Jo muutamia päiviä on tämä otsikko minua puhutellut, mutta varoitan mahdollista lukijaa ettei teksti ole vastaus luultavasti mihinkään. Itse asiassa kysymys ei ole kuulunut sanavarastooni eikä juuri ajatuksiinikaan enää sen jälkeen kun kohtasin Elämäni Herran, Jeesuksen Kristuksen.

En väitä ettenkö Uuden Elämäni alkuaikona tuotakin tuskissani joutunut kyselemään, mutta Jeesuksen rakkaus ja läsnäolo oli niin vahva että tyydyin siihen mitä sain ja mitä jouduin kokemaan. Siis miksi tämä otsikko? Ehkä siksikin etteivät ihmiset yleensä saa tähän vastausta, se ikäänkuin häviää jonnekin vastausta vailla.

On joulun aika. Normaalisti Ilon, Valon ja odotuksen aika.

Olen ajatellut Jeesusta. Ihmistä ja miestä, en vauvaa. Hänestä sanotaan että hän oli kaikessa kiusattu niin kuin mekin, mutta ilman syntiä. Ja siksi hän voi meitä ymmärtää ja auttaa. Hän, Jeesus, eli täällä maailmassa miehenä ja ihmisenä noin 30 vuotiaaksi. En voi olla ajattelematta että nuoruudestaan huolimatta hän ei olisi ehtinyt tulla ”kiusatuksi” niin kuin mekin siihen ikään –  ja enemmänkin. Hänhän tiesi kohtalonsa, ja mistä oli lähtöisin ja mihin palaavansa.

Ja silti tuo kaikkein väkevin huuto ”Jumalani, Jumalani MIKSI minut hylkäsit”, kaikui kautta maailmojen hänen kärsimyksensä viime hetkinä. Hän ei siis ollut kiusattuna ainoastaan silloin, kun vihollinen näytti hänelle maailman aarteet saadakseen hänet lankeamaan, vaan koko aikuiselämänsä hän oli kahden tulen välissä. Niin kuin useimmat meistäkin. Kiusattuna mutta ilman lankeamista, toisin kuin me ihmiset.

Siksi Hän istuu nyt kunnian Valtaistuimella jossa Hänellä on viimeinen sana tuomita tai jättää tuomitsematta. Aamulla vielä mietiskelin ennen kuin nousin vuoteeltani tätä aihetta ja minulla oli monta hienoa ja ylevää ajatusta aiheesta ja Jumalisuudesta, mutta kun pääsin tähän asti päivää, ne parhaimmat himmenivät. Sekin kuuluu inhimillisyyteen.

Joka tapauksessa monet ihmiset ovat koronasta huolimatta hankkimassa kaikenlaista jouluun liittyvää ja miettimässä enemmän maallisia kuin taivaallisia. Ehkä joku on hiljentynytkin pakosta, miettimään enemmän joulun sanomaa kuin normaalisti? Sanassa sanotaan ” missä on aarteesi siellä on sydämesikin” jotenkin, kaikista käännöksistä huolimatta, ajatuksena näin. Tai toisnpäin, kuinka vaan.

Meillä on aineellisesti vaatimaton joulu tyttäreni kanssa ja se on ihanaa. Ei tarvitse väsyä eikä hosua ja kun me molemmat rakastamme Jeesusta ja rukoilemista niin vietämme aikaa yhteydessä toinen toisiimme ja Jeesukseen. Ja HÄN ON läsnä! HÄn On! Hänellä on Jumalan nimi ja valta, Hän ”Minä Olen” on meidän kanssamme. Hänellä ja Hänen Sanassaan ovat myös MIKSI vastaukset! Eivät kysymykset maailmassa, eikä maailmasta lopu, mutta niihin on olemassa iankaikkinen vastaus. Tuntui miltä tuntui.

En tiedä oliko tämä nyt sellainen kuin sen piti olla koska viivyttelin, mutta yksi on varmaa! Jeesus on tullut maailmaan syntisiä, etsiviä ja kyseleviä varten! Sinua, minua ja meitä kaikkia varten. HÄN ON ”Minä Olen se joka Olen”! Tämä ei koskaan muuksi muutu, ei koskaan ja Hänellä on kuoleman ja tuonelan avaimet ja vastaukset kaikkeen – aikanaan.

Kiitos, Ylistys ja Kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle nyt, aina ja iankaikkisesti!

”Jumala on läsnä, Häntä rukoilkaamme, Pyhyydessä palvokaamme. Hän on keskellämme, sydän vaientukoon, kaikki meissä kumartukoon. Ihminen Kristuksen katseen alle vaivu, Pyhän eteen taivu!

Jumala on läsnä, Krubitkin vaipuu, kasvoillensa maahan taipuu. Pyhä, Pyhä, Pyhä! kaikuu korkealta, Jumalan on kaikkivalta! Uhrimme myöskin me köyhät saamme antaa, kiitoksemme kantaa!

Kuningas ja Herra, kuinka kiittää voisin armostasi niin kuin soisin! Kaiken tahdon antaa, olla omanasi, lähestyä istuintasi. Henkeni, ruumiini olkoon vallassasi, palvelijanasi!

Armon meri aava, kehto elämämme, Ilma jota hengitämme, Ihme olet Itse, armahtava Luoja, kaiken pelastus ja suoja. Sinusta, Jumala, turvakätköstäni, löydän Elämäni.

Sydämeni avaa, ota majaksesi, temppeliksi Hengellesi, että Isän kasvot, Kristus kirkastaisit, minussakin muodon saisit. Kaikessa katsella anna hyvyyttäsi, elää edessäsi!”

Aamen!

Uusi Tie-lehdestä tavailin kirkon tilaa käsittelevää juttua. Neljältä taholta kyseltiin sitä mihin tämä ihmisten kirkko on joutumassa. Käytän sanaa ihmisten kirkko, koska se ehkä enemmän kuvaa nykyisen luterilaisen kirkon tilaa. Ihminen on kuitenkin se joka hallinnoi ja tekee sekä itseään ja kirkkoaan koskevat päätökset. Ihminen on se joka haluaa tulkita ja selittää Jumalan sanaa ja sitä vasten ohjata kirkkolaitoksen toimintaa ja päätöksiä. Tosin päätöksillä ei liene isoa merkitystä silloin kun päätöksiä ei noudatetta ja ihmisen oma korvasyyhy määrää suunnan. Mutta ei mitään uutta taivaan alla. Jo Apostoli Paavali aikanaan joutui kirjoittelemaan paimenkirjeitä seurakunnaille kun ne vikuroivat omien korvasyyhyjensä takia. Ja jokainen voi sitten ihan itse sitä mikä menee pieleen ja mikä ei. Totuus on kuitenkin se että kirkkoon ei tulevaisuudessakaan ole tulossa väen ryntäystä, ei kaupungeissa eikä periferioissa.

Eilen osallistuin NW-verkoston etätapaamiseen, jossa opetuksesta vastasi englantilainen kirkkoherra Langham. Hänen lähtökohtansa opetukseen nousi siitä vaikeasta tilanteesta, joka kirkoissamme tällä hetkellä on, kun emme saa kokoontua isolla joukolla. Hän vertasi tilannetta alkukirkon tilaan. Jos tutkimme apostolien tekoja huomaamme, että 8-lukuun mennessä opetuslapset eivät olleet käytännössä tehneet mitää Jerusalemin ulkopuolella evankeliumin hyväksi. Kun sitten Saul aloittaa seurakunnan ankaran vainoamisen, hajoaa seurakunnan jäsenet opetuslapsia lukuun ottamatta ympäri Juudeaa niin samalla myös evankeliumi lähtee leviämään. He julistavat uusille ihmisille ja alueille ilosanomaa Jeesuksesta ja samalla parantavat sairaita. Pyhä Henki toimii nyt Jerusalemin ulkopuolella. Kirkko, Eklesia siirtyi pakanoiden keskuuteen. Huomattavaa on että Jeesus ei käytä kirkosta sanaa, joka viittaisi synagogaan tai temppeliin vaan enemmän toriin ja kauppapaikkaan. Paikkaan, jossa ihmiset tulevat yhteen. Kirkko on siis yhteen tulemisen paikka. Nyt koronan aikana yhteentulemiset ovat pienimuotoisempia ja somessa. Ihan samalla tavalla meidät on nyt ajettu hajalle kuin siemenet jotka joutuvat tuuleen. Nyt on aika evankeliumille. Koota pieniä ryhmiä ja kutsua uusia ihmisiä mukaan somessa. On aika toimia evankeliumin työssä.

Ehkä siinä onkin kirkkojemme kipupiste. Siemenet ovat jääneet säkkeihin kirkkojen takahuoneisiin. Kyse ei ole pelkästään kokoontumisesta. On kyse ylösnousseen Kristuksen julistamisesta uusille ihmisille. Periferiat on siellä missä ei vielä ole uskoa. Ei siellä missä on Messuja ja yhteisöjä.

Jälleen kaksi aihetta jotka ovat pyörineet mielessäni jo useamman päivän ajan, ja jotka yritän ujuttaa samaan tekstiin. Isä Meidän on rukous josta olisi paljonkin sanottavaa ja onkin. Piispa Eero Huovinen on kirjoittanut Isä Meidän rukouksesta 238 sivuisen ”oppaan”. Ja tuo jatko otsikossa kuuluu yhtä hyvin tähän aikaan kuin mihin tahansa – jopa aikojen alkuunkin.

Siihen aikaan kun minun ja veljieni isä, ikäjärjestyksemme mukaan meille opetti tätä Isä meidän rukousta se oli yhdeltä kohtaa erilainen kuin nyt. Silloin muodossa:” Ja anna meille meidän velkamme anteeksi!” Minä olen kaivannut tuota kohtaa! Minusta se on jotenkin armollisempi ja ”lempeämpi” kuin muodossa anna syntimme anteeksi? Tuo synti sana painaa ja ahdistaa.

Tartuin siis innolla piispan kirjaan ja ajattelin saavani jonkinlaisen selvityksen asiaan, ja sainkin, mutta synti sanana pysyy. Ja tullee minua aina ahdistamaan? Mutta hän käy läpi kohta kohdalta tätä rukousta ja juuri tämän Synti sanan alla hän kirjoittaa sellaisen rukouksen josta ekumeenisesti on päätetty kuinka rukoillaan yhdessä silloin kun ollaan tekemisissä muiden kristillisten kirkkojen kanssa, kuten katolilaisten ja ortodoksien. Silloin siis käytetään Luukkaan mukaista tapaa:” Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”

Minulla on usein ollut kiusaus kappelillamme lausua tämän vanhan mallin mukaan silloin kun yhdessä ääneen rukoilemme, ehkä sen teenkin vielä joskus. Mitä ”Isä Meidän” kirjaan muuten tulee, yli puolen välin luettuani olin innoissani ja ajattelin että jokaisen pitäisi kirja lukea, mutta kun siirryttiin kohti loppua ”siunaus” ikään kuin katosi? Tuli jotenkin raskaaksi se loppu tekstiosuus lukea.

Kuinka sitten tuo toinen aihe? Jossain laulussahan lauletaan näin ”Ihmisen ikävä toisen luo”. Mikä siis olisi muuttunut luomiskertomuksen alkuajoista.? Totesihan Jumala itse, ihmisen luotuaan, ettei ihmisen (miehen Aadamin) ollut hyvä olla yksin. Jos ei ennen niin ainakin nyt, ihmisen ole hyvä olla yksin tämän kauhean taudin runnoessa koko maailmaa ja laittaessa ihmiset karanteeniin ties kuinka pitkäksi aikaa? Pakosti huomaa kuinka masentavasti se vaikuttaa.

Ihmisen ikävä, ei ole pelkästään toisen ihmisen luo ja läheisyyteen, vaan myös ehkä entistä enemmän Jumalan luo.? Onhan niin, että eniten tästä korona ongelmasta lie kärsivät ikäihmiset joiden elämä on muutenkin rajoitettua. Kuten, ja myös monet toisten ihmisten avusta riippuvaiset,  ja yksin asuvat. Me joiden ystäväpiiri ja sukulaiset vain harvenemistaan harvenevat jo kuolemankin kautta. Kyllä monenlaista tunnetta, ajatusta, ja muistoa saa käydä läpi, eivätkä ne aina ole ollenkaan ilon tai kiitoksen puolelta.

Jumala on luonut meidät sellaisiksi, sekä omaan henkilökohtaiseen yhteyteensä että toinen toistemme. Ihmettelen kuinka tätä aikaa josta valo on sammunut, kukaan enää kauaa jaksaa. Kun en minäkään jolla on tieto ja tuntemus Valosta joka ei koskaan sammu! Ja jolla on kokemusta olla yksin. Olen luullut kaikkeen jo tottuneeni, mutta ei, koville ottaa.

Laukkuuni, joka minulla aina kappelillamme mukana on, oli jäänyt pohjalle erään pienen laulun sanat jotka nyt itkettää, mutta yritän saada ne kirjoitettua meille kaikille joilla nyt on kovin yksinäistä ja ikävää. Rukoillaan että Herra armahtaisi meitä, vaikka edessä vielä mitäkin olisi! Ja niin kuin ehken onkin. Jumala sanassaan kuitenkin sanoo:” Älkää peljätkö”! Ja Jeesus lupaa olla meidän kanssamme maailman loppuun saakka.

Sinulle joka tätä jaksat lukea toivotan jaksamista kirjoittamani laulun sanoin. Emme kuitenkaan ole yksin kuin fyysisesti. Ystävät ovat kanssamme joskin ehkä jo odottamassa ylösnousemuksensa päivää tai sitten kukin omissa oloissaan suojellakseen muita ja itseään tältä pahalta taudilta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu Jumaln sallimatta, Hän on turvamme – aina elämämme loppuun saakka. Sittenkin!

”Turhaan ette tänne tulleet, suotta ette saapuneet, turhaan eivät tietä tallaa etsijänkään askeleet. Turhaan ette tänne tulleet, yksin ette harhailleet. Monet ovat ennen meitä samaa tietä kulkeneet.

Turhaan ette tänne tulleet, turhaan ette taistelleet. Matkamme on vielä kesken Isä hoitaa uupuneet!! Turhaan ette tänne tulleet, turhaan ette työtä tee. Jeesus kulkee keskellämme, lohduttaa ja rohkaisee!” Kiitos Herralle!

Tuntuu siltä kuin tähän maailmaan ei sopisi kuin yksi ainoa asia. Se kuka tulee valituksi Amerikan presidentiksi? Avasipa minkä tahansa laitteen, radion, tv:n, uutissivut yleltä tms. samaa asiaa toistetaan joka paikassa jopa radio Deissä? Turhauttavaa.

Ajattelen viikonpäiviä, ts. olen ajatellut. Tänään on keskiviikko, ns. vapaapäiväni. Ma,ti, to ja pe työpäiviä. Keskiviikko ja lauantai omia ja sunnuntait Herran! Aamulla paistoi ihanasti aurinko ja kun ilahduin siitä, niin hetken päästä menikin taivas pimeäksi. –  Mitähän nyt tekisin kun en pääsekään ulos?

On marraskuun alku. Normaalisti se tietää pimeneviä päiviä ja epätasaista säätä. Pimeän ajan lisääntyessä luonnossa tiedot ns. koronasta eivät paranna tilannetta jos mieli on muutenkin maassa?! Kuinka siis käyttäisin tämän keskiviikkopäivän vapaani? Lukemallako? Vai lepäämällä? Päätin mennä oikaisemaan selkääni ja kipeitä jäseniäni mutta turhautumisen tunne sen kuin lisääntyi!

Siinä maatessani mietin ihmisiä, entisiä ja nykyisiä, jo poistuneita ja vielä jäljellä olevia. Jostain syystä mieleeni tulivat sanat ”Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo”! Luin ne parista eri käännöksestä!

Nyt on monenlaisia käännöksiä Jumalan Sanasta saatavilla ja viimeisimmästä kuulin tänä aamuna. Sitä mainostettiin nyt kaikkein parhaimpana ja ”ymmärrettävimpänä” suomenkielen kannalta. Tosin se taisi olla uusi testamentti vain, ei koko Raamattu. Ja minulla on jo useampikin käännnös mutta vanhassa vara parempi ja sitäkin käyn vielä kaikkein vanhimmasta tarkistamassa. Sellaisesta jonka kirjaimetkin ovat jo harvojen luettavissa.

Sen verran kuin tuosta uusimmasta kuulin niin se kuulosti aika mielenkiintoiselta vaikka se onkin, tietääkseni, tehty nuorisoa varten?! Kun tuon Ps. 127 alkujakeet tulivat mieleeni niin tunsin taas vajaamittaisuutta sen sanoman suhteen, varsinkin kun luin sen loppuun enkä ymmärtänyt kuinka ne sopivat samaan psalmiin?

Olen jotenkin tottunut siihen että ”saan aiheet” ja ne ovat silloin ”helpot” kirjoittaa, vaikka olenkin vain Sanan suhteen maallikko. Nyt en noita sanoja osaa kummemmin selittää kuin ottamalla ne omalla kohdallani juuri noin eli ”Jos Herra ei huonetta rakenna…” Kaikki elämässäni ja kaikkien muittenkin luotujen, on Jumalan sanan ja Hänen armonsa varassa, olkoon maailman tilanne tai omani millainen tahansa.

Paljon on ihmisillä kärsimystä, paljon pahempaakin kuin minulla. Kun heitä ajattelen minun on käännyttävä Jumalan puoleen todeten etten voi auttaa, enkä tehdä mitään muuta kuin rukoilla. Ja kuinkahan monta kertaa olen ollut lohduttavinani jotain lähimmäistäni vaikken ehken juuri samaa olekaan itse kokenut.!?

Olen joskus täälläkin alkuaikoinani tainnut kirjoittaa että parhain lohduttaja on sellainen, jolla on tai on ollut, samankaltainen elämäntilanne kohdallaan kuin lohdutettavalla!? Sillä monenlaista tuskaa, ahdistusta, murhetta, taistelua ja epätoivoa ihmiset kokevat. Joskus ajattelen luottaako Taivaan ja maan Herra, siihen että ihminen häneen turvaten voi jaksaa ja kestää melkein mitä vaan? En tiedä, mutta helppo ei ihmisen osa ole.

Kiusaaja on todellakin nimensä veroinen. Onneksemme meidän Vapahtajammekin on ollut samoin kiusattu kuin mekin, ja paljon pahemminkin ja Voittanut!!! Kunpa tämän jaksaisi pitää mielessään ja antaa itselleen levon ja rauhan kaikenlaisissa pahan kiusauksissa ollessaan. Itse äitinä olen aina eniten ”kiinni” lapsessani ja vaikka aikuinen onkin hän menee aina edelle kaiken. Sanotaanhan niinkin että pienet lapset polkevat äidin syliä, isot sydäntä. Vaikka minun ei ole tarvinnut murehtia lapsestani muutoin kuin hänen sairauksiensa ja ”ylisuorittamisensa” tähden joita on ollut ja on!

Itse asiassa nyt taisi löytyä jonkinlainen punainen lanka tällekin psalmille. Ja mitä useamman psalmin lukee sitä enemmän aukeaa ja Sana tekee tehtävänsä! Niin kuin SANA vain voi… Ps. 124,8: ” Meidän apumme on Herran nimessä, Hänen Joka On Tehnyt Taivaan ja Maan”!! Sittenkin, ja aina! Saamme olla siunattuja Herramme Jeesuksen nimessä – ja veressä! Mekin yksinäiset, ikääntyvät ja monenlaisten huolien ja vaikeuksien uuvuttamat! Amen.

Matkan varrelta

Kokoan tähän blogiin pirstaleita matkan varrelta. Pirstaleita siksi, että ainakin oma elämäni on enemmän tai vähemmän palasina enkä ole vielä tähän mennessä tavannut ihmistä, joka olisi henkseleitä paukutellen tullut esittelemään täydellisesti elettyä elämäänsä. Vaikka tämä maallinen taival onkin jonkinlaista pätkätyötä ja etenemistä rastilta rastille, se ei tarkoita, etteikö elämä  voisi olla täyteläistä ja hyvää eli sellaista mitä Jeesus meille lupaa. Jeesus ei turhaan sano, että hänen ikeensä on kevyt kantaa.  Jos kannamme elämämme taakkoja niinkuin Jeesus sen tekee, huomaamme, että taakoista on hävinnyt sellainen paino, joka sortaa kantajansa maahan. Oletko koskaan kokeillut nostaa ylivoimaisen suuren tuntuista esinettä vedessä? Vesi kannattelee ja sen noste auttaa. Pyhä Henki ja seurakunta on se noste, joka keventää isonkin taakan niin, että siitä selviää. Elämä itsessään kuitenkin on meille liikaa ja lopullisesti saamme luopua ikeestä vasta Taivaassa. Huomaa, että en puhu tässä syntitaakoista, jotka saamme jättää kokonaan Jeesukselle!

Mietin tässä kuinka monta kertaa olen ollut rastilla, jossa elämä on kasannut kaiken mahdollisen painolastin päälleni ja siitä huolimatta matka on jatkunut.  Eräs mahdottomimmista tilanteista tapahtui yläasteella jolloin taistelin monen asian kanssa. En tajunnut kemian ja fysiikan laskuista yhtään mitään enkä oikeastaan mistään muustakaan mitä tunneilla tapahtui. Olin missannut jo kaksi koetta ala-arvoisesti ja nyt olin ollut poissa viimeisestä kokeesta. Päälläni oli uhka, että se olisi selvitettävä kohtuullisesti, että en saisi ehtoja. Tilanne tuntui toivottamalta. Taakka oli liian suuri.

Kun sitten koepäivä tuli, minut vietiin opettajien taukotilaan, joka oli kemian luokan vieressä. Huoneessa oli vain pöytä ja tuoli. Katsoessani paperia tajusin, että en ymmärtänyt siitä juuri mitään. Tuijottaessani paperia epätoivoisena, alkoi ilmanvaihtokanavasta kaikua kemianopettajan ääni. Opettaja palautti muulle luokalle samaa koetta, käyden huolellisesti läpi jokaisen kysymyksen. En voinut olla kuulematta vastauksia. Jossain vaiheessa lopetin vastaamisen ja tukin korvani, koska kukaan ei uskoisi että osaisin yhtä-äkkiä kaiken.

Näin jälkikäteen ajatellen asiasta voisi nostaa vaikka millaisia moraalisia ja eettisiä ongelmia, mutta vähän yli toisella kymmenellä oleva poika ei siihen kykene vaan ottaa lahjana sen mikä annetaan. Sain kokeesta muistaakseni kahdeksikon pintaan ja tokariin viitosen.  Jos nyt mietin mitä tapahtui, niin näen Jumalan ison sormen, joka venytti edessä olevaa piikkilankaa aidassa alaspäin niin paljon että jopa minä pääsin siitä yli. Itsetuntoni ei siitä kohonnut, mutta nyt kun asiaa tarkastelee niin ymmärrän sen mitä Jumala tahtoo sanoa. Hän lupaa kannatella minua ja keventää taakkojani.

Koko kouluaikani, aivan opiskeluaikoja myöden, oli täynnä tällaisia pieniä Jumalan sormen kosketuksia ja ehkä siksi hän teki minusta opettajan. Hän ei päästänyt minua irti vaikeista asioista, vaan hän helpotti tietäni ja antoi lisää aikaa oppia. Tähän sisältyy ajatus, että kunnia siitä, mitä minusta tuli kuuluu vain ja ainoastaan Jumalalle. Minun hommani oli ilmeisesti vain olla paikalla.

Muutama vuosi sitten elämä sai uuden, alakuloisen sävyn kun kuolema ja suru teki pesän viitanliepeeseen. Lähestyvä pyhäinpäivä nostaa taas ikävän pintaan. Uupumus ja masennus hiipi varkain elämään varastaen monta hyvää asiaa elämästä. Kuitenkin tässäkin asiassa Jeesus tuli konkreettisella tavalla apuun antaen lähelle ihmisiä, joiden kautta hän lohdutti ja antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Sain itkeä ja rukoilla toisten kanssa. Jakaa taakkaa, jotta voisin olla tukena toisille. Yhteys Jeesuksen toisten ihmisten kautta osoitti voimansa. En ole koskaan yksin!

Kolmas pirstale liittyy epävarmuuteen ja epäuskoon, siihen jatkuvaan kamppailuun jota ihminen käy sisällään. Jossain vaiheessa kun ihminen huutaa Jumalan puoleen ja on samalla uskollinen kaikelle mitä Jumalan sana, Raamattu sanoo, niin Jumala näyttää voimansa. Se vaatii sen, että ei itse kuvittele pystyvänsä mihinkään, vaan ymmärtää sen, että kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen voimasta.

Sain kokea, että kun minä ojennan käteni rukouksessa toisen päälle, niin itse asiassa se käsi ei kuulukkaan enää minulle, vaan Jeesukselle. Sitä kokemusta ei voi jakaa tai selittää mutta sen seuraukset voi. Kun toinen ihminen parantuu ja saa uuden elämän, kirkastuu Jeesuksen  meille lahjoittama Usko, Armo ja Elämä aivan uudella tavalla.

Sitä en tiedä mitä tämä taival tuo tulevaisuudessa eteeni mutta sen tiedän että yksin en jaksa tuota tietä käydä koska elämä tulee jyrämään kaiken sen minkä teen yksin.

Katselin junan ikkunasta, kun palomies käveli kohti veturia rautalapio olallaan. Paikalla oli myös muutama muu palomies ja pari poliisia. Arvatenkin junan kuljettaja ja konduktööri olivat myös ulkona.

– Tapahtui henkilövahinko, oli konduktööri kuuluttanut hetkeä aikaisemmin.

Seisoimme muutaman kymmenen metrin päässä asemasta. Yleensä kun juna tekee äkkijarrutuksen, sitä vain toivoo, että kyseessä on hirvi tai vielä mieluummin turvalaitevika. Tällä kerralla ei tullut edes äkkijarrutusta. Vauhti ei ollut ollut kova.

Pysähdyttiin vain.

Ulkona näkyi laiturilta alas laskeutuvien tunnelien katot. Ne peittivät näkyvyyden veturinkuljettajalta. Viistojen kattojen katveessa varmastikin oli joku piileskellyt. Eipä se ollut ollut henkilövahinko. Henkilö varmastikin kyllä mutta vahinko tuskin.

Junanvaunu on kupla, josta voi kurkistella ulos. Ikkunasta näkyy, kuinka tuolla ihmiset kulkevat varhaisillan kiireissään. Tuossa lähempänä vilkkuu paloauto. Vaunussa puolestaan matkustajat näpyttelevät tietokoneitaan ja tuijottavat kännyköitään. Joku soitti tulevansa myöhässä. Ei käyttänyt sanaa henkilövahinko. Päällisin puolin ihmiset vaunuissa näyttivät olevan jossain aivan muussa todellisuudessa kuin ulkona.

Vaikka mistäpä minä tiedän, mitä ihmiset sisimmässään tunsivat puuhaillessaan älylaitteidensa kanssa.

Palomies käveli hitain askelin kohti veturia rautalapio olallaan. Myös muut palomiehet ja poliisit liikkuivat korostetun rauhallisesti.

Mistäpä minä tiedän, mitä palomies aikoi lapiollaan tehdä.

Vajaan tunnin päästä konduktööri pahoitteli informaatiokatkosta. Junasta oli pitänyt katkaista sähköt, joten hän ei ollut voinut kuuluttaa tilanteesta.

– Lippuja ei tarkisteta ennen Karjaata, josta kyytiin tulee toinen konduktööri. Pyydän myös, että ette tule kyselemään turhia asioita. Seuraavalla asemalla vaihdamme kuljettajaa.

Minäkin jatkoin tietokoneen ja ehkäpä turhien asioiden parissa, vaikka mielessä väikkyi palomies rautalapioineen.

Seuraavana aamupäivänä ei työnteosta ollut tulla yhtään mitään.