Blogitaivas

Joillakin ihmisillä on ihmeellinen armolahja selittää Raamatun tekstejä ja kokonaisia kirjoja. Olen juuri saanut luettua Mailis Janatuisen teoksen profeetta Jeremiasta ”Itkevä pronssimuuri”. Kuinka se avaakaan taas suuria näkymiä. Onhan se tiedossa kaikilla jotka Raamattua lukevat että Vanha ja Uusi nivoutuvat saumattomasti yhteen. Vanhassa testamentissa puhutaan koko ajan ikään kuin valmistaen tietä Uudelle. Jeremiaa verrataan UT:n Jeesukseksi ja päinvastoin. Ja toden totta ei voisi olla kahta niin samanlaista elämän kaarta kuin näillä kahdella, vain sillä erotuksella että toinen oli Jumalan Poika ja Jumala.

Raamatussa on mielenkiintoista ja sykähdyttävää kuinka kaikki toistuu. Alusta asti loppuun. Jeremiankin sanomiset, ennustukset, varoitukset jne. toistuvat valitusvirsissä, psalmeissa, uuden testamentin kirjoissa jne. Eniten minua ihastuttaa ja järkyttää se kuinka suuresti Jumala luottaakaan ihmiseen. Jeremian elämä oli kauhea. Sellaisen joka helposti masentuu ei kannata ihan noin vaan lähteä siitä lukemaan. Kärsimystä ja pahoinpitelyä, pilkkaa ja hylkimistä riittää. Itkeväksi profeetaksihan häntä kutsutaankin. Miksi siis otan hänet juuri esille?

Juuri siksi. Tässä ajassa me tarvitsemme myös toisenlaista tietoa ja puhetta kuin mitä me haluamme kuulla. Jeremian tehtävänä oli varoittaa ihmistä synnistä, ei suosittua, mutta eikö Jeesuksenkin tehtävä ollut myös se. Samoin kuin Jeesus kertoi ihmisen syntisyydestä ja että ihmisten oli ”kaikkien kaikkialla tehtävä parannus” samaa julisti Jeremiakin. Kuitenkin molemmilla oli myös lupaus syntien anteeksi antamisesta jos, ja kun ihmiset nöyrtyvät kuuntelemaan ja toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässään = kääntymään pahoilta teoiltaan ja valheessa elämisestään. Minä uskallan tästä nyt kirjoittaa koska on tämä aika. Tämä maailman aika jossa ihmiset ovat kuuroja ja sokeita, mutta on myös se vuoden aika jolloin on mahdollisuus pysähtyä ristin juurelle.

Profeetta Jeremia ei saanut kokea elämänsä aikana onnea. Hän katui syntymäänsäkin, kuten Job kovissa kärsimyksissään. Hän itki tehtävänsä raskautta ja tahtoi päästä tehtävästään jonka Jumala oli hänelle antanut, eikä kuitenkaan voinut. Niin kuin ei voinut Jeesuskaan vaikka hän kuoleman tuskassa rukoili että häneltä otettaisiin pois se malja jonka hänen tulisi juoda ihmisten vuoksi. Häneltä ei otettu, ja tämä minua liikuttaa sydänjuuriani myöten. ”Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon” sanoo Vapahtajamme. Jeremia 20:7-8 ”Herra, sinä olet taivutellut minua, ja minä olen suostunut! Sinä olet tarttunut minuun ja ottanut minut valtaasi. Päivästä päivään minä olen naurun aiheena, kaikki pilkkaavat minua. Aina kun avaan suuni, minun täytyy huutaa, minun täytyy kuuluttaa väkivaltaa ja sortoa! Herran sana tuo minulle pilkkaa ja herjaa joka päivä.”…….(20:11-12) Mutta Herra on kanssani kuin väkevä sankari, vihamieheni kaatuvat eivätkä voi minulle mitään. Heidän aikeensa epäonnistuvat, niin tyhmiä ne ovat, eikä sitä koskaan unohdeta, alinomaa he saavat kantaa häpeäänsä. Sinun haltuusi olen uskonut asiani….

Itselläni on ollut erittäin vaikea vuosi ja kun luin tämän ylläolevan kohdan itkin. Vieläkään ei elintärkeä asiani ole ratkaisua saanut, mutta en minäkään voi muuta kuin jättää elämäni, kaiken sen jälkeen mitä olen ihmisenä asiassani voinut tehdä tehnyt, Jumalani varaan.
Jeremiakin päätti muutamaankin kertaan olla tottelematta Herran valintaa omalla kohdallaan, hän jopa muistutti Herraa siitä ettei ollut koskaan omasta puolestaan pyrkinyt profeetan virkaan, mutta päätökset eivät pitäneet. Jumalan kutsu ja annettu tehtävä oli niin väkevä että se paloi kuin tuli hänen sisällään ja hänen oli huudettava julki mitä Jumala tahtoi, seurauksista huolimatta.

Minun asiani ei ole mitään tuollaista tietenkään, mutta polttava kuitenkin. Jeremian elämä oli todellakin etukäteistoisinto Jeesuksen elämästä. Profeetan elämäkin päättyi näyttäen tappiolliselta, tarkkaa tietoa ei ole kuinka hän kuoli, mutta arvellaan hänet sahatun kahtia. Hän oli usein vankina, ja upotettuna kaivoon kuolemaan jne. Hänen omansa häntä vainosivat ja hän joutui turvautumaan vihollisen apuun ja niin kävi että näissäkin hän on esikuvana Mestaristamme Jeesuksesta. Hänkin tuli omiensa luokse, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan, pakanoille hän kelpasi.

” Jeesus keskellämme kulkee, niin kuin usein ennenkin. Moni sydämensä sulkee, niinkö teet nyt sinäkin? Päivä etsikon on tänään, kenties päivä viimeinen. Siksi kuule hänen ääntään, sullekin on armoinen. Hetki koittaa, Herra saapuu, juhla portit aukeaa. Kaikkein polvet maahan taipuu, kaikki laulaa kunniaa. Kulkee Kuningas nyt tiellä, tervehditkö riemulla? Sydäntäsi älä kiellä. Kruunaa Hänet palmuilla!

Herra siunatkoon ja varjelkoon pääsiäisaikamme, sinut, minut, maamme, kansamme ja koko maailmaa.

Lähdin fillaroimaan kirkonkylän liepeiltä Littoisiin. Olin huomannut, että tuuli puhaltelee, mutta on sitä ennenkin vastatuuleen poljettu. Matkaa oli kuitenkin alle kymmenen kilometriä.

Peltoaukeilla tuuli ehti kerätä voimansa.
Kilometrin polkemisen jälkeen huomasin, että fillarointi tuntuu työltä.
Kahden kilometrin jälkeen huomasin, että fillaroinnista tulee vieläpä hiki.
2,1 kilometrin jälkeen aloin miettiä sitä, että elämässä on liian helppoa tehdä vääriä valintoja.

2,2 kilometrin jälkeen tuli onneksi vastaan Savijoen silta ja saatoin pysähtyä vastavalokuvaamaan jokimaisemaa. Tuuli tuuli niin kovaa, että maisema ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Myös kuvaaja huohotti sen verran, että hänkään ei ollut aivan stabiili.

Vaahtopäät eivät talletuneet kuvaan.

Vähän sillan jälkeen tie vei hetkeksi metsikköön. Siellä vaani vain sadan metrin mittainen mutta julma ylämäki. Alamäessä tuuli iski jälleen kimppuun. On omituista, että alamäessä täytyy polkea täysillä, jotta pyörä ei pysähdy.

Matkasta oli takana kolmannes. Pyöräreissuni Suuri Peltoaukea oli vasta alussa. En kirjoita siitä enempää kuin että kevättuulonen mursi itsetuntoni. Minun kuntoni ei voi olla näin huono! Miksi maailma on minua vastaan? Onko tämä Jumalan rangaistus; jos kyllä niin mistä synnistäni?

Peltoaukean keskellä oli pakko pitää toinen valokuvaamistauko. Kaislat tanssivat twistiä punamullatun ladonseinän edessä.

Littoisten kylän pitkän ja normaalioloissa hivuttavan ylämäen polkeminen oli pelkkää iloa. Siunatut männyt, nuo tuulensuojista vankimmat!

Vietimme Littoisissa hienon illan. Laulua, rukousta ja erinomaisia synttärikakkuja. Varsinkin lauluja. Onnistuin usein kitarallakin ottamaan oikean soinnun oikeaan aikaan. (En ihan joka kerta.)

Kun illalla lähdin takaisin kotia kohti, tuuli on kuin ihmeen kaupalla myötäinen. Ei edes niin navakka kuin iltapäivällä. Pellolla tien varressa käppäili pari suurehkoa lintua. Taisivat olla kurppia. Kauempana peltoaukealla näytti olevan valtava musta lintu. Lähemmäs päästyäni oivalsin siivekkään varikseksi.

Pyörä kulki. Mieli oli hyvä. Kuntoni tuntui olevan aivan kohdillaan vaikka pidempäänkin fillariretkeen. Kuun hymy taivaalla oli jotenkin vino.

Twistiä peltoaukeamalla.

(Lyhennetty versio turunkotikirkko.net -sivustolla viikko sitten julkaistusta blogista.)

Kirja reissasi automme takaoven lokerossa varmaan parikymmentä tuhatta kilometriä. Pillimehupurkki oli valutellut sisältöään kirjan syrjään. Liekö sokerointi ollut minun makuuni; pelastin kirjan ihmisten ilmoille viime kesänä ja jäin kiikkiin.

Tahmea kirja oli Carl-Erik Sahlbergin Den växande kyrkan. Kirja oli selkeä esitys seurakunnan kasvun yhdeksästä edellytyksestä. Päätin, että tämä opushan on käännettävä suomeksi. Sata sivua. Kyllä meikäläinen sen verran joutoaikoinaan naputtelee. Ruotsihan on suomalaiselle toinen äidinkieli, joten hommiin vaan! Taivahainen varjelus sai minut kuitenkin kysymään puolituntemattomalta papilta, onkohan kukaan kääntämässä kirjaa. En tiedä, olinko pettynyt vai ilahtunut, kun kuulin, että suomentaminen oli vireillä.

Sahlbergin mukaan seurakunnassa täytyy samaan aikaan pyöriä yhdeksän ratasta. Muuten seurakunta ei kasva. Tässä on kasvavan seurakunnan huriseva hammasrattaisto:

• Seurakunta on avoin kaikille. Kaikille.
• Seurakunta kantaa huolta hädänalaisista.
• Seurakunnassa on rakkaudellinen yhteys.
• Toiminnan keskipisteessä on Kristus.
• Seurakunnassa eletään pyhitettyä elämää.
• Seurakunta on valmis kärsimään.
• Seurakunta etsii Jumalaa rukouksessa.
• Maallikot toimivat seurakunnassa.
• Seurakunta on avoin Pyhän Hengen voimalle.

En esittele edellisiä kohtia erikseen. Lukekaa itte! Hammasratasvertauskesta ei kannata syyttää Sahlbergia, se on minun.

Onko yhdeksän hammasrattaan samanaikainen pyörittäminen edes mahdollista? On parasta kurkata apua Raamatusta. Jeesus sanoo suunnilleen näin: ”Pyöritelkää minun hammasrattaitani, sillä minun hammasrattaani ovat kevyet pyöritellä.”

Sahlberg sai minut uskomaan, että toimiva kone on kasvavan seurakunnan edellytys. Siis edellytys – ei hiuksia nostattava vaatimus. Jos rattaisto on Jumalan tahdon mukainen, niin eikös suurin osa pyörittämisestä hoidu Jumalan omalla voimalla.

Seurakunnan tehtävä on edistää Jumalan valtakunnan sitä nurkkaa, joka ylettyy maan päälle asti. Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta, aikooko tämä nyt Rakentaa Israelin valtakunnan uudelleen, Jeesus antoi opetuslapsille pikkuisen homman ”Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Me saamme voiman.

*  *  *

Kiinnostuitko Carl-Erik Sahlbergin kirjasta? Sen voi tilata täältä.

Päivä paistaa vielä…

Olisipa lysti kuulla mitä Havukka-aholla tuumaillaan nyt maailmankaikkeudesta, kun Einsteinin ennustamat gravitaatioaallot löytyivät ja vieläpä melko selkeinä jälkinä. Tosin kun katselin tutkijoiden hahmottelemaa kuvaa aiheesta tuli mieleen että liekö siinä Pylkerön klupiaskin kansi, johon hän mittaili avaruutta. Konstalle maailmankaikkeus oli juuri sen kokoinen, että sinne kaikki mahtui juuri sopivasti. Tosin Konsta voisi huolestua siitä inflaatiosta, tiedä vaikka olisi pian kutistumaan päin koko roska.

Itse jäin  miettimään ajatusta kun ”ei mikään” räjähti ”ei mihinkään” niin siitä syntyi kaikki. Mukuloitten kanssa tuota metkaa ajatusta pohdittiin ja eiköhän yksi jo tokaisut, että asiahan on selevä kun pläkki, Jumalahan se sitten tyhjästä nyhtäisi kaiken. Ja kieltämättä itsekin tuumailin osimmoilleen samoin.

Jollain tapaa tuo Konstan avaruuden mittailu on niin sopivaa tähän maailman aikaan, kun tiede ja uskonto tuntuvat vääntävän kättä välillä ihan tosissaan. Välillä tuntuu, että pelastus ja armo jäävät kaikenlaisten teorioiden jalkoihin, jos niihin ei usko tai uskoo. Toisaalta on reilua jos yhteisöt kertovat suoraan jos heidän tapansa uskoa on riippuvainen jostain teoriasta tai opista, joka kuitenkaan suoranaisesti liity siihen mitä Jeesus opetti. Tietääpähän väki sitten miten toimia.

En ota kantaa evoluutioon tai mihinkään muuhunkaan Raamatun ulkopuoliseen asiaan koska niissä on kysymys teoriasta. Yleensä teoriat todistetaan tieteellisesti ennen kuin ne otetaan käyttöön mutta evoluutio teorian kannalta se ei taida olla mahdollista ainakaan vedenpitävästi todistaa. Raamatun maailmankuva on ennen kaikkea kuva Jumalanvaltakunnasta ja ilmoitus kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Lueskelin kreationistien todistelua nuoren maapallon teoriasta ja evoluution puolustajien vastaavia sivuja. Oli valitettavaa että edelleen todistelujen joukossa oli mm. 30-luvulla tehtyjä väärennöksiä ja huijauksia, joilla silloin pyrittiin saamaan Raamatun sanaa parempaan valoon. Huijaukset ovat siten heikentäneet myös mahdollisten oikeiden ristiriitaisuuksien tarkastastelua.  Itse asiassa tällaiset vinkaukset ovat omiaan heikentämään käsitystä myös kristinuskosta. Jostain syystä meillä uskovilla on aivan turhaan palava halu hieman parannella ja vahvistaa sitä mitä Raamattu sanoo.

Minä en jaksa enää pähkäillä asioita, joita en ymmärrä, ja tehdä niistä itselleni kynnyskysymystä. On mukavampi röhnöttää syysyönä sammalikossa  selällään  ja mittailla tähtitaivasta. Tuumia siinä samalla, miten taitavasti Jumala on tämän kaiken suunnitellut ja miten kaunista kaikki on. On mahtavaa että tiedemiehet voivat ratkoa luomakunnan ihmeitä, sillä jokainen tutkimustulos tuntuu paljastavan miten loogisesti ja nerokkaasti kaikki toimii.

Toukokuun lopussa järjestetään Tampereella Spirit 2014 tapahtuma. Tapahtuman tunnuksena on ”Sytytä mut”. Keskeisenä järjestelijänä Uusi Verso ja Kotiryhmäverkoston lisäksi on Hengen uudistus kirkossamme ry. Kaikki toimijoiden motiivina on avata ihmisten sydämet Pyhän Hengen toiminnalle, jotta evankeliumi saavuttaisi sukupolven, joka on etääntynyt kirkosta ja Jeesuksesta. Olen itse lähdössä paikanpäälle katsomaan ja ihmettelemään mitä Tampereella on saatu aikaan ja toivon mukaan myös kuulen kuulumisia muualta Suomesta. Tapahtuma on selkeä osoitus siitä, että Jumala edelleen toimii ja tekee työtään myös Luterilaisessa kirkossa. Tässä matkan varrella olen kuullut monenlaisia arvioita siitä, millainen kirkkomme on. Itse katsoisin asiassa hieman laajemmalle ja tutkisin milainen on Suomen koko siionin tila. Yhden Kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset kalpenevat sen rinnalla kun kokonainen kansakunta seisoo Jumalan kasvojen edessä.

Ehkäpä olisi hyvä hieman katsoa mitä Paavali sanoo Korintilaisille, kun nämä riitelevät siitä kenen oppia tulisi seurata 1. Kor 3. ”Paavali kylvi, Apollos kasteli mutta Jumala antoi kasvun….”

Talven aikana on käyty jos jonkinlaista keskustelua siitä millaisia puhujia ja pastoreita Suomessa kulkee puhumassa. Itse kukin on ollut varpaillaan sen suhteen, mihin suuntaan porukkaa kulloinkin viedään. Kuitenkin nyt, kun pöly on laskeutunut, huomaan, että kylvetty sana Jeesuksesta on jäänyt itämään ja kastelijoitakin on riittänyt. Uudet yhteisöt ovat tuoneet oman suolansa Suomen hengelliseen kenttään, vanhojen rinnalle ja moni uskoon tullut on löytänyt itselleen kodin. Se mikä minua harmittaa, että luottamus Jumalan antamaan kasvuun on silti heikkoa. Heikkous näkyy etenkin vanhojen seurakuntien taholla, niin vapaiden kuin luterilaistenkin keskuudessa. Pyhän Hengen uudistavaa ja vanhoja kaavoja murtavaa voimaa ei osata ottaa vastaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin. Ei ole kyse siitä että ”vanhojen” Pyhien usko olisi ollut väärää, ei toki vaan sitä että uusi sukupolvi ei ymmärrä meidän vanhojen hengellistä kieltä. Heidän voittamisekseen takaisin Jumalalle tarvitaan Pyhän Hengen tulta ja viisautta siihen miten meidän tulisi järjestää seurakuntamme toimintaa niin että ihmiset kohtaisivat toisensa. Jumala loi ihmisen niin että hän kaipaa yhteyttä. Yhteys Jumalaan syttyy ja syntyy toisen ihmisen kautta ja sen ylläpitoon tarvitaan seurakunta. Nykyihminen kysyy kaikesta, että toimiiko se, niin myös uskosta. Toimiiko usko, muuttaako Jumala arkea, muuttaako usko elämäni elämisen arvoiseksi. Yksinäisyys on monelle maanpäällinen helvetti mikä osaltaan todistaa millainen luomus ihminen on. Yksin eläminen lisääntyy Suomessa huolestuttavalla vauhdilla.

Jumalalla on vastaus tähän ongelmaan, mutta hän tarvitsee ihmisiä antaakseen tuon vastuksen. Uskalsin, tosin aivan ennalta suunnittelematta, ottamaan viimeisessä Majatalo-illassamme ryhmissä toisten puolesta rukoilelemista siten, että ihmiset saivat laskea kätensä yhden ryhmän jäsenen päälle kukin vuorollaan ja toimia välikappaleina, ikään kuin putkina, ihmisen ja Jumalan välillä. Itse toimin esirukoilijana ja rukouksena käytin Isä Meidän rukousta, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Kun katselin edestä tuota rukouksessa olevaa joukkoa näin paljon kyyneleitä ja lohduttavia ihmisiä. Selvästi näkyi kuinka tarpeellista tuo kohtaaminen oli. Iltakahveilla kokemusta pureskeltiin ihmisten  kanssa  jo totesimme että kokemus  oli ollut hoitava ja voimaannuttava.

Hämmästyin sitä miten luontevaa kaikki oli, vaikka moni oli vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. Myös oma rauhallisuuteni yllätti itseni vaikka olin päätynyt tilanteeseen yllättäen. Koko tilanne oli puhtaasti heittäytymistä Pyhä Hengen varaan ja Kuten Jumala lupaa hän otti kiinni ja siunasi paikalla olevaa seurakuntaa. Tämä tällainen on sitä uutta Hengen uudistamaa seurakuntaa jolle Jumala antaa kasvun. Se ei ole vanhan vastakohta vaan kasvu voi saada alkunsa vanhastakin viinipuusta jos se vain juurrutetaan oikein.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyyttä ja kohtaamista voisi tarkastella myös siltä kantilta, että miksi sen tarve on suuri.  Maassamme kannetaan yhä traumaa, joka on lähtöisin sodan ruhjomista perheistämme ja suvuistamme. Sodasta palanneet miehet kohtasivat vaimonsa, jotka olivat jo kertaalleen hyvästelleet miehensä sodan uhreiksi. Kun mies sitten enemmän tai vähemmän terveenä palasi sodasta, aviopuolisoiden välille oli syntynyt usein juopa, joka näkyi läheisyyden ja koskettamisen puutteena. Perhe oli kotirintamalla taiteillut yksin arjen läpi ja äidin oli peitettävä huolensa lapsilta. Miehen mieli oli kiinnittynyt rintamakaveriporukkaan, jonka kanssa oli jaettu sodan kauhut.  Sodan jälkeen lapset saivat nähdä isän ja äidin, jotka eivät koskettaneet toisiaan ja vaikenivat. Menneisyys hukutettiin työhön ja  sodan aikana alkanutta pärjäämisen kulttuuria jatkettiin. Tätä saamaamme perintöä siirrämme yhä eteenpäin.  Tämän kaikki heijastuu yhä koko yhteiskuntaamme ja maksamme siitä hintaa. Me suomalaiset koemme yhä, että yksin jäädessämme on pakko pärjätä. Koemme usein häpeää asioista, joissa emme pärjää ja suljemme ne sisäämme. Samoin teemme loukkauksille ja vastoinkäymisille, joita olemme kohdanneet elämässämme.

Jumalan työkalupakkiin kuuluu tärkeimpänä asiana kyky antaa anteeksi.  Jumala tarjoaa sitä meille seurakunnan kautta. Jeesuksen antama malli ristillä näyttää miten konkreettista anteeksianto voi olla.  Samanlaista esimerkkiä näytti Stefanos kuolemansa hetkellä. Anteeksiannosta ja anteeksiantamisesta alkaa prosessi, jossa Jumala tahtoo Pyhän Hengen kautta olla mukana.

Jotta seurakunta voisi nousta uudelleen oman yhteisönsä keskipisteeksi ja valoksi, on meidän ”vanhojen” löydettävä Pyhän Hengen tuli sydämiimme ja annettava oma panoksemme sille että seurakunta voisi aidosti kasvaa. Meidän ajateltava laajemmin ja pidemmälle asioita kuin mitä olemme tottuneet. Parhaiten se onnistuu kun luovutamme ohjat Jumalalle. Se miten se tapahtuu, niin tarkemmat ohjeet löytyvät Raamatusta.

Toimitin sunnuntaina tuomasmessuhiipparin virkaani Turun Mikaelinkirkossa. Hiippailin siis kamera kaulassa omia polkujani ympäri temppeliä, kun muut osallistuivat messuun perinteisemmin. Kapusin parvelle ja näppäsin pari kuvaa Laura Kalajasta. Hän oli päässyt Elämän leipä – saarnassaan kermaleivoksista ruisleipään.

”Elämän leivän tuntee siitä, että siitä ei jää nälkä.”

Meillä viestintäihmisillä on usein monta rautaa tulessa. Erään blogitekstin dead line oli juuri mennyt, ja vilkaisin kännykästä, oliko asian tiimoilta tullut kiireellistä viestiä. Ei ollut. Sen sijaan oli tullut viesti Baijerista: ”Terveiset suomenkielisestä jumiksesta! Oli kyllä niin kylmä kirkkorakennus, että alko tärisyttään, mutta onneksi tutut sanat lämmitti.”

”Tutut sanat lämmitti.” Tiesin, että ystävälleni suomenkieliset ehtoollisen asettamissanat ovat erityisen tärkeät.

”Kiitos terveisitä. Terveisiä Tuomasmessusta”, vastasin näppäilyvirheilleni uskollisena.

Olen säännöllisen sattumanvaraisen sinnikkäästi rukoillut ystävälleni seurakuntayhteyttä hänen nykyisessä kotimaassaan. Vaihtoehtoja riittää Baijerissakin. Ehkä juuri rukousurakkani takia viesti kosketti minua kirkon parvella erityisesti.

Niin toimii Jumala. Hän yhdistää seurakuntansa yli kaikenlaisten rajojen. Ei vain meitä Tuomasmessussa olevia. Ei vain minua ja Turun kotikirkkolaisia, joiden nettisivuille olin juuri kirjoittanut blogin. Ei vain minua ja toispual jokke Varikko-messussa olijoita, joiden joukossa oli paljon ystäviäni. Ei vain minua ja ystävääni Baijerista.

Istuessani yksin keskellä messua koin uudella tavalla, että Jumala tahtoo yhdistää kaikki kristityt. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa joku osallistuu kanssani täsmälleen samalle ehtoolliselle.

Laskeuduin ylhäisestä yksinäisyydestäni kirkkosaliin.

”Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän…”, aloitti liturgi.

Ehtoollisjono oli pitkä. Ihmiset lauloivat. Tuli minun vuoroni saada leipää. Gluteeniton limppu oli hajonnut murusiksi, ja pappi yritti koota muruista minulle suuhunpantavaa. Minua hymyilytti.

Valot ja varjot ovat minua viime päivinä mietityttäneet.

Jos kulkee kohti valoa, niin varjot jäävät taakse.

Jos katsoo kohti valoa, näkee minkä muotoisia asiat ovat.

Jos kääntää selkänsä valolle…

Petra laulaa kauniissa Road to Zion -kappaleessa: ”Where there’s a shadow, there’s a light.”

Tuumin, että tämä pitää paikkansa paikkansa myös kääntäen. Missä on valo, siellä on varjo.

Väittävät jonkun laskeneen, että Raamatussa sanotaan 365 kertaa ”älä pelkää”.

Meikäläinen kiljaisi ensimmäisen kerran 49 vuotta sitten Lapuan synnytyslaitoksen kätilöiden ja äitini riemuksi. Sitä ääntä on riittänyt siitä asti, eikä loppua näy. Isä on joskus aika osuvasti luonnehtinut minua sanoen, että tuo poika puhuu niin paljon, että väkisinkin tulee asiaa sekaan. Joten opettajan ammatti passaa meikäläiselle kuin nenä päähän. Lapsena en kuitenkaan haaveillut opettajan urasta, päinvastoin, kun oma openi toisella luokalla ehdotti open ammattia, ajatus lähinnä kauhistutti, olla nyt koulussa koko elämä.

No tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Takana on  enemmän kuin puoli elämää koulumaailmaa ja se näkyy. On luultavaa, että tuntematon ihminen tunnistaisi minut opettajaksi muutaman minuutin keskustelun jälkeen. Liekö Taivaan Isä tahalleen järjestänyt synttäripäiväni kunniaksi jokavuotisen esimies-alaiskeskustelun, jossa yhtenä pohdinnan aiheena on opettajuus. Minua ei hirveästi innostanut ajatus siitä, että pitäsi kaivella esille omia vahvuuksia ja heikkouksia opettajana. Itse asiassa olin etukäteen ajatellut vaieta koko asiasta, mutta mitenkäs tällainen höpönassu osaisi olla hiljaa. No, ei se loppujen ollut niin kamalaa, kiitos hyvän esimiehen. Mutta jäin miettimään miksi minusta ei tullut kokkia, pappia tai nuorisohjaajaa ja miksi olympiahiihtäjä haaveet kuihtuivat kun suksi ei kulkenutkaan tarpeeksi sukkelaan Korkiankallion maastoissa.

Syntymäpäivänä on hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja pohtia miksi olen juuri tässä. Opettajuus sinällään ei ole minulle se upein juttu tässä elämässä, vaikka koenkin sen tärkeäksi työksi. Opettajaksi tuleminen on ollut enemmänkin Jumalan minulle antama mahdollisuus ja lahja elää täyttä elämää ja löytää se kuka minä todellisuudessa olen kuin, että se olisi minulle täydellinen kutsumusammatti. Jokaisella on elämässä omat vaikeutensa, jotka pitää voittaa ja on aika osuvaa, että minun vaikeuteni ovat  liittyneet oppimiseen ja koulukiusaamiseen. Nyt vahvuuteni omassa työssäni on tukea ja kohdata lapsia joilla on samanlaisia ongelmia.

Taaksepäin katsellessa näen elämästäni ne solmukohdat, joissa Jumala on puuttunut asioiden kulkuun. On häkellyttävää miten täysin mahdottomalta tuntuneet vaikeudet  ovat muuttuneet mahdollisiksi, mutta täysin minusta riippumattomista syistä. Jumala on vähän kerrallaan opettanut minulle, että hänelle ei ole mikään mahdotonta. Se vetää ihmisen aika nöyräksi kun sen tajuaa.

Jumalan kasvatustyö saavuttaa jossain vaiheessa sen pisteen mistä Paavalikin puhuu eli täyden aikuisuuden Jeesuksessa Kristuksessa. Siihen liitty ymmärrys siitä kuka on Jeesus ja mitä merkitsee Jumalan valtakunnan todellisuudessa eläminen.  Jumala omilla teoillaan osoittaa, että Hän rakastaa minua ja hän haluaa antaa minulle täydet perillisen oikeudet ja hän tahtoo että käytämme näitä oikeuksi aivan kuten Paavali ja muut apostolitkin tekivät.

Kun nyt pohdin ihmisyyttäni, käsitän että minua ei ole kutsuttu elämään opettajana vaan minut on kutsuttu elämään Taivasta varten. Mikään tässä elämässä ei ole tuon asian kanssa ristiriidassa vaan päinvastoin elämäni on tarkoitettu tukemaan sitä kaikkea mitä Isä tahtoo. Jumalan tahto, rakkaus ja armo ovat asioita, jotka ovat läsnä elämässäni aina.

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee? Minulle se merkitsee seikkailua, jonka käsikirjoituksen kirjoittaa Jumala. Se merkitsee heittäytymistä Jumalan tahdon ja lupausten varaan. Minulle hän jo osoittanut että tämä juttu toimii.

Mitäpä maailman pölyistä harteilla kun matkallaan on nähnyt kaikki tienvarren hohtelevat lehtoniityt, ja itse lähteensilmän.
Iltarusko taivaanrannalla oli huikaiseva, hiljaisuuden vallitessa sitä jäin ihailemaan. Ajattelin jälleen kuinka kaunis maailma onkaan. Tämä päivä oli aurinkoinen ja lintujen laulua täynnä. Henkilökohtaisesti ei tapahtunut mitään mullistavaa ja kun tuli ilta tunsin rauhaa ja kiitollisuutta. Suurta kiitollisuutta. Olemme rukoilleet tyttäreni kanssa Jumalan rauhaa itsellemme ja toinen toisillemme. Voimia ja kestävyyttä kaikissa niissä projekteissa joita joudumme läpikäymään, luottaen Jeesuksen sanoihin Hänen luvatessaan meille oman rauhansa. Kuinka hoitava se onkaan ja ylitse kaiken. Iltavirret, iltarukoukset, sanan paikat, mikä siunaus.
Joku ehkä kysyy:” Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?” Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole. Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen. Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu. ….. On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten.
Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin. Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se mikä kylvetään katoavana, nousee kuolemattomana. Mikä kylvetään heikkona nousee täynnä voimaa.

Maat metsät hiljenneinä ja meret tyyntyneinä kiittävät Jumalaa.
On laannut voima tuulen, vaikene puhe huulten. Vain sydän puhua nyt saa.
Nyt ihmettelen tässä, näin Herra, elämässä, lastasi talutat: Suot
armolahjojasi ja hoidat sanallasi. Ja joka päivä armahdat.
Aamusta aamuun herään, ja ilta illan perään, käyn rauhaas nukkumaan.
Voin päivän päivään liittää. Ja hyvyyttäsi kiittää. Et Herra, väsy auttamaan

(virrestä 546 ja 1 Kor.15: 35-43)