minut henkiin hautaan vaipuvien joukosta…
12. Sinä muutit minun murheeni ilokarkeloksi, Sinä Riisuit minun surupukuni ja vyötit minut Riemulla 13: että minun sieluni veisaisi Sinulle kiitosta, eikä vaikenisi. Herra minun Jumalani, Sinua minä ylistän iankaikkisesti!”

Mitä täydemmin saan itse kokea Herran hyvyyttä, pelastuksen riemua ja puhdistautumista, maailman, kaikkialle vyöryvistä mustaakin mustemmista pilvistä, sitä antautuneemmin huudan Herraani ja Pelastajaani apuun, kaikkien, koko maailman ihmisten ja luomakunnan puolesta. Sitä voimallisemmin tahdon samaa hyvää mitä itse osakseni saan, myös ystävilleni, –  ja ennen kaikkea niille jotka kantavat toistensa kuormia ja vain siksi että tahtovat seurata Mestarinsa jalanjälkiä. – Hänkään, Jeesus Kristus Jumalan Poika ja Jumala, ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. (Matteus 25:31-40)

Jumala, Kaikkivaltias, Siunaa seurakuntaasi, Siunaa maatamme ja kansaamme. Siunaa ja varjele kaikkia niitä jotka tahtovat uskossa kuulla ääntäsi ja pieninä ihmisinä palvella lähimmäisiään ja toteuttaa tahtoasi Pyhän Henkesi avulla ja Poikasi esimerkkiä seuraten. Jumala, Isäni, kiitos ystävistä! Heitä siunaa ja varjele!

Joskus tapahtuu sellainenkin ihme että heti aamusta on mitenkään selittämättömän onnellinen olo?
Tänä aamuna herätessäni otin hitaasti ja nautin vain siitä että ei ollut pakko pitää kiirettä, ei suorittaa. Kaiken lisäksi mielessäni soi vanha laulu josta sain otsikon aiheen. Vaihdoin arkipäivän rutiinin rauhaan ja tein kaiken aamussani toisin kuin arkisin, muuten en istuisi nyt tässäkään.

Nautin rauhassa aamukahvini ja katselin kaunista valossa heräävää luontoa ja pihani pikkulintuja ajatellen rakasta Mestariani. Olin niin kiitollinen! Kiitollinen kaikesta mitä Jeesus on minulle ollut ja on. On suhde jolla ei ole vertaa ja joka on ikuinen. Oikeastaan ei paljoakaan ulkonaisissa olosuhteissani ole muuttunut, mutta Herra On Hyvä!

Olen kiitollinen siitäkin että pitkä elämä antaa perspektiiviä tähän aikaan. Jokaisella ajalla ovat omat vaikeutensa, mutta entinen ei minulle ole verrattavissa nykyiseen. Niin kai on että aika kultaa muistot. Ajattelen nyt ennen kaikkea hengellisesti, kuten aina. Koska ihmisen elämän tärkein asia on tulla tuntemaan ja tuntea Jumala ja sanan mukaan onni on olla/elää lähellä Jumalaa. En oikeastaan enää osaisi muuten elääkään, sen huomaan. Sitä suurempi syy on kiitokselle!

Hän, Kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki on kaiken kiitoksen ja ylistyksen arvoinen. Mitkään sanat eivät niihin tässä maailmassa riitä.

Onneksi on ikuinen elämä jossa emme ole vajaat! Uskon että siellä saan kiittää myös menneitä sukupolvia heidän opetuksistaan ja uskollisuudestaan Jumalan Sanaa kohtaan. Kiittää myös Isänmaasta jossa Jumalan Sanaa on menneinä aikoina pidetty kunniassa ja julistettu niin kuin on hyvää ja totuudellista ollut. Tekee mieleni toivottaa kaikille tätä blogitaivasta lukeville Jumalan rauhaa tänä Pyhäaamuna. Pidetään Pyhä pyhänä vaikka maailma ei rauhaa kunnioitakaan.

”Pyhä aamun rauhaa, hiljaa huokuu maa. Häly mainen häipyy, taisto raukeaa. Kuule Juhlakellot kaukaa kuminoi. Temppelihin Herran, kutsu sieltä soi! …
Herra, juhlamieli sydämiimme luo. Viihdytys ja Rauha sielullemme suo. Anna mulle voimaa Korkeudesta, että uskollisna voin Sua palvella!
Pyhä aamu kirkas, suuntaa mieleni, Maahan jossa Rauha aina kestävi. Missä riemun täydet Kiitosvirret soi. Missä sielu kerran Levon saada voi!”
Päivä suuri Herran, milloin koitatkaan, jolloin kiitos täyttää Kaikki Ääret maan? Oi, jos valkenisi kohta päivä tuo. Herra, mulle rauhas Ikuinen Sä suo.

Ps.19
Siunattu olkoon hän joka uskoo Herran nimeen.
Ole ystävä siunattu ja rauha olkoon sinun kanssasi, Jumalan ihmeellinen ja hoitava rauha!

Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa niin minä kaipaan Sinua, Jumala!

Milloin saan tulla temppeliin, astua Jumalan kasvojen eteen?
Kyyneleet ovat leipäni päivin ja öin, kun minulta alati kysytään:
”Missä On Sinun Jumalasi”?

Tuskassani minä muistelen, miten kuljin temppeliin juhlasaatossa
ilon ja kiitoksen kaikuessa, juhlakansan suuressa joukossa.

Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa!
Vielä minä saan kiittää Häntä, Jumalaani, auttajaani!

Kun masennus valtaa mieleni, minä ajattelen sinua
täällä Jordanin lähteillä Hermonilla, Misearinvuorella.

Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat – kaikki sinun tyrskysi
ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni.
Päivällä Herra antaa armonsa vallita, yöllä saan laulaa Hänen kiitostaan ja
rukoilla Elävää Jumalaa.

Minä sanon: Jumala Kallioni, miksi olet unohtanut minut?
Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä. Kärsiä
vihollisen sortoa?

Tuska viiltää minua luihin ja ytimiin, kun vihamieheni herjaavat minua ja
huutelevat kaiken päivää: Missä on Sinun Jumalasi?”

Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? –  Odota Jumalaa!
Vielä saan kiittää Häntä, – Jumalaani, auttajaani!

Psalmi 42!
Omistettu kaikille niille, jotka tämän omakseen kokevat.
Niin kuin Jumala On Sama kaikille jotka Häntä ikävöivät tavalla tai toisella. Niin kuin Hän katsoo kaikkien Häntä kaipaavien puoleen.
Niille jotka odottavat rukousvastauksia ja jotka kokevat ettei ole ketään joka välittäisi. –
Ja niille jotka juuri nyt tuntevat iloa ja kiitollisuutta.
Jotka kokevat kyyneltensä jälkeen Jumalan läheisyyden Voiman Rakkauden ja Avun.

Jäin eilen illalla, kirjoittamani blogin jälkeen, miettimään asiaa johon sain tänään vahvistuksen kuunnellessani saarnaa rakkaalla kappelillamme. Tämän päivän saarnahan koostui Johanneksen evankeliumin luvusta 4. Siinä Jeesus saapuu väsyneenä Sykarin kaivolle johon  tulee Samarialainen nainen jolta Jeesus pyytää vettä juodakseen. Kertomus on tuttu en siitä enempää, mutta meidän Ari pappimme sanoi sellaista mistä tämä teksti nyt yrittää saada jotain irti. Hän sanoi Jeesuksen tietäneen että hänen tuli kulkea juuri Samarian kautta ja sille kaivolle josta Raamatun kertomus saa alkunsa..

Illalla ja vähän taas yötäkin myöten, mietin samaa. Mietin ettei Jeesus mennyt mihinkään sattumalta, vaan aina tietäen Jumalan johdatuksessa. Hän, Jeesuksemme, tiesi missä häntä kulloinkin, minäkin hetkenä tarvitaan. Otan esiin tuon Markuksen kertomuksen jossa Jeesus tyynnyttää myrskyn. Se sama kertomushan, vähän eri versioin, on myös Matteuksella ja Luukkaalla. Minua nämä siunaavat aivan valtavasti.

Juuri ennen veneeseen nousuaan Jeesus on puhunut ja opettanut kansaa vertauksin. Neljännen luvun 34 jakeessa sanotaan ”Vertauksitta hän ei heille (kansalle) puhunut, mutta opetuslapsilleen hän selitti kaiken, kun he olivat keskenään. Tämä on tärkeä huomata. Jae 35 jatkaa: ”Samana päivänä illan tultua Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Nyt lähdemme vastarannalle”. Opetuslapset lähettivät väen pois ja nousivat veneeseen, jossa Jeesus jo istui. Mutta muitakin veneitä lähti hänen mukaansa.!”

Kun lukee jatkoa, niin vaikka Jeesus olikin väsynyt kaikesta opettamisestaan ja nukkui, Hän varmasti tiesi mitä tuleman pitää. Ehkä myrskyn laannuttamisen ihmeen takia oli tarpeen, että muitakin veneitä tuli mukaan, todistihan myrskyn laantuminen jälleen Jeesuksen Jumaluudesta. Jeesus myös tiesi miksi on menossa vastarannalle…

Siellä oli onneton mies, kärsivä ihminen, joka tarvitsi apua! Jota ihmiset pelkäsivät ja jota ei kukaan muu kuin Jumala itse Pojassaan pystynyt parantamaan. Miehestä tuli terve ja samoin kuin Sykarin naisesta, hänestäkin tuli todistaja!

Jeesus ei tehnyt yhtään turhaa matkaa. Hän tiesi miksi oli maailmaan tullut! Rakkaus pakotti häntä, Jumalan Isän rakkaus ja Hän tuli sen teoillaan todistamaan. Evankeliumit ovat täynnä tätä todistusta. Jumalan rakkauden ja armon todistusta.

Ja kun hän palaa, taas lähtörantaan, siellä on vastassa Isä joka heittäytyy Jeesuksen jalkojen juureen ja pyytää koko isän sydämestään että Jeesus tulisi ja parantaisi hänen tyttärensä. Ja Jeesus parantaa. Kertomukset jatkuvat…

Näitä minä en voi lukea tulematta liikutetuksi. Jeesuksella oli niin vähän aikaa ja niin paljon työtä. Sanoihan hän senkin että ketuillakin on luolansa ja linnuilla pesänsä mutta hänellä ei ole sijaa johon päänsä kallistaisi. Ei ollut aikaa ”kotoilla”! Jeesus meni sinne missä tiesi itseään tarvittavan. Hän teki niin paljon kuin ehti ja jaksoi, ja opetti opetuslapsiaan jotta nämä jatkaisivat siitä mihin Hänen oli lopetettava, täyttääkseen Isänsä tahdon ja suunnitelman, meidän pelastuksemme vuoksi! Meidän vuoksemme ja koko maailman!

Jeesus ei tehnyt yhtään turhaa matkaa!

Hänelle ei ollut sijaa majatalossa kun hän syntyi. Hänellä ei ollut maallista kotia lapsuutensa jälkeen. Hän tiesi miksi oli tullut ja mitä tekemään. Hän kulki kohti Golgataa!!!

Minun ja sinun tähtemme. Ja kaikkien aikalaistensa, että heillä, olisi meille kerrottavana kaikki se mikä Raamatussa löytyy, ettei kukaan joutuisi kadotukseen tietämättömyyttään! Jeesuksen matka maailmaan oli meitä varten! Jeesuksen matka Golgatalle, meitä varten! Jeesuksen paluu Isänsä tykö, meitä varten ja Pyhän Hengen vuodatus meitä varten! Kaikki vaan ihmistä varten. Jumala rakastaa luotujaan! On tehnyt kaikkensa että meillä olisi ikuisen elämän mahdollisuus Hänen Valtakunnassaan, jossa meitä vastassa tulee olemaan rakas Mestarimme Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Jumala!

Jumalalle kiitos, kunnia ja ylistys nyt ja aina!

Kun eilisestä jäi pois runo, niin sallikaa se tähän. Mielestäni se kertoo jotain hyvin tärkeää, ainakin minä tunnen sen omakseni, runo on Anna Mari Kaskisen.

Uskallanko kukkia/ maassa kylmyyden?/ Saako viima tukkia/ nupun rohkeuden?
Yhä kiinni puserran/ terälehtiä./ Vielä halla luokseni saattaa ehtiä.
Saako jäinen koura maan/ minut nujertaa?/ Sisimpäni herkkyyden/kuka nähdä saa?
Uskallanko aueta?/ Muuta en nyt voi./Roudan maahan kukkimaan/ Taivas minut loi.

Jumala on Pyhä ja Käsittämätön, Suuri, mutta ihminen vain ihminen. Silti rakastettu!

Myrskytuuli pyörittää mäntyjä kuin karusellia, puut näyttävät suuruudestaankin huolimatta avuttomilta myrskyn kourissa. Tuuli heittää lunta sakeana vaakatasossa. Punakanukka pensaassani värjöttelee  yksinäinen talitiainen, on ihme että se siinä pysyy. Siipirikko harakkanikin ilmestyy lapsuutensa pensaaseen etsien suojaa ja jotain ruokaa. Portin päällä kyyhöttää mustarastas. – Luomakunta huokaa.

Olen sisimmältäni emoluonne ja tahtoisin ottaa tuon kaiken näkemäni haltuuni, syliini, voidakseni antaa turvaa ja lohtua, sanoa myrskylle:” Vaikene, ole hiljaa”!

Mieleeni nousee kertomus siitä myrskystä jonka Jeesus taltutti, eräs hengellinen laulu, yksi runo ja useampikin psalmi.

Mitä itseeni tässä elämäntilanteessa tulee, tunnen olevani vaiheessa jossa olen täysin tuntemattoman edessä, jossa omat voimani eivät enää millään tasolla riitä ja se on inhimillisesti pelottavaa. Jos vertaisin tilannettani Markuksen evankeliumin 4 luvun jakeisiin 35-41, kuvaisin sen seuraavasti. Olen pimeässä, myrsky on riistänyt airot käsistäni, en näe yhtään eteeni, en tiedä mihin päädyn. En voi enkä osaa tehdä mitään auttaakseni itseäni eikä ole ketään kanssani purressa jota myrsky riepottaa ja vie kohti tuntematonta.

Viikko sitten, avatessani Raamattuni katseeni osui psalmiin 102. se osui sydämeeni. Sen kieli on rikas ja vaikuttava. Vanhemmassa käännöksessä sen otsikko on ”Rukous hävityn Siionin puolesta/ Katumuspsalmi. Uudemmassa vähän toivorikkaampi ”Kärsivän ahdistus ja toivo”. Raamattu Kansalle otsikossa on ”Herra rakentaa Siionin” eli kaikkein lohdullisin. Erityisesti minua kosketti tämän viimeisimmän Raamatun jae 5 tästä psalmista. ”Sydämeni on kuin tallattu ja kuivunut ruoho, sillä minä olen unohtanut syödä leipääni.”!

Syödä Leipääni! Siitäkö kysymys?

Jumalan Sana on se leipä, joka antaa elämän ja toivon, olosuhteista ja pimeän pelosta huolimatta. Tähän maailmaan kuitenkin kuuluvat varjot ja vastukset, ainakin minulla. Onko se uskon heikkoutta, vai ravinnon puutetta, kun on niitäkin uskon veljiä ja ehkä sisariakin, joilla kuuluu olevan ainaiset juhlat. Toki tunnen sellaisen ajan myös omallakin kohdallani menneisyydessä, joten voin vain siunata niitä joilla on nyt sellainen aika.

Ps 102:” Herra, kuule rukoukseni, tulkoon huutoni eteesi. Älä kätke minulta kasvojasi, kun minulla on ahdistus. Kallista korvasi minun puoleeni. Kiiruhda vastaamaan minulle, kun huudan sinua avuksi….Olen kuin pelikaani autiomaassa, minusta on tullut raunioiden huuhkaja. Minä makaan valveilla, olen yksinäinen lintu katolla… Minä syön tuhkaa kuin leipää ja sekoitan juomani kyynelillä….Päiväni ovat kuin pitenevä varjo,  ja minä kuivun kuin ruoho”…

Psalmi 102-kaan ei pääty sekään, noihin edellä kirjoitettuihin tunnelmiin, niin kuin ei käynyt myrskyssä opetuslapsillekaan, vaan lopussa kiitos seisoo!

Jae 13:” Mutta Sinä, Herra, pysyt ikuisesti, sinun muistosi pysyy polvesta polveen…17-21 – Kun Herra, rakentaa Siionin, ja ilmestyy kunniassaan. Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukoustaan. Tämä kirjoitettakoon tulevalle sukupolvelle, ja kansa, joka vastaisuudessa luodaan, on ylistävä Herraa. Herra katseli pyhästä korkeudestaan, Hän Katsoi Taivaasta Maahan Kuullakseen Vankien Huokaukset, Vapauttaakseen kuoleman lapset.!”

” Turvissa taivaan suojaavain siipein, runsahin rauha osamme on. Vaikkakin vaihtuu, haihtuvat hetket, lepo on lapsen loppumaton.
Varjossa viisaan Varjelijamme kaukana kulkee myrskyjen tie. Jeesus on aina Auttajanamme, Voittaja Varma, voittohon vie.
Armonsa kautta keskellä kuolon, Elämän Herra elämän suo. Vie meidät varmaan kotihin kerran, toivottuun turvaan Jumalan luo.
Suloisten siipein suojassa saamme viipyä vielä hetkisen vaan, hiljaisna aivan kuunnella kuinka Herramme kuiskaa rakkauttaan”!

Joka korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo:” Herra on minun turvani ja linnani, Hän on minun Jumalani, johon minä turvaan”. Sillä Hän päästää sinut linnustajan paulasta, turmiollisesta rutosta. Sulillansa Hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan Hänen siipiensä alla; Hänen uskollisuutensa on kilpi ja suojus”! –

Näihin lupauksiin uskoen, toivoen ja luottaen Jumalan avulla:
Herra, siunaa ja varjele meitä. Kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille rauha.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Markus 4:35-41 Psalmit 102, 139 ja 91 yhteiseksi evääksi matkallemme!