Juoksulenkillä helteinen tuuli humisi korvissa. Tuuli ei ollut kovin kova eikä erityisen vastainen, joten se kuulosti oikein mukavalta. Aloin mennessäni äimistellä, miksi niin monilla ihmisillä on nykyään aina kuulokkeet päässään. Voihan lenkkeillessä tietenkin kuunnella mieltä avartavia puheohjelmia. Poppismusalla voi peittää autojen hermoille käyvän kohinan. Kumpikin noista ovat seikkoja, jotka usein pyörivät mielessä. Minäkin voisin viisastua, ja musiikki tekisi muuten vain sielulle hyvää.

Sunnuntaiaamupäivänä tuuli kuulosti paljon paremmalta kuin musiikki tai opetusohjelma. Jalatkin tuntuivat kantavan. Äänimaisema ei silti ollut ehkä kaikkein sievin. Samojen teiden varsilla lauleskelevat välillä mustarastaat, mutta juuri näitä ajatellessani kuului vain harakanpoikien nauru. Liekö seassa ollut muutama harakantytön kikatuskin.

Hölkkäsin, tuumiskelin ja tarkenin. Viime aikoina jalat eivät oikein ole suostuneet juoksemaan, mutta nyt ne taitavat olla taas yhteistyöhaluisemmat. Mieleeni juolahti täysin epätieteellinen teoria. Voiko olla niin, että hölkätessä tai juostessa mielikuvitus laukkaa paremmin kuin kävellessä? Vaikka teoria on epätieteellinen, minulla on kokemuksellista pohjaa. Juoksemattomina kuukausina en ole juurikaan saanut ideoita blogeihin enkä ainakaan valmiiksi yhtäkään tarinaa. Nyt tuuli ja harakanlapsoset tuuppasivat kirjoittamaan tämän tekstin ja vielä symbolismiakin ihmettelin. Siitä varmaan tulee ennen pitkää toinen, erittäin syvällinen blogi.

Blogiajatusten lisäksi poimin ajanpientareilta kameralla varjokukkia. Jos olisin hölkkäillyt kuulokkeet korvilla, en olisi kuullut tuulta enkä harakanpoikia. Jos olisin juoksennellut silmälaput tai virtuaalilasit silmillä, en olisi nähnyt kukkia enkä niiden varjoja.

Tietenkin hölkkäämisen vapauttamat ajatukset ovat riskibisnes. Mieleeni juolahti myös lähes raamatullinen kysymys: Miksi harakanpoika nauroi?

Syvästä kunnioituksesta Tapiota kohtaan tunnen ettei pitäisi kirjoittaa mitään nyt, sillä tuo viimeisinkin blogi häneltä oli niin syvällinen kaikessa inhimillisyydessäänkin että siitä on evästä taas pitkäksi aikaa. Tapiolla on taito olla oma itsensä. Ihminen Jumalan tahdosta! Tapio on kuitenkin jo vuosia inspiroinut minua, siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tekstejään luin. Sytyn niistä aina liekkiin ja uskon että saan kirjoittaa yölliset ja aamuiset ajatukseni, eikä hän sitä pane pahakseen. Siis jälleen kerran!

Eilen illalla, melkein yöllä jo kun menin levolle iltarukoukseni oli pitkä ja ihana. Aina uudestaan, kun olin nukahtamaisillani sain uutta rukoiltavaa! Tänä aamuna ajattelin kuinka meidän elämässämme ei ole mitään turhaa, ei Jumalalta salattua! Ei silloinkaan kun olemme huoliemme ja kipujemme kanssa mieleltämme hukassa. Kun emme tunne Jumalan läsnäoloa omassa tuskassamme, arjen tulessa tuntuen kuin lohtua ei olisi eikä varsinkaan näkyä.

Silloinkin kun lohdutus ei saavuta, pikemminkin loukkaa, se on Jumalan sallimaa ja kuuluu tähän elämään. Ja kuitenkin:” Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa”…Hän kattaa meille pöydän ja voitelee päämme öljyllä täyttäen maljamme. Hän tekee sen, mutta ajallaan. Ja olemme jälleen vahvempia –  kunnes tulee uusi tuskan aika, ja ehkä silloinkin? Mutta Hän On, eikä kukaan meistä ole Häneltä hukassa.

Samassa kirjassa, jossa tuo psalmi 23 on, on myös toisenlaisia psalmeja kuten 13 ”Kauan kärsineen rukous” (R:ttu kansalle) siinä on vain 6 jaetta ja viimeisin loppuu sanoihin:” Mutta minä luotan sinun armoosi. Riemuitkoon sydämeni valmistamastasi pelastuksesta. Minä tahdon laulaa Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin”!

Tätä ei kuitenkan voi, lähimmäisen rakkauden tähden, välttämättä ennen oikeaa aikaa sanoa lähimmäiselle joka tämän elämän tuskia juuri käy läpi. Jonka elämä on yhtä vaivaa ja toivottomuutta. Riippuen kuitenkin siitä kuulemmeko kussakin tapauksessa Jumalan kehoitusta puoleen tai toiseen. Jumala sallii meidän kaikkien joutua myös vaikeuksiin, se on tämän elämän laki. Jospa näitä käydessämme oppisimme jotain Jumalan Armosta ja Laupeudesta?Ja pelasuksemme ihanuudesta.

Kun itse olin kirjoittanut täällä kiivailustani Jumalaa vastaan, minua hävetti aivan kamalasti, enkä meinannut päästä siitä mitenkään se vei niin pohjalle. Sain sitä häpeää kantaa, kunnes koin Hänen voivan antaa minulle ymmärrystä ja vapautua tilanteestani Armon varassa.
Mitä kipujeni ohessa lähimmäisiini tulee, olen kärsinyt siitä etten jaksa rakastaa (sietää) niitä ihmisiä jotka arjessani tuottavat minulla jatkuvaa harmia ja haittaa elämäntyylillään. Muutenkin koen olevani varsin puutteellinen lähimmäisteni rakastamisessa.

Tuon valvotun yön jälkeen jokin muuttui, ei täydelliseksi, mutta kuitenkin. Sain Jumalan armosta tehdä parannusta ja Armo kosketti niin että olo oli vapaa, ja siltikin tiedän että ihmisenä olen vain ihminen. Muisto häpeästä on kuitenkin hyvä karttakeppi!

Kukaan meistä ei ole muuta kuin ihminen –  Jumalan armosta. Kukaan ei ole tullut änne ilman hänen tietämättään, eikä kukaan elä tai kuole ilman Häntä, vaikka ei Jumalaa tuntisikaan. Ja me, jotka olemme Armon kautta uskoen tulleet Jeesuksen lunastyön tähden Jumalan lapsiksi, saamme myös uskoa ettemme joudu hukkaan! Emme ole hukassa silloinkaan kun hän sallii meille koettelemuksia, Se On Armoa!

Saamme sellaisina kuin olemme Jeesuksen Kristuksen ja Hänen verensä kautta hyväksyä itsemme ja luottaa Hänen vaikuttavan meissä tahtomista ja tekemistä. Hän Pyhässä Hengessä antaa meille viisautta ja taitoa elää tätä elämää lähimmäistemme kanssa ja heitä kohtaan aina ajallaan.

Hän, joka antoi ainoan Poikansa meille pelastajaksi ja joka sitten puolestaan lähetti meille osan itsestään, Pyhän Hengen puolustajaksemme ja oppaaksemme, valvoo ja rakastaa kaikkia ihmisiä ja ennen kaikkea omiaan ja toimii meidän parhaaksemme.
Kiitos Jumalallemme, kaiken luodun Isälle ja synnyttäjälle. Hän on meidän voimamme ja viisautemme ja Hän on tarkoittanut meidät ihmiset toisiamme varten!

” Kasta mua Hengellä Helluntain. Sitä Oi Herrani, pyydän vain. Henkesi voimalla voiton saan, vaivoista, taistoista synnin maan.
Kasta mua Hengellä helluntain, Sytytä liekkisi rintahain, liekki mi kuluttaa kuonan pois, anteeksi antavan mielen lois!
Kasta mua Hengellä helluntain. Uudista työsi mun sielussain. Niin että Sinulle toimin, töin, Kiitosta veisaisin päivin öin!
Kasta mua Hengellä Helluntain, että mä valvoa voisin ain. Valvoa, kunnes jo muuttaa saan Kotiini Taivaan kunniaan!”

Jesaja 40:29-31: ”Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yllin kyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne, jotka Herra odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy”!

Kiitos kanssakulkijat!
Kiitos Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle!

Siunattua Helluntaita! Jeesuksen nimessä. Aamen

Tiedän ettei sattumaa ole vaikka joskus tuntuisikin siltä.

Aina, eikä useinkaan juuri sillä hetkellä kun jonkin asian valitsee tai johon ”ajautuu” ei vaan ymmärrä miksi?! Myöhemmin, joskus paljonkin myöhemmin, jopa vuosiekin päästä asia saattaa valjeta. Aina ei niinkään kuitenkaan käy. Joskus elämä ahtautuu, kapenee ja muuttuu jotenkin liian tavalliseksi. Ei enää muista mistä on lähtöisin, mistä päässyt ja mihin päätynyt, on kuin mauttomaksi muuttunut suola.

Tänään otin vapaapäivän, aivan vaan sen takia että tunsin tarvetta lepoon. Tähän mennessä kun kello lähenee 13 en ole vielä ehtinyt sitä toteuttaa. Ja ulkonakin olisi kaunis ilma, näen sen vaikka istunkin varjon puolella asunnossani.

Hetki sitten kuuntelin radio Deitä ja virttä ”Suurempi kuin sydämeni” 525. Ja se sai ajattelemaan, aamuisten lisäksi. Minua jotenkin hävetti oma itseni. Kuinka pieni ja ahdas olenkaan.

Olen joskus lukenut sellaisen kirjan kuin ”Ahtaalta avaralle” sen tekijää en enää muista, mutta silloin kun sen luin se auttoi uskomaan että sen hetkinen elämäni joskus muuttuisi. Tai ainakin että joku ja jotkut muutkin ovat kokeneet ja kokevat rankkoja aikoja.

Mutta tässä elämässä, jota nyt elän, näkökykyni on ahtaunut ja elinpiirini kapeutumisen myötä minusta on tullut itseni ympärillä pyörivä ikävä ihminen. Ja jos vertaan entiseen elämääni niin elän hyvin.

Elämä ei ole kenellekään koskaan helppoa, eikä kivutonta. Varsinkaan niiden jotka tahtovat vaeltaa kristittyinä kokosydämisesti. Ihmisillä on kipua ja tuskaa, ja mikä vaikeinta, sellaistakin elämässään jota ei voi sanoa. Kantaa vain, Herran omillakin. Ja myös kuoleman surua. Näistä emme pääse. Ja kuitenkin…

Mitä tähän aikaan tulee, kaikkiin tiedotusvälineisiin ja uutisiin, kukaan ei voi välttyä huonoilta ja surullisilta uutisilta. On vain se vaara kun ne ovat jokapäiväisiä että niihin on helppo turtua ja ajatella ettei niille mitään voi ja sellaista elämä on.
Mihin minusta on kadonnut myötätunto, mihin sääli, mihin ihmisyys? Mihin minä itse, jota kohtaan Jumala on ollut niin äärettömän hyvä, pitkämielinen ja armosta rikas. Voi minua, voi tätä maailmaa.

Herra armahda. Herra armahda.

Herra armahda niitä jotka eilen, tänään ja huomennakin joutuvat taakkojansa kantamaan, juuri niitä jotka eivät tunnu millään järjestyvän tai muuttavan muotoaan parempaan suuntaan. Minulla ei ole muuta evästä kuin se, että tiedän Jumalan tietävän. Tiedän Hänen säälivän, Hänen uhranneen Poikansa ja kärsineen poikansa tuskat yhdessä hänen kanssaan, ja meidän kanssamme! Hän tiesi, Hän tietää, Hän tulee kerran ja lopullisesti apuun!

Kaikki te tiedätte että olen itkuiikka, joskus syystä joskus syyttä, mutta minulla on taas auki Rakas Kirja. Luen kyynelin kirjettä heprealaisille, luen niin kuin näen, osaan ja ymmärrän, mutta voin suositella jos jaksat! Jos kaipaat uskoa ja toivoa jonka vain Jumala voi antaa. Ei heprealaiskirje kokonaisuudessaankaan ole pitkä, mutta saa sen lukea luku kerrallaankin! 😉

Ihminen ei osaa, eikä löydä oikeita sanoja lähimmäisensä tuskaan, mutta Jumalla, Herralla Jeesuksella, Pyhällä Hengellä on, on ollut ja tulee olemaan oikeat sanat.

”Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus. Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus. Suurempi kuin oma into, ehdottomuus mieleni, uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi.
Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus, suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus. Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen. Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen.
Yhtä pyydän Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain: Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain. Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?
Anna Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vailla vastausta jään. Juuri siellä Sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, vaikka suostun vähimissä uskollinen olemaan.
Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala. Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun, lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun.
Suurempi kuin sydämemme suurempi kuin ihmistyö hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö. Siinä Itse Armon Henki, uupunutta uudistat. Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat”

Sinua siunata tahdon!

Olen usean päivän ajan jo ajatellut tämän kirjoitukseni aiheen olevan ”vuoden kaunein aika”, mutta juuri äsken se muuttui. Ja kuitenkin myös se mikä luonnossa nyt on runsaana, todistaa suuresta rakkaudesta. Suuresta, puhtaasta ja kestävästä rakkaudesta johon ihminen ei pysty perisyntinsä takia.
Jälleen on pihallani puitten ja kukkasten runsaus. Pihlajapuukin on kuin vaahdon peitossa kukkiensa ylenpalttisuuden tähden. Kevättalvella eivät punatulkut tulle olemaan ilman evästä, niin kuin viime talvena.

Kaikki minkä nyt näen ja koen todistaa Jumalan armosta ja pitkämielisyydestä entistä enemmän. Sana puhuu minulle nyt Jaakobin ja Roomalaiskirjeen kautta väkevästi, avaten sitä sisintä ja alkuperäisintä olemusta joka kaipaa kaikkein kipeimmin Jumalan Henkeä. Sillä kun ja jos on tullut, niin kuin onkin, rikkoneeksi lähimmäistään kohtaan, on tullut myös rikkoneeksi Jumalan hyvää tahtoa ja rakkauden käskyä, sillä ”ajatuksin, sanoin ja teoin olen pyhän tahtosi rikkonut” usein tahtomattanikin, ja ymmäryksen puutteesta.

Ja kuitenkin elämme armon ja rakkauden täytetyn työn suojissa. Meidät muistetaan ihmisiksi ja meille on jo annettu anteeksi ennen kuin mitään on tapahtunutkaan. On surullista ettei ihmisen ole mahdollista rakkaudessaankaan olla täysin puhdas niin kuin Jumala on. Se on vaikeaa myöntää ja pystyä antamaan itselleen anteeksi, vaikka rakkaudettomuuden synti olisikin vain sisäinen tila. Onneksi meillä on puolustaja ja lohduttaja Jeesuksen ansiosta elävä Pyhä Henki meissä, kiitos Jumalalle.

Katsellessani tuota kevään runsauden värikylläisyyttä, koen Jumalan rakkauden niin äärettömänä että voin aavistellen hetkeksi saavuttaa häivähdyksen siitä puhtaudesta ja täydellisyydestä, jolla Hän luontoakin hoitaa antaen sillekin kaiken ajallaan. Ja kuinka ollakaan selatessani Pyhää Sanaa huomasin jättäneeni Raamatun auki 1 Pietarin kirjeen kohdasta, jossa Raamattu kansalle versiossa, ovat ensimmäisinä otsikkoina ”Elävä toivo ja Olkaa Pyhät”! Vaikka aiheeni alku onkin Jaakobin 3 luvussa ja koko kirjeessä.

Tämä tähänastinen teksti piti kai kirjoitaa, mutta nyt kun on monen kodin ja koulunsa päättäneiden nuorten ja lasten päivä perhejuhlineen, muutama keväinen runo vielä tänne loppuun. Mutta sitä ennen, parhaimmat onnittelut ja siunauksen toivotukset päivän juhliin, niin lapsille kuin vanhemmillekin! Juhlissa saa iloita ja varmaan tuntea helpotustakin kaiken suorittamisen jälkeen.!

Kevätlaulu
Oli talvella taivas jäässä/ ja ruumisarkussa maa./ – Kevät tulvien seppel päässä/ nyt herää se, katsokaa!/ Valon aallossa lintujen tavoin/ ui katsehet ihmisten.! Tänä päivänä kuuma ja avoin/ sydän nuori on jokainen./
Katot haihtuvat päämme päältä/ ja seinät siirtyvät pois:/ Me katsomme kauas täältä/ kuin alppeja allamme ois./ Tänä päivänä taivas sataa// alas meihin. Riemuitkaa:/ Me soudamme Linnunrataa/ tuhatvuotisen matkan takaa./
Ja päällä päivänsäteen,/ SYDÄMESSÄ ELÄMÄN,/ me saamme tarttua käteen/ PYHÄN NÄKYMÄTTÖMÄN.
UUNO KAILAS

Kesäyö
Kentillä kasteisilla/ hämärä käy yli maan. /Valkea niittyvilla vielä on valveillaan.
katsoen kummissansa/ kuinka rukoukseen/ kaikki kukkien kansa/ kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvasta ääni/ pienoisen huilun soi./Minäkin kumarran pääni./ minunkin sisällä soi!
AARO HELLAAKOSKI

Kuinka voikin tässä elämässä, lyhyessäkin ajassa, tapahtua aivan vastakkaisia asioita!? Myönnän nöyrästi ettei eilinen iltarukoukseni ollut kiitollinen päinvastoin, minä  kiivailin Jumalalle, vaikka se onkin luonteeni vastaista, ja pelottavaa. Olenhan tekemisissä maailman kaikkeuden Luojan kanssa jolle olen vain tomuhiukkanen ja elän vain Hänen armostaan. Mutta.

Olin niin pettynyt kuulemiini huonoihin uutisiin terveyteni suhteen että oli aivan pakko vetää Jumala sanoistaan vastuuseen? Olen jo omasta mielestäni menettänyt lähes kaiken itselleni tärkeän. Rakkautta en ole saanut kokea juurikaan elämäni aikana. Äiti ei minua jaksanut hyväksyä, ja ymmärrän kyllä, mutta en voi kieltää etteikö se heittänyt varjoa elämäni ylle. Anteeksi olen Jumalan armosta voinut antaa, mutta kipeys suhteesta ei ole lakannut vaikuttamasta jollain tasolla vieläkään. Enkä enää pyydä anteeksi koska äiti on kuollut.

En myöskään saanut onnellista avioliittoa ja ehjää perhettä niin kuin olin siitä unelmoinut, ehjästä perhe-elämästä ja lapsista. Onneksi sain kuitenkin yhden Taivaan Lahjan, tyttäreni joka on parasta mitä tiedän tässä maailmassa, Jumalan paras lahja elämääni. Minulle muuten rakkaat ja merkittävät ihmiset ovat lähes kaikki jo kuolleet, neljä heistä syöpään nuorempina kuin itse nyt olen. Ja ne muut kaukana. Isänikin kuoli ennen aikojaan, olen nyt jo vanhempi kuin hän oli kuollessaan, rakas isäni.

En huonon kuntoni vuoksi jaksa osallistua paljoonkaan enää, enkä kutsua kotiinikaan ketään. Olen uupunut. Ja sitten tämä viimeisin tieto käsieni suhteen. Kaikki muu onkin jo kehossani pettänyt ja nyt tämä. Olen joutunut luopumaan paljoista harrastuksistani ja mieleisistäni tekemisistä. En ole muuta pyytänyt enää kuin että tämä kirjoittaminen onnistuisi, tämä joka vielä on jäljellä jotenkuten. Mutta käteni!!! Ne ovat olleet viime vuosikymmenenä ja jo ennenkin osittain myös jalkani ja ovat nyt rikki.

Sanoin Jumalalle missä ovat lupauksesi anomisesta ja niihin vastaamisesta. Kiukuttelin, sanoen etten ole enää vuosiin muuta pyytänyt kuin käsien toimintakyvyn säilymistä kun kaiken muun olen jo menettänyt. ”Etkö nyt voisi antaa minun pitää edes käsiäni”?

Aamulla heräsin huonosti nukutun yön jälkeen väsyneenä, toivottomana ja syntisenä. Jos koskaan niin nyt varmasti olin tehnyt pahoin Jumalaa vastaan. Avasin sitten jossain vaiheessa TV:n josta tuli Partiolaisten Nuotiokirkko Jyväskylästä. Eikä aikaakaan kun ajattelin etten jaksakaan sitä katsoa, ja juuri kun olin sen sammuttamassa valtava Jumalan Rakkauden, Armon ja Anteeksiannon Henki mursi minut.

Jumala oli antanut anteeksi illan syytökseni. Hän oli niin täynnä armoa ja rakkautta että olin aivan voimaton. Minä todellakin tunsin kuinka hellän lempeä Hän oli ja kaikki eilinen pyyhitty pois!! Vaikka olin toivoni menettänyt ja tunsin etten ansaitse mitään, sain kokea olevani täysin hyväksytty ja rakkaudella rakastettu!!! Ja taas Jumala Puhui.

Hän puhui Jeremian kirjan kautta! Tulee liian pitkäksi jos tästä jatkan kuinka, mutta sen verran että koin Hänen nostaneen minut likaisesta liejusta johon olin hukkumaisillani. Hän puhui myös Uusi Tie lehden kautta. Viimeisimmässä on Ilkka Rytilahden kirjoitus otsikolla ”Toivon varassa- mutta minkä toivon”. Lehti oli minulla ollu jo jonkin päivän mutta en saanut luettua ja nyt se oli kuin mannaa ja hunajaa! Sitä tekee Jumalan Pyhä Henki.
Kuinka hyvältä Jumalan sana taas maistuikaan kun olin kokenut olevani täysin pois poikennut.

Jumala puhuu tavalla ja toisella ja Hän On Rakkaus ja Armo, eikä Hän muutu!

En minä ole fyysisesti parempi tänäänkään, mutta niin kauan kuin käteni vähänkään toimivat, JOS Jumala Henkeään antaa, minä en kirjoittamista lopeta. Aina löytyy joku kanava jota myöten pääsen ulos täältä ”nunnan keljastani”. Ja kuten aina olen sanonut, voisi olla vieläkin huonommin kohdallani – ja voi vielä ollakin, mutta Jumala on Rakkaus ja Hän On Armosta Rikas!

Lopuksi lainaus Ilkka Rytilahden artikkelista:
” Meillä on syvä kaipaus rakkaudesta ilman eroa, kuoleman pakenemista, pääsystä ajan kaiken kuluttavasta otteesta, koska meidät on luotu suurempaa kuin tätä elämää varten”! Korostus minun, mutta näin on!

Lohduttakoon se meitä kaikkia jotka joudumme paljosta luopumaan ja ihmettelemään väsymistämme. Kuten ihan kaikkia muitakin, kaikkia ihmisiä. Me olemme Jumalan armosta olemassa, kuljemme Pyhää Valtatietä vaikka olemmekin vielä täällä.

Pääsiäinen on mennyt mutta sydämessäni kuuluu laulu ”Käy yrttitarhasta polku”. Jeesus teki kaiken jotta me saisimme Elää ja pääsisimme perille, sekä tässä elämässä että tulevassa. Ylistetty olkoon Hän.

Tänään auttaa Herra!

Tämä on nyt kahdessadasviideskymmenesyhdes blogini siitä laskien kun sain aloittaa täällä blogitaivaalla vuoden 2013 alusta.
Tuon otsikon piti vielä aamulla olla ”Jumalan rauhaa”. Äkisti se muuttui kun lääkärini soitti. Tilanne joka on vaivannut jo useamman vuoden ja ollut tuskallinen ei liene parannettavissa millään operaatiolla, vaikka ei kuolemaksikaan ole. Tuskallinen kyllä ja vaikeuttaa tätä kirjoittamistakin. Pitää vaan uskoa että tänäänkin auttaa Herra.

Kun on näinkin paljon kuin 251 blogia kirjoitellut täällä  ja vielä lisää muuallakin, niin varsinkin täällä toistoa tulee, sen tiedostan. Vaikka olenkin pyrkinyt kirjoittamaan vain olennaisista, minulla ei ole sitä taitoa joka Ilkalla aikoinaan oli. Kun hän kirjoitteli ahkerasti niin tekstit olivat ajankohtaisia ja helposti luettavia, ei pilattu liioilla selittelyillä tms. Mutta kukin tyylillään vaikka opiksikin tahtoisi ottaa. Nyt jatkan siitä mistä aamulla piti.

Kun Jumalan armosta vuonna -73 sain suuressa hädässäni Raamattua lukiessani nähdä, ikäänkuin näyssä seisovani pimeässä illassa Golgatan kummulla tuulen tuivertaessa ja samalla aivankuin nähdä myös kuinka kaikkein pyhimmän edestä esirippu repesi suurella voimalla ylhäältä alas asti jokin minussa muuttui.!
Siinä hetkessä en ymmärtänyt mitä tapahtui, tiesin vain jonkin perusteellisesti muuttuneen.  Jumala tiesi oikean ajan ja paikan tapahtumalle ja johdatus jonka tulisin tarvitsemaan oli jo valmiina.

Pihapiirissä tutustuin uskovaisiin joita en tiennyt olevan olemassakaan, mutta joitten kautta sain vastauksia ja neuvoja Raamatun lukemiseen. Johdatus vei helluntaihin ja ymmärrykseni avautui. Tiesin että jos lähtisin Jeesusta seuraamaan joutuisin siitä maksamaan, mutta kiitos Jumalalle niin oli tarkoitettu. Minulla oli vastuullani puolivuotias taivaan lahja, ainoaksi jäänyt tyttäreni, mutta uskoin hänetkin Jumalan varaan, niin kuin oli pakko jättää koko tulevaisuutenikin ja elämäni.

Minua siunasi kun joskus pääsin salaa lähtemään helluntailaisten kokouksiin. Minua itketti kun aina jokaisen kokouksen alussa puhuja toivotti kaikelle kansalle ”Jumalan rauhaa” ja kansa vastasi yhteen ääneen ”Rauhaa”. Sitä toivotettiin myös toisilleen. Kun elämäni oli ollut väkivaltaa, rauhattomuutta ja pelkoa tuo toivotus tuntui uskomattomalta toteutua. Kun oli ollut vaikeaa avioliitossani jo ennenkin niin vielä vaikeammaksi se tuli ja Jumalan rauha ulkoisesti mahdottomaksi. Vaikea oli myös olla pelosta vapaa.

Luin paljon Raamattua, mutta salaa, rukoilin niin kuin osasin ja itkin. Raamatunluku intoni ei ole kadonnut mihinkään koska Jumalan sana on elävä ja voimallinen siinä on aina jotain uutta!  Jumalan Sanassa on lepo ja uskallus. On toivo tässä maailmassa ja ikuisuudessa. Raamattu on Jumalan Sanaa, se on kokonaisuus olipa kysymys mistä tahansa asiasta tai ajasta. Se ei muutu koska on Jumalan kirjoituttama. Tuskin ilman hätääni olisinkaan niin kiintynyt Jumalan sanaan kuin on näinä lähes 46 vuotena tapahtunut.

Olen nyt kahlannut tänään kohtia Jumalan Rauhasta pääasiassa ja kaikesta muustakin uskoa ja toivoa herättävästä, mutta miettinyt myös mikä on aiheuttanut mielessäni levottomuutta ja ahdistusta? Varsinkaan tässä nykyisessä ajassa on vaikea säilyttää sisäistä rauhaansa, eikä se säilykään ellei lue Jumalan sanaa säännöllisesti ja rukoile. Kiitos Jumalalle että HÄn vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä!

Jaakobin kirjeessä 1:17 sanotaan:” Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka luona ei ole muutosta eikä varjoakaan vaihtelusta” (R:ttu kansalle)
Koska Kristus Jeesus on maailman Valo, joka Häneen uskoo, ei vaella pimeässä vaan hänellä on Elämän Valo hänessä ei ole vaihteen varjoja.

Luin tässä yhteydessä myös ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä uskovien yhteydestä mm. sen 10 lukua jakeessa 16: ” Eikö siunauksen malja, jonka me siunaamme, ole osallisuus Kristuksen vereen. Eikö leipä jonka siunaamme, ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska Leipä on yksi, niin me olemme yksi ruumis, sillä me kaikki olemme osallisia tuosta yhdestä leivästä.”

Jakeessa 23 Paavali sanoo myös uskoville tärkeän asian :” Kaikki on meille luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista, mutta kaikki ei rakenna”  hyvä ja aiheellinen neuvo ja opastus Jumalan Pyhällä Valtatiellä, ja sielujemme puhtauden takeeksi.

Nyt on pitkästi mutta pidemmästikin tulisi.

Huonot uutiset saatuani tarvitsin erityisen lohdutuksen ja tiesin mistä löydän; Jesaja 35 ja psalmi 126. Siunattu Sana!
Hetkeen kun kyynelin kylvetään niin lopulta riemuiten leikataan. Sen uskon vaikka en näkisikään. Kun ja jos ei muuta voi, aina on rukouksen mahdollisuus tässä kovassa jumalattomuutta julistavassa ajassa. Ja rauha, vaikka se helposti häiriintyykin tässä kuolevaisessa ruumiissamme niin rukoillaan toistemme ja itsemmekin puolesta että rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiimme pysyisi voimassa ja siunataan niitä jotka totuutta ja Jumalan Rauhaa julistavat kaikille kansoille, niin kauan kuin aikaa on.

Raamatunkohtia joista voisi olla avuksi, neuvoksi ja lohduksi olivat tänään: kirje Filippiläisille 4: 6-9,  2Pietari 1:2-8,  1kor. 14:33 ja 10:16-17 ja 23,  Ps 126, Jesaja 35 ja Jaakob 1:17 Kiitos jos jaksoit tänne asti.

” Maan ja taivaan Luojan kiitos soikohon! Kaikkein lahjain suojan Armo suuri on. Herra neuvoillansa tiemme viitoittaa. Lupauksistansa Sielu rauhan saa. Kiitos Herra taivaan, kun tuot lastes vaivaan lahjas runsahimmat!”  Aamen.

Tunnelmasta toiseen.
Kun aloin tätä tekstiä hahmotella tunteeni ja ajatukseni olivat ns. ”pakkasen puolella”, mutta ihmeellinen on Jumalan Sana ja Henki.!
Mutta joka tapauksessa:
On taas tullut luettua maailman parhaita kristinuskoa ja oppia käsitteleviä kirjoja. Viisaitten ja oppineiden miesten kirjoittamia, mutta se kaikkein parhain on jäänyt vähemmälle, eikä ole ollut hyväksi. Olen tuntenut kutsua Sanan ääreen, mutta maalliset ovat vallanneet alaa minussa ja uuvuttaneet. Sen seurauksena olen potenut lähes pakahduttavaa ikävää.

Vaikka Jumalan Pyhä Henki tuo rakkaudella mieleeni sanoja Raamatusta ja kutsuu, minä en tunne jaksavani. Mietin miksi, mitä vaihetta nyt mahdollisesti elän? Kuka tai mikä huutaa niin lujaa kaikkialta etten saa rauhaa – ellen sitä ota! Eräs mennyt aamuyö tulivat mieleeni psalmin 103 sanat:” Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa, kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne..” Niin, tätä ei kukaan pääse pakoon, mikä siis on tärkeintä tässä ja nyt?!

Palata Sanaan ja rukoilla. Aloittaa vaikkapa psalmin 103 alusta:” Kiitä Herraa minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, Hänen Pyhää nimeänsä..jne”
Mikä siis on ongelmani?
Liian paljon ajatuksia ja ikävöimistä, liian vähän yhteyttä Jumalaani. Luen, käyn lukemassa muiden kirjoituksia ja Päivän sanaa Hengen tuulta saadakseni?

Seurakuntalaisen sivulta löysin jotain olennaista. Reijo Telaranta esittelee lukemiaan kirjoja joista kertoo yhdestä jonka nimi on ”Rukous” seuraavasi yhden kohdan poimiakseni:”  Rukous on sekä keskustelua että kohtaamista Jumalan kanssa. Rukous on sekä kunnioitusta että läheisyyttä, sekä taistelua että todellisuutta. Rukous on puhetta Jumalan kanssa, ei pelkästään Hänen suuntaansa”! (korostus minun). Tätä lie opettelevat he, jotka puhuvat kuuntelevasta rukouksesta. Joka ei kai ole sen kummempaa kuin että on hiljaa(kin) Jumalansa edessä että Pyhä Henki saa sanoa sanottavansa.

Edellä mainitusta tulee vaan mieleeni jälleen kohta Saarnaajan kirjasta 3 jossa sanotaan niistä, jotka eivät vielä Jumalasta tiedä, että:”Myös iankaikkisuuden Hän on pannut heidän sydämiinsä”. Eli Jumala tietoisuus on kaikissa ihmisiksi luoduissa olemassa Hän ei ole armossaan määrännyt ketään pelastustyönsä ulkopuolelle. Tähän perustuu lähetyskäskykin.

Kun olen miettinyt omaa tilaani, tätä nyt vaikeata taas ja tuntenut tarpeeksi olevan jo siinä että itse jaksaisin uskossa sen ajan, joka kohdalleni on määrätty ja  ikäänkuin ”suoriutua” jotenkin kunniallisesti edes tästä, niin kuinka voisin toisiakaan auttaa? Ajattelen näin, vaikka kaikki mikä minussa on, on Armoa armon päälle!

Jumala kyllä tahtoo ja auttaa, mutta olenko valmis? Miksi. No, kun tuntuu etteivät nekään  ihmiset joilla on tieto kärsi enää oikeata oppia eivätkä edes kaipaa sitä! Ehkä pitäisi oikealla tavalla mennä itseensäkin kristittynä, hyväksyä yhteinen erilaisuutemme maailman emmekä Jumalankaan edessä riitelisi oppikysymyksistä niin kiivaasti ettemme tulisi keskenämme toimeen ja ja Jumala saisi sen kunnian joka Hänelle kuuluukin.

Lukisimme Sanaa, julistaisimme syntien anteeksisaamista Jeesuksessa Kristuksessa ja rukoilisimme; ottaen suoran kontaktin Jumalaan Kristuksessa, emmekä niin hanakasti olisi ulkoaohjautuvia ja kaikkien tuulten riepoteltavia. Muistaisimme olevamme Pyhän Hengen temppeli 1Kor. 6: 19-20 mukaan ” Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat. Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.”

On sanonta että ”paha pappi itsestään saarnaa” Niinpä,  sen tähden rukoilenkin että Pyhä Henki ei minua jättäisi missään olosuhteissa, eikä ketään toistakaan kristittyä, vaan todellakin kirkastaisi kaikille –  ja minulle, Vapahtajaani Jeesusta Kristusta, joka yksin voi sieluni puhdistaa, uudistaa ja pelastaa. Tehdä sellaiseksi että ilo taas palaisi olemukseeni ja ikävä vaihtuisi ymmärryksesi ja laupeudeksi muita ikävöiviä kohtaan.
Herra Armahda!

Psalmi 42! jälleen kerran. kaikesta huolimatta.
Ja virrestä 631/ 5 ” OI Herra, suothan sä minulle sun armos voimaksi matkalle. Anteeksi anna, mua nosta, kanna, vie perille”. Herra siunatkkon ja varjelkoon meitä.

Leirikoulu on kokonaisvaltainen ja mukaansa tempaava kokonaisuus. Sitä on valmisteltu vanhempien ja lasten kanssa useita vuosia keräämällä varoja ja etsimällä mieluista retkikohdetta. Siihen liittyy odotuksen tuskaa ja lähdön jännitystä. Itse leirikoulu on hektinen huipentuma, joka on ohi liiankin nopeasti. Ensimmäisenä iltana purkautuu odotuksen jännitys ilakointina, nauruna ja lapset innostuvat kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mieli on herkillä ja nauru vaihtuu helposti itkuksikin. Uni ei tahdo saavuttaa yliviritynyttä mieltä.

Tietyssä mielessä Leirikoulu on kuin kupla tavallisen elämän ulkopuolella. Kaikki huolet on poissa ja jokainen eteen tuleva asia on hienoa ja ihmeellistä. Ohjaajat tekevät parhaansa, että jokainen saa hyvää palautetta ja jokainen huomioidaan. Ja mikä parasta tämä kaikki on todellista ja totta. Voin vain ihmetellä sitä voimaantumista mitä tämä saa aikaan lapsissa. Toimintaa ja touhua joka on vain heitä varten, yhdessä ja henkilökohtaisesti.

Voiko tämän hengellistää? Onko hengellinen elämämme latteaa ja haaleaa. Ja kuitenkin elämässä on olemassa asioita, jotka innostavat ja tuntuvat hyvältä. Jos lapset voivat heittäytyä näin niin miksi emme me kaikki voisi. Voisimme toki koulussa tehdä näitä kaikkia asioita mutta silti jotain puuttuisi. Se mikä täällä on läsnä, on yhteenkuuluvaisuus ja se, että olemme yhdessä ponnistelleet tämän eteen. Ja täällä olemme yhteisö ja meillä on sama henki.

Läpi raamatun Jumala näyttäytyy lohdutuksen Jumalana ja se tekee raamatusta lohdutuksen kirjan. Room.15:9 sanoo:

”Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu:

– Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi.” 

Jeesuksen hahmo ja Henki kulkee läpi raamatun punaisena lankana ja Messiaan yksi peite nimistä on Mehanem, lohduttaja. Hän on sielujemme virvoittaja ja lohduttaja, kuten valitusvirsissä Messiasta kuvataan. Mutta kuva Kristuksesta ei tule vain valitusvirsistä.

Olen pohtinut sitä miksi emme huomaa, että hyvät ja riemukkaat hetket elämässä on myös meille tarkoituksella annettua lohdutusta ja voimaa. Olemme hengellisessä elämässämme niin kovin hartaita ja vakavia. Kun Jeesus siteeraa Jesajan kirjaa ja sanoo että hän kauttaan on Jumalan valtakunta tullut lähelle. Hän tuonut pelastuksen köyhille! Sitten kun katsomme sitä mitä Jeesus tekee näiden ihmisten kanssa, näemme kuinka hän aterioi ja juhlii. Taivasta kuvataan raamatussa hääjuhlina ja muutenkin ilo ja riemu yhdistyy kaikkeen siihen mitä Jumala on meitä varten varannut. Miksi siis Jumalan palveluksemme ei juurikaan eroa hautajaisista. Jumalan lohdutus on lohtua ja iloa! Itse haluaisin ylistää ja juhlia kaikkea sitä mitä Jumala on elämässäni tehnyt. Haluaisin nauttia elämästä niinkuin nämä lapset. Nauttia siitä kaikesta mitä Jumala on luonut häpeilemättä ja täysin rinnoin, koska vielä tulee aika jolloin ilo muuttu kivuksi ainoa lohtuni on odottaa että näkisin Vapahtajani kasvot.

Liekö monelle tuttu Risto Santalan kirja Kärsimyksen siunaus. Aloitin tänään lukemaan sitä uudelleen 25 leirikoululaisten keskellä. Ympärilläni kiehuu ja kuohuu 11-vuotiaita, elämää täynnä olevia muksuja, jotka ovat päässeet elämänsä tähän mennessä jännittävimmälle matkalle, yhdessä, kauas kodin ulottumattomiin leirikouluun. Päivä on matkustettu, meluttu linja-autossa, syöty hyvin ja lopulta päästy perille. Touhuttu ohjaajien johdolla ulkona, ihmetelty metsäistä luontoa, sammakoita ja lunta, joka on jo kotimaisemista sulanut. Täällä lapsista nousee esiin aivan uusia piirteitä ja jotkin piirteet vain vahvistuvat. Luokan sisäiset jännitteet kiristyvät ja löystyvät. Yhdessäolo saa uusia muotoja. Koko elämän kirjo kaikkine väreineen näyttäytyy näissä lapsissa ja minä istun tuon kaiken keskellä.

Mietin sitä, että koska elämämme särkyy tai säröt alkavat ilmestyä maalliseen saviruukkumme. Miten varhain joudumme ensimmäisen kerran rikottavaksi ja Savenvalajan käsiteltäviksi. Kun katson näitä lapsia, sydämeni on yhtä aikaa raskas ja täynnä riemua. Näen heissä samalla Jumalan suurta rakkautta ja elämän rikkinäisyyttä, joka on jo läsnä joidenkin elämässä. Osa on siitä vielä onnellisen tietämätön. Hiljaa mielessä rukoilen ja siunaan näitä Jumalan sydänkäpysiä.

Miksi sitten rikkoutuminen on niin tärkeää? Miksi se on siunaus?

Savenvalaja käsissä rikkinäiset ruukut saavat uuden elämän, vanha hajonnut ruukku jauhetaan ja siitä valetaan entistä arvokkaampi astia. Jokaisen jauhamiskerran jälkeen savesta tulee yhä hienojakoisempaa ja arvokkaampaa. Rikkoutuminen on kivuliasta mutta sen tuloksena on jotain kestävempää ja puhtaampaa. Miten oikeassa vanha kansa onkaan sanonnassaan, se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Mutta mikä saisi meidät suostumaan Suuren savenvalajan käsiin ja näkemään sen siunaus. Näen ainoana mahdollisuutena puhtaan antautumisen Jumalalle.

Näin astumme ”astian särkymisen lain” alle tai tielle. Se merkitsee sitä, että Jumala ja hänen toimintansa ilmenee elämässämme kuin sirpaleina, jotka voimme paremmin ymmärtää kuin se että yrittäisimme ymmärtää Jumalan ja hänen toimintansa kokonaisuutena. Vajavaisina ihmisinä joudumme tyytymään vajavaiseen kuvaan Jumalasta. ”Astian särkemisen” salaisuus on siinä, että ihminen saattaa tajuta Jumalan kunnian ja suuruuden vain elämän irrallisista sirpaleista käsin.

Siksi Jumala sallii, että ihmisen elämä särkyy ja monta kertaa Jumalalle otollisimmat ihmiset on rusentamalla rusennettu. Takana on totuus siitä, että ihmisen liha on jatkuvassa kapinassa Jumalaa vastaan ja tässä taistelussa sodimme omaa parastamme vastaan.  Jesaja 45: 9 sanoo: ”Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!”

Siksi tässä ja nyt huokaan omieni ja näiden lasten puolesta Jumalan puoleen. Samalla pelkään ja pyydän, että heidän rikkinäisyytensä tie olisi armoa ja rakkautta täynnä.