Toivo on jännittävä asia. Hengailin laiturilla ja huomasin, että iltavirkku ulpukka kelluu laskevan auringon kilossa. Tuostapa saisi mainion valokuvan. Siis jos kukka olisi vähän lähempänä laituria ja auringonlasku taasen jossain muualla kuin siellä, minne auringon kuuluu täälläpäin maailmaa laskea eli Patalahden taakse.

Aloin kuitenkin ankarasti toivoa, että saisin ulpukasta kuvan ja oivalsin, että aina minä tuonne asti kurotan. On sen verran apinamaiset käsivarret minulle siunaantunut; jos eivät lihaksikkaat niin pitkät kuitenkin. Ja kas, toive toteutui. Sain kameran niin kauas vetten päälle, että ilta ruskotti kukan takana.

Sitten ei auttanut muuta kuin toivoa, että en tällä kertaa molskahda veteen kameroineni. Sellaistakin on tapahtunut. Kamera ei tuolloin oikein tykännyt toivottamasta tilanteesta, johon kanssani joutui. Tällä kertaa toiveeni toteutui. Pysyin vakaahkosti laiturilla; toiveeni siis toteutui.

Sitten piti vain toivoa, että kamera tarkentaa kukkaan eikä pöpelikköön järven takana. Minulla ei nimittäin ole ihan niin pitkä kaula, että se olisi ujuttanut pääni kameran luokse ihmettelemään kuvan tarkennusta. Räpsäisin monta kuvaa ja toden totta, taas toiveeni toteutui. Pari kuvaa tarkentui ulpukkaan. Rajaus olisi voinut olla hiukan parempi, mutta ihan jees kuitenkin.

Koska oli oikein toiveiden toteutumisen tuokio, niin olisihan minun pitänyt muistaa toivoa riittävän vankasti myös sitä, että horisontti Patalahden takana olisi suora. Sitä minä en muistanut toivoa. Siksi maailma on kuvassa vinossa. Kylläpä olin hajamielinen. Täytyisi aina muistaa toivoa asiat alusta loppuun asti ojennukseen. Aina vain ei muista, kun on niin paljon toivottavaa. Erityisesti se, ettei putoa hyytävään veteen.

Yöllä kuuntelin lokkien rääkymistä järvellä. Mietin, että olikohan kuvaustuokiossani kysymys toivosta ensinkään. Niin monimutkaisen asian pohtimiseen on yksi yö liian lyhyt.