Blogitaivas

Jos en olisi pohjalais-keskisuomalais- turkulaista sukujuurta voisin hyvin kuvitella itseni kannonnokkaan istuskelemaan, kuten Konsta Pylkkänen, nauttimaan luonnosta ja filoseeraamaan omiani. Sellaista on elämä ollut ja sellainen lienen, aika syvästi, yhdeltä olemukseltani. Olen aina ollut paljon yksin ja nykyään enenevästi. Se ei ole ollenkaan minua ole haitannut, koska muuten en olisi voinut toteuttaa itseäni luovana. Kuitenkin olisin, ehkä, voinut viettää tyyliltään aivan päinvastaisenkin elämän, – jos olisin voinut. Meissä ihmisissä on monta moneksi. Samassa persoonassa täysin päinvastaisiakin piirteitä ja tarpeita. Itse olen suhteellisen ristiriitainen persoona, luova mutta en boheemi, eristäytyvä mutta seurassakin oikein hyvin viihtyvä. Impulsiivinen ja kuitenkin rauhallisen harkitseva. Olen joutunut ”julkisuuteen” joka kuitenkin on minulle täysin vastoin sisintäni olemustani. Kaikkein mieluiten, kun olen joutunut puhumaan yleisöille, olisin tehnyt sen verhon takaa. En ulkonäköni takia vaan siksi ettei ihminen minussa olisi esillä/tulisi esille, vaan asia.

Ilkka Sinähän olet psykologi, joten Ilkka, suhtaudu Sinä armeliaasti näihin kotikutoisuuksiin. Kiitos :)!

Oletan ikäjakautumamme täällä ”taivaallamme” olevan suurin piirtein sellainen että blogisteista olisin nyt vanhin kun Valma muutti muualle. Varma en voi olla, mutta suurin osa muista taitaa olla 50 ikävuoden molemmin puolin. Olen miettinyt tuota 50 ikää.  Kun luen tekstejänne, minusta näyttää siltä että saman minkä itse koin tuossa iässä, kokevat jollain omalla tavallaan myös moni muu. Jokin kriisinpoikanen iskee päälle ja on pakko lähteä uudella tavalla kysymään itseltään kuka olen, mitä tahdon ja mihin suuntaan pitäisi mennä. Usea ehkä yrittää vielä tehdä kaikkea niin kuin ennen täysissä voimissaan ja pettyy kun se ei onnistukaan. Ihmissuhteisiin saattaa tulla muutoksia jne. Eniten, ehkä, ihmisenä joutuu katsomaan todellakin itsensä sisään, niin kuin sanotaan, peiliin. Koska oletan olevani ”vanha äiti” teksteissäni saattaa olla sellaista iän ja kokemuksen tuomaa jota en itse huomaa 🙂 eli älkää katsoko pahalla ja antakaa anteeksi.

Olen myös miettinyt millaista olisi jos tapaisimme toisemme todellisesti, mitä tapahtuisi? Muuttuisivatko tapamme kirjoittaa, muuttuisiko suhde jonka uskoo olevan jonkun kanssa läheinen tms. ? Yksi erikoisimmista asioista ihmisissä on ruumiin kieli ja äänen painot. Jokainen meistä on myös eletyn elämänsä vaikutusten alainen ja sen kuva. Kuinka selkeästi se meistä tulisi julki, enemmänkö vai vähemmän kuin kirjoittaessa? Minua oikeastaan välillä askarruttaakin se mitä itsestäni täällä paljastan. Sekin, mitä olen ymmärtävinäni teistä toisista. Kirjoittaessani olen impulsiivinen, teen ennen kuin ajattelen. Bloginikin syntyvät hetken tunteesta tai nopeasta ajatuksesta ja ellen sitä heti pääse kirjoittamaan se useimmiten jääkin. Joskus kirjoitan aiheen otsikon ylös, muistaakseni mitä piti kirjoittaa. Saattaa kuitenkin olla että aika tulee väliin ja itsekin ihmettelen mitä pitikään sisällään tämäkin? Nämä ovat tätä arjen ihmisen elämää, ajatuksia, pohdintoja ja kokemuksia. On eri asia kun saa olla hengellisissä. Silloin on taivas auki, eikä mikään muu ole enää tärkeää. Se on ihmeellinen olotila.

Me olemme niin erilaisia täällä ”taivaallakin”! On ihme että mahdumme kaikki tänne suuremmin kiistelemättä. Jumala suokoon että niin on jatkossakin! Itselleni on helppo ymmärtää kahdenkin leirin ajattelua koska se perustuu omakohtaisten kokemusteni piiriin. Perusluterilaisuus ja herätyskristillisyys. Uskonnollisuus/Kansankirkko ja helluntailaisuus/henkilökohtainen usko. Kirkonmenot –  ja vapaus Pyhässä Hengessä. Itku ja ilo, murhe ja ylistys. Kaikki kaikessa, ylimpänä ja kalleimpana aarteenani Rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus! Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Kuinka kuollut ilman tätä rakkautta ja armoa olisinkaan, kuinka tyhjää elämäni sen sijaan että se kaikessa käsittämättömyydessäänkin on niin rikasta ja taivaalta tuoksuvaa! Kaikissa toivottomuuksissaankin toivoa täynnä, kaikissa epäilyksissä ja heikkouksissakin uskon lahjaa. Kaikessa inhimillisyydessäkin Jumalallista. Sinä, Herra, olet meidät luonut ja Sinun me olemme! Ole kiitetty ja ylistetty iankaikkisesti!

virsi 525 jälleen kerran. Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä.

Ruuhka Helsingissä myöhästytti minut bussista Nummenpakalla. Niin käy usein. Minulle jäi puoli tuntia väliaikaa välimatkalla. Semmoinen tuntuu kurjalta pitkän päivän jälkeen.

Äkkiä oivalsin, että bussipysäkille voi kulkea toistakin kautta – Katariinankirkon hautausmaan läpi. Reittini Onnibussin pysäkiltä lähti siis Caribian, vanhankansan suussa yhä Ikituurin, viertä. Seinä on yhä yhtä ruma kuin 80-luvulla. Kappas, siinähän on talo, jossa kauan sitten asuin. Ylioppilaskylän opiskelijakämpästä minulla oli näkymä kiviaidalle, jonka takana hautausmaa lepäsi rauhassa. Kerran tein jopa laulun, jossa viittasin tuohon kiviaitaan. Oli pakko ottaa kännykkäkuva vanhasta kotitalosta. Kukahan on törmännyt lampputolpan noin vinoon?

Nousin lyhyen ahteen hautausmaalle. Sen portti on aina kutsuvasti auki. Katariinan hautausmaa on minulle yksi Turun kauneimmista paikoista. Nyt ilta hämärsi ja taivasta peitti muutaman kilometrin paksuinen pilvikerros. Kukat kukkivat hautakivien edustalla. Siellä sun täällä kynttiläkin piti harmautta loitolla. Ja kappas, tuossa on talo, jossa asui ihminen, joka nykyisin lukee Blogitaivasta. Kommentoikin. Puiden takaa kurkkaavasta talonpäädystä piti ottaa kuva ystävälle, jonka elämä on vienyt kauas Turusta.

Kävelin hautakivirivien välissä. Ruumishuoneeksi olettamani funkkisrakennus ei päätynyt kuvaan. Olen aina ihmetellyt keskellä kalmistoa töröttävää rakennusta. Saattaahan olla, että siinä asustaa jotain muuta kuin tuoreita kalmoja.

Muutaman askelen päässä seisoo itse Katariinankirkko tanakasti niin kuin suomalainen keskiaikainen kivikirkko vain voi. Se on elämäni tärkeimpiä kirkkoja. Vanhin lapsukainen on kirkossa ristitty. Yhteinen leipä -iltamessuissa olen istunut ja kuunnellut sähkökitaraa, joka kuulostaa viola da gambalta. Keskimmäinen lapsemme sai joulukirkossa Pappa Panovin rinkelin. Avioliittomme on Katariinankirkossa uudelleen siunattu. Tähän kirkkoon liittyy enemmän minulle tärkeitä hetkiä kuin Ylioppilaskylään, jossa sentään asuin monessa paikassa elin ihan tapahtymäyltäkylläistä elämää. Näppäsin kuvin kirkosta, vaikka se yritti piiloutua sammalten ja kiviaidan taakse.

Matkani jatkui. Nummen koulun jumppasalirakennus on samaa tyyliä kuin äskeinen ruumishuone. Kävelin alamäkeen. Juuri kaupan kohdalla tuli puhelu. Pitää ostaa leivinpaperia ja vissyä. Pelkäsin, että kassajono myöhästyttää minut toisesta bussista.

Kävelin rivakasti kymppitien, turuksi Hämeentien varteen. Montakohan kertaa olen Liedon-vuosien aikana kulkenut pysäkille vievän kevyen liikenteen sillan alta.

Sain sitten kuitenkin odottaa bussia hetken. Autot kiiruhtivat ohi kohti kotitallejaan. Alkoi sataa. Väliaika välimatkalla saattaa muuttua laatuajaksi.

Seurakunta on koko elämän keskipiste, hengellisenkin tai ainakin sen pitäsi olla.

Jokainen tietää millainen hengellinen ilmapiiri Suomessa on. Seurakunta ei ole enää ihmisille tärkeä ja Jumalan olemassaolokin on periaatteessa sivuseikka. Seurakuntien resurssit kuluvat kiinteistöihin ja kaikkeen muuhun ei niin hengelliseen toimintaan.  Koulujen uskontokeskustelúa en edes viitsi vetää tähän. Hengellinen tyhjiö ei ole koskaan ollut näin suuri maassamme!

Toisaalla hengelliset ääri-ilmiöt lisääntyvät ja laineet lyövät yli laidan. Ääri-ilmiöt näyttäytyvät tavalliselle kadunmiehelle kummallisena uskonnollisuutena, joka on arkielämälle täysin vierasta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että asiat etenevät Suomessa kahteen suuntaan. Uskovaiset kerääntyvät omiin piruntorjunta bunkkereihinsa ja liberaalit jatkavat samaan malliin ja kirkot pysyvät tyhjinä.  Kirkolla tarkoitan tässä paikallisen seurakunnan toimintaa. Sitä toimintaa, jonka kuuluisi koota ihmiset yhteen tasapuolisesti ja tarjota heille hengellisen kodin ja levittäytyä yhä laajemmalle ympäröivän yhteisön keskuuteen.

Meillä on edelleen erittäin toimivat hengelliset verkostot Suomessa, mutta niissä on yksi ongelma. Ne eivät pyri enää laajenemaan. Päinvastoin ainoa kasvu, jota on havaittavissa on se, että jotkut yhteisöt onnistuvat imemään väkeä muista yhteisöistä tarjoamalla parempaa toimintaa. Ehkä kärjistän liikaa mutta ei meillä juuri tunkua ole hengellisiin tapahtumiin.

Mikä siten kiikastaa. Ensimmäinen asia on kärsivällisyyden puute. Kun jotain uutta järjestetään ja väkeä tulee vain kourallinen, niin heitetään liian pian pyyhe kehää ja toiminta lopetetaan. Varsinkin pienillä paikkakunnilla on epärealistista olettaa, että heti olisi tupa täynnä. On ajateltava, että jokainen tulija on juuri se, jonka takia tilaisuus on järjestetty ja että myös järjestävä joukko on osa läsnäolevaa seurakuntaa, eikä vain joukko suorittajia tai esiintyjiä. Tämä koskee myös työntekijöitä. Seurakunta ei ole mikään palvelulaitos vaan elävä yhteisö!

Toinen on Hengellisesti liian köyhä anti. Aina kun kokoonnutaan, on toimittava Pyhässä Hengessä ja opetettava sanaa. Yhteinen rukous on aivan välttämätöntä! Rukouksessa kohtaamme toisemme ja Jeesuksen! Rukouksessa meidän tulee myös polvistua Jumalan eteen omien syntiemme ja  taakkojemme takia.

Kolmas tärkeä asia on, että otamme huomioon paikallisen kulttuurin. Vaikka yhteiskristillisyys on tärkeä asia, on kuitenkin olennaista, että toimitaan oman seurakunnan kontekstissa, sillä monasti ihmiset, jotka eivät juuri käy seurakunnan tilaisuuksissa, odottavat jotain tuttua ja turvallista. Silloin ei pidä rysäyttää heidän eteensä heti kielillä puhumista ja puolentunnin mittaista ylistyslaulu sessiota halleluja huutoineen. Näillekin on paikkansa jopa luterilaisessa seurakunnassa, mutta sitten vasta kun ihmiset ovat saaneet siitä opetusta. Kun yhteisöä rakennetaan on perusta oltava hyvä. Raamatun opettaminen on kaiken a ja o.

Itse ajattelen, että tuleen ei pidä jäädä makaamaan vaan on käytävä tulta päin. Tässä tapauksessa Pyhän Hengen tulta päin ja ottaa se vastaan. Opetus ja opetuslapseutuminen on ensimmäinen askel kohti Seurakunnan kasvua ja uutta tulemista. Puhun seurakunnasta, joka on keskellä kylää ja myös näkyy. Omassa voimassa se ei tule onnistumaan. Siihen tarvitaan Jumalan Pyhää Henkeä. Me ihmiset emme kykene itse varustamaan itseämme Jumalan voimalla  vaan meidän pitää pyytää sitä.  Mutta voimme opiskella miten voimme tuoda ihmisiä Jumalan eteen ja ottamaan vastaan Jeesuksen.

Itse olen kokenut hyväksi tavaksi osallistua opetukseen, joka varustaa toimimaan omassa seurakunnassa. Yksi tällainen foorumi on Spirit, yhteisövalmennus, jota järjestää Hengenuudistus kirkossamme ry. Näissä viikonlopun mittaisissa tapahtumissa annetaan varustustavaa opetusta oman seurakunnan toiminnan kehitämiseen. Samalla myös oma uskonelämä saa uutta voimaa ja uudistuu.  Seuraavat viikonlopun mittaiset Spirit-valmennustapahtumat ovat tämän syksyn aikana Vantaalla ja Kalajoella. Toivonkin, että nämä koulutukset täyttyisivät ihmisistä, jotka tuntevat palavaa halua viedä sanomaa eteenpäin omalla paikkakunnallaan, sillä meidät on lähetetty kaikkeen maailmaan!

Tänä aamuna löysin koneeltani lyhyen kirjeen. Eräs Herramme Jeesuksen veli kysyi sydämellisesti vointiani?! Hän oli myös laittanut pienen raamatunlauseen mukaan, hiukan mukaillen sitä niin että se kosketti sydäntäni ja sai silmäni kostumaan. Olin sen lauseen vieressä pitkään hiljaa niin syvälle se uppoutui elämäni tähän hetkeen. Luin sen tauottaen kolmeen kertaan, niin että se uskossa sulautuisi sydämeeni ja saisin siitä vahvistusta heikkouteeni.

On nimittäin niin, että tunnen syyllisyyttä. Te ystävät olette rukoilleet puolestani ja seurakunnassanikin, itseni tietämättä, on rukoiltu paranemiseni puolesta. En ole parantunut. Se ei ole sinänsä minulle mitään uutta, mutta teidän rukoustenne tähden ja minut leikanneen lääkärin tähden olisin niin toivonut että olisin voinut ilmoittaa teille ilouutisen. En voi, mutta kiitän kaikkia jotka olette rukoilleet. Tulevaisuus näyttää vieläkö jotain voitaisiin tehdä vai jäänkö tällaiseksi kuin nyt olen.

En ehkä olisi asiani kanssa kuitenkaan niin tyyni, ellen olisi saanut jo paljon ennen leikkaustani pari ihmeellistä kysymystä sisimpääni. Olen niistä täälläkin kertonut. Hän, joka Taivaassa asuu, kysyi luotanko Häneen? Myöhemmin vielä uudemman kerran, tarkennettuna, luotanko vaikka Hän veisi minut tilanteisiin joita en ymmärrä. Ennen leikkausta sain myös sen ihmeellisen kokemuksen tuossa pihallani josta myöskin täällä kirjoitin. Uskoin aivan varmasti herääväni parantuneena ja kivuista vapaana, ei tullut muuta mieleenikään, mutta nyt olen tässä, kipuineni ja kömpelöine sormineni.

Mitä tämä kultasydäminen veljeni sitten kirjoitti? ”Hän, joka sinussa on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa”!!!
Nyt olen lukenut ensimmäistä Johanneksen kirjettä ja itkenyt. Tämä lausehan löytyy 1Joh 4:4 kokonaisena näin:” Te lapseni olette Jumalasta, ja te olette voittaneet nuo väärät profeetat, sillä se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.” Johanneksen kirje on aivan järkyttävä kaikessa sanomassaan ja rakkaudessaan. Ystävät, rakkaat sisaret ja veljet, lukekaa Johanneksen kirje omaksikin rakennukseksenne, siinä on maailman kaikkeuden suurin menestysteologia!

Ja minun menestysteologiani tulee tässä:

”Golgatalle saavuin synteineni, sinne painoi tyhjyys maailman. Rauhatonna kuljin taakkoineni, kunnes kuulin tiestä Golgatan.
Golgatalla kuului ääni hellä, siellä lempeen katseen kohtasin. Siellä ainoo turva syntisellä, sinne itkien mä uskalsin.
Siellä nähdä sain Sun rakkautesi, kipujen ja kärsimysten mies. Armovirta puhtaaksi mun pesi, kirpos kantamani synnin ies.
Totisesti kannoit sairauteni, voimatonna väistyi eestäs kyy. Totisesti olet autuuteni, olet ikikiitokseni syy.”

Herrani Jeesus, kiitos että olet antanut minulle veljiä ja sisaria yhteisestä perheestämme. Siunaa ja varjele heitä kaikkia ja anna heidän kokea Sinun läheisyyttäsi ja rakkauttasi oikein kaikin tuntein. Anna, Oi Herra, heille Pyhän Henkesi autuaaksitekevä voima heidän jokaiseen päiväänsä ihan siihen saakka kun heistä kukin täällä maailmassa on tarkoitettu vaeltamaan. Jeesus Sinä Olet Tie, Totuus ja Elämä. Kiitän Sinua että olet se, joka olet, suurempi kuin se, joka maailmassa on! Ole ylistetty ja kiitetty.

Sinun omasi.

Onnettomuustilanteita varten on olemassa semmoinen nyrkkisääntö, että ihminen, joka huutaa kovimmalla äänellä ei todennäköisesti tarvitse kiireellisimmin apua. Vakavasti loukkaantuneet eivät pysty edes huutamaan.

Toteutuuko sama, jos yhteiskunta tai vaikka kokonainen länsimaalainen kulttuuri karauttaa karille? Ne, jotka jaksavat pitää eniten meteliä itsestään eivät ehkä tarvitsisi niin paljon huomiota osakseen.

Pelkään että elämäni muuttuu. Pelkään, että kaikki se mitä olen tähän asti savuttanut katoaa tai muuttuu turhaksi. Pelkään, että elämästäni katoaa ilo. Pelkään, että paranen. Pelkään, että Jumala vastaakin rukoukseeni. Pelkään, että en olekaan tarpeeksi hyvä Jumalalle. Pelkään, että Jumala on sittenkin olemassa.

Jumala ei oo oikein mun juttu. Tämä on tuttu kommentti, jonka takaa saattaa löytyä pelkoja, joita kirjasin alkuun. Osa peloista ovat omiani ajalta, kun yritin elää ns. tavallista elämää. Elää niinkuin muutkin. Nyt tajuan että tavallinen elämä on jotain aivan muuta kuin se mitä yritin.

Jumala oli jo merkannut elämääni niin monta ihmettä ja johdatusta, että en voinut ohittaa niiden todistusvoimaa. Siksi jossain vaiheessa olin absurdissa tilanteessa. En voinut olla uskomatta Jumalaan vaikka olisin halunnutkin. Minulle on tavallista se että Jumala on läsnä elämässäni jatkuvasti.

Minä siis uskon Jumalaan ja Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Mitä se siis merkitsee käytännössä? Itse asiassa haluan haastaa jokaisen miettimään tätä asiaa. Mitä se on kun maailmankaikkeuden Herra onkin totta ja elävä. Mitä se tarkoittaa kun Raamatun ilmoittama Messias onkin totta. Vaikuttaako se mitenkään siihen kun huomenna nouset ylös ja lähdet ihmisten joukkoon. Miten käy elämälle, joka pelkää, että Jumalan on?

Jeesus sanoo, että lastenkaltaisten on Jumalan valtakunta. Tuohon lauseeseen kätkeytyy kaksi valtavaa asiaa. Ensimmäinen on se, että luotamme lapsekkaasti Jumalaan ja toimimme sen mukaan. Lapsi heittäytyy elämään täysillä. Toteuttaa sitä mihin uskoo, suunnaten elämänsä sen mukaan. Toinen on se, että Jumalan valtakunnan todellisuus muuttuu silloin todeksi. Ikuisuus kurottautuu tähän hetkeen ja Jumala on läsnä.

Kun näin tapahtuu myös pelot katoavat, koska Jumala täyttää tarpeemme. Jumala korjaa elämässämme ne asiat jotka Hänestä tarvitsevat korjausta. Jumalan korjaus lista on ikuisuus hakuinen eikä se noudata meidän mittojamme vaan paljon suurempia mittoja ja tarpeita.

Siksi onkin hassua katsella (meitä, minuakin) uskovia, jotka ponnistelevat ja pyristelevät ollakseen oikeassa kaikessa mihin tarttuvat. He eivät tunnu luottavan siihen, että Jumala on oikeasti suuri ja olemassa.

Uskalla olla Jeesuksen opetuslapsi, siksi raamattu toistaa kerta toisensa jälkeen: -Älä pelkää!

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:18)

Syksy alkaa omenoineen, pihlajapuineen, niin kuin Juhan mukavissa kuvissa tällä sivulla 🙂 . Kuinka pian varsinainen ruska sitten alkaa silmiä hivellä, jää nähtäväksi. Kevät ja syksy, parhaat ja mielenkiintoisimmat vuodenajat. Olen usein sanonut harrastuksistani että tärkein niistä taitaa olla katselu. Sitä voi aina harrastaa ja aina se tuntuu yhtä ihmeelliseltä, en kyllästy katselamaan samaakaan maisemaa, luonto on ihmeellinen. Minulle Jumalan puhetta.

Olen nyt vertaillut kahta pihlajaa ja mietiskellyt kuinka erilaisia ne ovat. Toinen, meillä mökkipuuna, on rehevä, vihreä ja täynnä mehevän näköisiä marjoja, niitä on niin paljon että oksat eivät meinaa jaksaa kantaa. Toinen on tässä asuntoni pihalla. Sitä näyttää vaivaavan jokin tauti. Se on huonokuntoinen ja siinä on hyvin vähän surkean pieniä marjoja, se myöskin on jo kellastumassa ja tiputtelee lehtiään. Mökkipuu on saanut kasvaa siihen ja siinä mihin se on halunnut, mutta tämä toinen on tähän istutettu. Maapohja niillä on samankaltainen, mutta toinen näyttää hyvinvoinnin perikuvalta ja toinen hyvin surulliselta. Oikeastaan minäkin suren tämän kituvan puun puolesta, auttaisin sitä mielelläni mutta en osaa. Näiden kahden välillä on suuri ero. Jokin tässä kituvassa minua säälittää. Voiko puuta kohtaan tuntea myötäelämistä?

Kirjoitan tätä lauantai-iltana. Huomenna, jos Herra suo ja tytär on terveempi ja jaksaa, menemme käväisemään sen paremmin voivan puun maisemassa. Tunteellinen höpsö kun olen ja inhimillistän lähes kaiken mikä Luojani kädestä/ajatuksesta/sanasta on lähtöisin mietin voinko tuntea vilpitöntä iloa tuon rehevän puun katselemisesta, vai muistanko koko ajan tämän kituvan, huonosti voivan. Olen muutakin ajatellut. Kuinkahan monin ajattelee nyt enemmän kuin aikaisemmin, maailman tilanteesta johtuen, kuinka suurenmoista on että meillä on vapaa isänmaa? Kiitetäänkö Herra Jumalaa nyt hartaammin kaikesta siitä hyvästä jota meillä tässä kauniissa maassa on? Rukoilemmeko enemmän Jeesusta tuntemattomien puolesta kun lähes naapurissa ollaan sodan kynnyksellä?

Herra, kiitos isänmaasta, kiitos luomakunnastasi, kiitos rauhasta ja kaikesta minkä olet luonut iloitaksemme sinun hyvistä teoistasi! Kiitos elämästä Herra!

Tuhansin kielin , oi jos voisin ma Jumalaani ylistää. Ja Hälle kiitokseen kuin soisin, mun mielen maasta ylentää. Niin riemuiten ma puhkeisin Herralle kiitos lauluihin.
Mut heikko on mun kiitokseni, ylistysuhrin köyhä on. Oi, jospa yhtyis virteheni myös Luomakunta loputon. Ihmeitä Luojan lausumaan, Herralle tuomaan kiitostaan.
Oi, kuule köyhä kiitokseni, mun Jumalani armoinen. Paremmin soipi säveleni kun luokses pääsen taivaaseen. Tuhansin kielin silloin oi, autuitten kiitos Sulle soi!

Savusaunassa oli pimeää, suorastaan mustaa. Istuin lauteilla yksin. Löylyt olivat lempeät. Päivän palaveeraamisten jälkeen hiljaisuus helli korvia. Ymmärsin, miksi saunominen on lähes pyhä toimitus.

Hiljaisuus ei ollut mitenkään syvä. Ulkoa grillikatokselta kuului työtuttujen naurunremahduksia. Mäen takaa vyöryi meteliä, kun palomiehiksi opiskelevat kaverit harjoittelivat pelastustehtäviä härveleillään.

Silti minusta oli hiljaista.

En miettinyt oikeastaan mitään. Mieleeni tuli vain ajatus saunomisesti pyhänä toimituksena. Huiskaisin vettä kohti kiuasta, jota en nähnyt. Kihahduksesta päätellen osuin. Äsken, kun lauteilla istui miehiä, puhuttiin maailman tilanteesta ja metsäpaloista.

Nyt ei kuulunut kenenkään sanoja. Työtututkin menivät mökkiin. Istuin lauteilla vielä hetken. Vanha laulu vääntyi mielessäni muotoon ”Savusaunan hiljaisuudessa Jumala puhuu.” Olisiko alkuperäisempi versio myös Raamatussa.

Ulkona aurinko oli laskenut lammen taakse. Hain kameran ja otin pari kuvaa.

Näillä eväillä sukelsin takaisin sosiaaliseen elämään.

Kuuntelin Alfa-kurssilla Pekka Lindqvistin mainiota alustusta Raamatusta. Raamatusta silleen yleisesti. Nykyisen käsityksen mukaan Raamatun kirjat ovat sellaisten ihmisten kirjoittamia, joilla on ollut Jumalallinen inspiraatio. Tai kääntäen Jumalasta lähtöisin oleva inspiraatio on saanut sopivat ihmiset kirjoittamaan.

Jumalan Sanassa siis yhdistyy Jumalan ja ihmisen toiminta.

Jokin alkoi raksuttaa päässäni. Eikö jossain muuallakin Raamatussa puhuta Jumalan Sanasta? Tietenkin Johanneksen evankeliumin alussa. ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona…” Johanneksen mainitsema Jumalan Sana on Jeesus. Jeesus on Jumalan poika, sekä ihminen että Jumala.

Jeesus Jumalan Sana eli ja toimi maan päällä. Raamattu Jumalan sana elää ja toimii maan päällä. Tämä ei voi olla sattumaa. Siinä, kuinka Jeesus ja Raamattu toimivat, on pakko olla jotain yhteistä.

Mitäs tuumitte?