New Winen lopputilaisuuden viimeinen laulu oli juuri vaiennut. Oma perheeni oli mennyt hyytävään veteen uimaan, minä puolestani en. Laskeuduin kuitenkin rantaan kädet tukevasti taskuissa. Puun alla istui toinen perhe, jota en oikein tuntenut, muutaman sanan olin vaihtanut perheen äidin kanssa, isää moikannut yhden käsipäivään verran. Mutta New Winessa kun oltiin, niin kävelin heidän luokseen.

Perheen isä kertoi ensi töikseen minulle kenkkumaisesta vaivastaan. Ihan tuosta vaan, tuntemattomalle ihmiselle. Sanoin siihen jotain miesmäisen empaattista, kuten ”no voi” tai ”auts” tai vastaavaa, ja istuin perheen seuraan. Perheen kuopus, kolmivuotias tyttö tuli esittelemään kampaustaan, joka oli mennyt pörröiseksi. Tyttö istahti syliini eikä minun auttanut muuta kuin alkaa letityshommiin.

Juteltiin ison pajun alla niitä, näitä. ”Ai, olet siellä hommissa; tunnetko sitä ja sitä ihmistä. No kappas, että sielläkin olette asuneet ja me asutaan nyt siinä ihan lähellä, alle sadan kilometrin päässä. On muuten ollut tosi hyvä New Wine, parhaita ikinä.”

Jutellessa takaraivoni oikeassa neljänneksessä raksutti koko ajan. Tuon kaverin puolesta pitäisi rukoilla. Täällä sitä ollaan New Winessa. Moni on saanut apua vaivoihinsa rukouksen voimalla. Nyt olisi minunkin tilaisuuteni edes yrittää auttaa tätä miestä. Mutta kuulin ääneni puhuvan koko ajan jotain arkipäiväistä. Ei vaan tullut suustani ulos ehdotusta, että josko nyt kuitenkin rukoiltaisiin se sun vaiva tuonne järven syvimpään kolkkaan asti.

Perhe alkoi keräillä lapsiaan ja rantakamppeitaan kasaan. Oli aika jättää Himos ja suunnata kohti kotia. Katselin vähän matkan päähän. Oma perheeni oli vielä pulikoimassa. Tilanne oli pääsemässä ihan kokonaan hanskastani.

”On muuten ollut tosi hyvä New Wine, parhaita ikinä.” Mitä ihmettä se tarkoittaa, jos en kykene sen vertaa heittäytymään, että rukoilisin tuon kaverin puolesta? Jos kerran ollaan hengellisessä tilaisuudessa – vaikkakin puoli tuntia sitten loppuneessa – niin ei tässä nyt pitäisi olla mitään vaaraa nolata itseään.

No nyt se kaveri nousee jaloilleen. Minäkin kömmin pystyyn. Hän kääntyi jo kohti ylärinnettä.

– Parantukoon vaivasi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä!

Näin oivalsin itseni sanovan käsi miehen hartialla.

– Kiitos.

Tunsin itseni neroksi ja suureksi hengelliseksi sankariksi! Moikattiin ja todettiin, että nähdään. Viimeistään ensi vuonna täällä.

Sinne menivät. Jäin rannalle seisoskelemaan. Aivoni kihisivät. Ihan varmasti noin lyhyt rukous ei tehoa. Raamatussahan Jeesus nimenomaan kehottaa rukoilemaan mahdollisimman pitkästi ja täsmällisiä kaavoja noudattaen, eikös se niin mennyt. Ja aivan varmasti Raamatussa sanotaan: ”Juha Hoo, sinun rukouksiasi ei Taivahan toimistolla ainakaan kuulla.”

Tuli ehtoo ja tuli aamu, uusi lomapäivä jo kotimaisemissa. Sain tietoja rannalla kohtaamani perheen kotimatkasta.

– Kumma juttu. Siitä lähtien, kun se Juha rukoili, niin mun olo on koko ajan helpottunut.

Suunnilleen näin oli mies sanonut vaimolleen matkan edetessä.

En pomppinut riemusta, kun kuulin noista sanoista. Mutta jos en olisi näin kovin estynyt ihminen, olisin varmasti pomppinut. Kyllä, kyllä se Henki toimii ihan kenen kautta vain. Ja todellakaan rukoukseni muodosta tai mitasta muutos kaverin tilassa ei voinut johtua. Kyllä siinä oli taustalla minua Suurempi Voima.

* * *

Jo puolisen vuotta sitten kirjoitetut New Wine -kokemukset ovat luettavissa täältä:
+ Vieraanvaraisuuden armolahja
+ Äijähali