Ruuhka Helsingissä myöhästytti minut bussista Nummenpakalla. Niin käy usein. Minulle jäi puoli tuntia väliaikaa välimatkalla. Semmoinen tuntuu kurjalta pitkän päivän jälkeen.

Äkkiä oivalsin, että bussipysäkille voi kulkea toistakin kautta – Katariinankirkon hautausmaan läpi. Reittini Onnibussin pysäkiltä lähti siis Caribian, vanhankansan suussa yhä Ikituurin, viertä. Seinä on yhä yhtä ruma kuin 80-luvulla. Kappas, siinähän on talo, jossa kauan sitten asuin. Ylioppilaskylän opiskelijakämpästä minulla oli näkymä kiviaidalle, jonka takana hautausmaa lepäsi rauhassa. Kerran tein jopa laulun, jossa viittasin tuohon kiviaitaan. Oli pakko ottaa kännykkäkuva vanhasta kotitalosta. Kukahan on törmännyt lampputolpan noin vinoon?

Nousin lyhyen ahteen hautausmaalle. Sen portti on aina kutsuvasti auki. Katariinan hautausmaa on minulle yksi Turun kauneimmista paikoista. Nyt ilta hämärsi ja taivasta peitti muutaman kilometrin paksuinen pilvikerros. Kukat kukkivat hautakivien edustalla. Siellä sun täällä kynttiläkin piti harmautta loitolla. Ja kappas, tuossa on talo, jossa asui ihminen, joka nykyisin lukee Blogitaivasta. Kommentoikin. Puiden takaa kurkkaavasta talonpäädystä piti ottaa kuva ystävälle, jonka elämä on vienyt kauas Turusta.

Kävelin hautakivirivien välissä. Ruumishuoneeksi olettamani funkkisrakennus ei päätynyt kuvaan. Olen aina ihmetellyt keskellä kalmistoa töröttävää rakennusta. Saattaahan olla, että siinä asustaa jotain muuta kuin tuoreita kalmoja.

Muutaman askelen päässä seisoo itse Katariinankirkko tanakasti niin kuin suomalainen keskiaikainen kivikirkko vain voi. Se on elämäni tärkeimpiä kirkkoja. Vanhin lapsukainen on kirkossa ristitty. Yhteinen leipä -iltamessuissa olen istunut ja kuunnellut sähkökitaraa, joka kuulostaa viola da gambalta. Keskimmäinen lapsemme sai joulukirkossa Pappa Panovin rinkelin. Avioliittomme on Katariinankirkossa uudelleen siunattu. Tähän kirkkoon liittyy enemmän minulle tärkeitä hetkiä kuin Ylioppilaskylään, jossa sentään asuin monessa paikassa elin ihan tapahtymäyltäkylläistä elämää. Näppäsin kuvin kirkosta, vaikka se yritti piiloutua sammalten ja kiviaidan taakse.

Matkani jatkui. Nummen koulun jumppasalirakennus on samaa tyyliä kuin äskeinen ruumishuone. Kävelin alamäkeen. Juuri kaupan kohdalla tuli puhelu. Pitää ostaa leivinpaperia ja vissyä. Pelkäsin, että kassajono myöhästyttää minut toisesta bussista.

Kävelin rivakasti kymppitien, turuksi Hämeentien varteen. Montakohan kertaa olen Liedon-vuosien aikana kulkenut pysäkille vievän kevyen liikenteen sillan alta.

Sain sitten kuitenkin odottaa bussia hetken. Autot kiiruhtivat ohi kohti kotitallejaan. Alkoi sataa. Väliaika välimatkalla saattaa muuttua laatuajaksi.

Onnettomuustilanteita varten on olemassa semmoinen nyrkkisääntö, että ihminen, joka huutaa kovimmalla äänellä ei todennäköisesti tarvitse kiireellisimmin apua. Vakavasti loukkaantuneet eivät pysty edes huutamaan.

Toteutuuko sama, jos yhteiskunta tai vaikka kokonainen länsimaalainen kulttuuri karauttaa karille? Ne, jotka jaksavat pitää eniten meteliä itsestään eivät ehkä tarvitsisi niin paljon huomiota osakseen.

Savusaunassa oli pimeää, suorastaan mustaa. Istuin lauteilla yksin. Löylyt olivat lempeät. Päivän palaveeraamisten jälkeen hiljaisuus helli korvia. Ymmärsin, miksi saunominen on lähes pyhä toimitus.

Hiljaisuus ei ollut mitenkään syvä. Ulkoa grillikatokselta kuului työtuttujen naurunremahduksia. Mäen takaa vyöryi meteliä, kun palomiehiksi opiskelevat kaverit harjoittelivat pelastustehtäviä härveleillään.

Silti minusta oli hiljaista.

En miettinyt oikeastaan mitään. Mieleeni tuli vain ajatus saunomisesti pyhänä toimituksena. Huiskaisin vettä kohti kiuasta, jota en nähnyt. Kihahduksesta päätellen osuin. Äsken, kun lauteilla istui miehiä, puhuttiin maailman tilanteesta ja metsäpaloista.

Nyt ei kuulunut kenenkään sanoja. Työtututkin menivät mökkiin. Istuin lauteilla vielä hetken. Vanha laulu vääntyi mielessäni muotoon ”Savusaunan hiljaisuudessa Jumala puhuu.” Olisiko alkuperäisempi versio myös Raamatussa.

Ulkona aurinko oli laskenut lammen taakse. Hain kameran ja otin pari kuvaa.

Näillä eväillä sukelsin takaisin sosiaaliseen elämään.

Kuuntelin Alfa-kurssilla Pekka Lindqvistin mainiota alustusta Raamatusta. Raamatusta silleen yleisesti. Nykyisen käsityksen mukaan Raamatun kirjat ovat sellaisten ihmisten kirjoittamia, joilla on ollut Jumalallinen inspiraatio. Tai kääntäen Jumalasta lähtöisin oleva inspiraatio on saanut sopivat ihmiset kirjoittamaan.

Jumalan Sanassa siis yhdistyy Jumalan ja ihmisen toiminta.

Jokin alkoi raksuttaa päässäni. Eikö jossain muuallakin Raamatussa puhuta Jumalan Sanasta? Tietenkin Johanneksen evankeliumin alussa. ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona…” Johanneksen mainitsema Jumalan Sana on Jeesus. Jeesus on Jumalan poika, sekä ihminen että Jumala.

Jeesus Jumalan Sana eli ja toimi maan päällä. Raamattu Jumalan sana elää ja toimii maan päällä. Tämä ei voi olla sattumaa. Siinä, kuinka Jeesus ja Raamattu toimivat, on pakko olla jotain yhteistä.

Mitäs tuumitte?

Aamupäivällä tyhjensin peseytyneet vaatteet pyykkikoriin. Avasin ulko-oven ja havahduin ropinaan. Loppukesän sade oli päässyt yllättämään. Yllättäähän sade, jos aurinko samaan aikaan paistaa.

Pyykit saivat jäädä koppaansa. Hain kameran ja aloin kuvata pisaroita kynnyksen takana kasvavan pihlajan lehdillä. Kristallia. Kuvaaminen onnistui yhtä hyvin kuin pyykkien levittäminenkin.

Sade laantui tiheäksi ilmankosteudeksi ja päätin kuitenkin levittää pyykit. Eipä niitä viitsinyt seisottaa ryppyisinä pyykkikorissakaan.

Kastuvat, jos kastuvat. Sataa, jos sataa.

Lähdin kävellen kauppareissulle. Poikkesin kirpputorille. Farkkutakki oli kiikarissa, samoin Tintit ja Asterixit. En löytänyt mitään. Yhdestä kaupasta hain loisteputken (ja heräteostoksena muistikortin, jolle tosin on tarvetta). Toisesta kaupasta kertyi enemmän ruokatarvikkeita kuin mitä reppuun mahtui. Piti ostaa muovikassi, mistä tunsin keskiraskasta syyllisyyttä.

Sitten tehtiin ruokaa, ja se nautittiin vain perheen miesten läsnä ollessa. Ryyditimme siis tarjouskokolihan aromia sarjakuvilla. Paitsi minä olin niin hurskas, että luin kristillistä nuortenlehteä. Mietin, että voisin antaa palautetta poikkeuksellisen syvällisestä numerosta.

Tämän lusmulauantain ainoa suunniteltu ohjelmanumero uhkaa mennä myttyyn. Sää ei tunnu suosivan suunnittelemaani valokuvauspiipahdusta Nautelankoskelle. Tai sitten täytyy vain mennä.

Sataa, jos sataa. Kastun, jos kastun
.

On niin tyyntä ja kosteaa, että pyykit roikkuvat raukeina ja kosteina narulla. Aurinko paistaa, mutta paksut siniset pilvet tuntuvat muka suurelta uhalta kaikelle. Ehkä uhmaan uhkaa ja pakkaan itseni matkalle.

Paistaa, jos paistaa.

Ääretön on jokaisen kidutettavan jokahetkinen tuska.

Mittaamaton on jokaisen läheisensä menettäneen suru.

Järjetön on päänsä nostanut pahuus.

Minun ymmärrykseni ei riitä.

Mitä muuta voi tehdä kuin rukoilla? 

Mitä ihmettä tarkoittaa ”hengellisesti köyhät”? Hengellisesti köyhät aloittavat Vuorisaarnan autuaaksi julistamisen. Minulla on ollut vain tuumailuja, mitä tämmöinen köyhyys tarkoittaa.

Hengen uudistuksen kesäjuhlilla Ilkka Puhakka opetti Jesajasta ja selitti sanoja. Köyhät kummittelevat Jesajankin teksteistä. Köyhä ei ollut pelkästään rahaton tai jotenkin varaton. Puhakan selityksen mukaan köyhä oli täysin kelpaamaton.

Sovelsin siis oppimaani:
”Autuaita ovat hengellisesti kelpaamattomat, sillä heidän on Taivasten valtakunta.”

Jeesuksen julistus oli radikaali. Köyhä oli kelpaamaton, koska hän ei pitänyt sapattia eikä maksanut kymmenyksiä. Nämä olivat köyhyyden määritelmiä: kymmenykset ja sapatti. Puhakka toi esiin vielä jonkin kolmannenkin seikan, jota en saanut muistiin.

Koska Jeesus julisti, että Taivasten valtakunta on hengellisesti kelpaamattomien, minullakin on toivoa.

Aurinkoinen lauantain aamupäivä Kalajoella on ehtinyt hellelukemiin. Mitä tekevät ihmiset? Noudattavat hiekkasärkkien takaa kuohuvaa meren kutsua? Ei vaan kirkkoon, kirkkoon!

Kalajoen kirkko pullisteli ihmisistä perjantaista sunnuntaihin. Kaikki eivät mahtuneet edes sisälle. Ulos jääneetkin osallistuivat tapahtumaan kirkon edustalla kuuntelemalla puheita kaiuttimista ja yhtymällä sisällä laulettuihin lauluihin.

Ja lauluun oli komeata yhtyä. Kun tuhat ihmistä veisaa täyttä kurkkua, sekaan mahtuu kaikenlaisia ääniä. Jotkut laulavat nuotilleen, toiset ovat huomanneet, että nuotin vieressäkin on tilaa. Itse huomasin jälleen, että vieressä paremmin laulavan ääneen oli hyvä tukeutua.

Viime aikojen suuria hittejä hengellisen musiikin piirissä lienee Kadosh. Pyhä. Laulu on suomennettukin vähän eri tavoin. Pyhää laulettiin Kalajoellakin. Ja laulettiin perinteiseen suomalaiseen tapaan: Kanttori soittaa ja laulaa. Kirkkoväki tulee perässä väkevästi. Eikä tulekaan kun puolisen tahtia perässä. Kanttorin ja seurakunnan välistä klappia olen kuunnellut sekä huvittuneena että ärtyneenä vuosikausia. Mutta niin se vain menee, suomalainen kirkkolaulu.

Kun Pyhää laulettiin Kalajoella, törmäsin aivan uuteen ilmiöön. Ihmiset lauloivat myös kaksilla eri sanoilla. Osa seurakunnasta lauloi kiltisti sen suomennoksen mukaan, joka oli heijastettu seinälle. Toinen puoli taas lauloi niillä sanoilla, jotka ehkä ovat yleisemmät ja tutummat. Ainakin minun mielestäni.

Tätäkö on moniääninen kirkko?

Jäin miettimään Suomen hengellisen elämän tilaa. Urut soivat, kanttori paimentaa laumaansa kohti laulun loppua. Ihmiset veisaavat eri sanoilla. Seurakunta laulaa sävelmän eri kohtaa kuin johtaja?

Hengen uudistuksen kesäjuhlien tilaa tämä yksi laulu ei tosiaankaan kuvannut. Juhlilla laulettiin kovaa ja korkealle. Laulu kuului varmasti Taivaan ylimmälle huipulle asti. Uskon, että Taivaan ylin huippu ei puistellut päätään myöskään kesäjuhlien puheille. Suoraa ja viisasta puhetta. Minun mielestäni rauhan puhetta.

Ai millaiseen kaaokseen Pyhän laulaminen päättyi? Ei se kaaokseen päättynyt. Suuri seurakunta totesi yhdessä, samaan aikaan ja täysin palkein:
”Hän tuleva on.”

Ahtauduin pihlajan alle sinisen kirjan kanssa. Pihlaja ei ole enää taimi mutta ei vielä oikein puukaan. Auringonsuojaksi se on harva. Katselin pihlajan lehtiä alhaalta päin. Tuuli heilutteli niitä, ja auringon kilo valui alas kuin hiekka sormien välistä. Suljin silmäni. Kukkakärpäset kuulostavat hammaslääkärin poralta. Justiinsa sopiva ääni lomapäivään.

Kun olin tarpeeksi kauan ihaillut maisemia silmäluomien kummallakin puolella, avasin sinisestä kirjasta Johanneksen alun. Kaima on jostain syystä kiinnostanut minua viime päivinä.

– Kuka sinä olet?
– En minä ole Messias.
– Mikä sitten? Oletko Elia?
– En ole.
– Oletko se luvattu profeetta?
– En.
– Kuka sitten olet?
– Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.

Ihme haastattelu! Johannes joutuu määrittelemään itseään sen kautta, mitä hän ei ole. Lopulta hän saa sanotuksi olevansa ääni autiomaasta.

Laitoin kirjan syrjään ja jäin miettimään. Vaikka nappaisin maailman parhaan valokuvan, vaikka kirjoittaisin vielä paremman blogin kuin muut blogitaivastelijat, vaikka osaisin soittaa bassoa kuinka letkeästi, minä olisin minä.

Suljin taas silmäni. Kuuntelin, kuinka tuuli selaili Raamattua pääni vieressä. Ottikohan peukalonpaikan?

Tällä lomalla en ole kauheasti ehtinyt pohdiskelemaan rooliani eri ympyröissä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokenut kaikenlaista. Oppinutkin kaikenlaista. Mutta paketti on auki. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että se on lahjapaketti.

Myönnän, että autiomaassa huutajan rooli kuulostaa jännittävältä. Autiomaasta tosin tulee mieleen, että siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja kuivuutta. Näissä maisemissa, joissa minä olen elänyt, on paljonkin keitaita ja keitaissa tosi mukavia ja mielenkiintoisia asukkeja.

Hain kameran sisältä ja siirryin punaherukkapuskan alle. Aurinko paistoi kivasti läpi marjoista. Kunnollista kuvaa en niistä saanut. Väri oli kaunis.

Aamuopetus oli lopuillaan ja ihmisiä kutsuttiin rukouspalveluun. Minä koin suurempaa perunoiden keittämisen kuin esirukouksen tarvetta. Myötämäki vei mökille, ja kohta lohenpalaset ja uudet perunat kypsyivät liedellä.

Puhelin soi. Vaimo näytti soittavan. Kyselee varmaan, miten ruuanlaitto edistyy.

– Ne pyysi kaikki sanasepot ja muut taiteilijat esirukoiltaviksi. Musta tuntuu, että sun täytyy tulla. Nyt ei ole enää jonoakaan.

Jostain syystä minulle tuli mieleen lähteä, vaikka ruuanlaitto oli kesken. Katkaisin virran lohenpalojen alta ja perunat saivat jäädä porisemaan kuopuksen valvovan silmän alle.

Teltalla jono oli tosiaan haihtunut. Vaimon edellä pääpuhujan rukoiltavaksi jonotti vain yksi ihminen.

– Yhdessä vai erikseen? kysäisin vaimolta.

– Erikseen, vastasi vaimo, ja minulla oli samanlainen fiilis.

Tallustelin vähän eteenpäin ja katselin, näkyykö vapaana olevaa rukouspalvelijaa. Katsos vaan, tuolla yksi juuri vapautuu.

Mutta en päässyt pitkälle, kun huomasin, että ystäväni, meikäläisen ikäinen mies, kävelee vastaan. Hän oli vähän liikuttuneen näköinen. Ei kestänyt kuin sekunnin murto-osan, kun hän jo nojasi minua vasten ja itki.

Vau! Saan olla tässä ja pitää ystävästäni kiinni, kun hänellä on meneillään jotain suurta.

Siinä me sitten oltiin.

– Saat kohta raportin, ystäväni sai sanotuksi ja jatkoi sitten teepaitani kostuttamista.

Rukoustilanne oli ollut ystävälleni valtava. Mutta täytyy myöntää, että vaikka sain New Winesta paljon, hetki siinä käytävällä oli myös minulle aikamoinen. Tällaista voi kristityn elämä olla. Jumala koskettaa. Miestäkin kyyneleihin asti. Ja minä saan olla osana sitä.

Äijähalit ovat suositeltavia. Niissä on voimaa.

Ystäväni lähti hiljalleen menemään. Ajattelin, että syy, miksi vaimo oli minut telttaan kutsunut, oli jo täytetty. Mutta pitihän minun vielä mennä rukoiltavaksikin.

– Sanasepot ja taiteilijat kuulemma pyydettiin esirukoiltaviksi, sanoin kaverille, jolla oli Rukouspalvelija-lappu paidanrintamuksessa.

– Sä näytätkin ihan taiteilijalta, sanoi mies.

– Sori! naurahdin.

Esirukoilijalla oli minulle Raamatun-kohta: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!”

No niinpä. Jokainen voi olla uusi ja luomus. Jopa suomalainen mies voi olla uusi ja uudella tavalla tunteva luomus, kuten ystäväni, tai minä, tai kuka tahansa.

* * *

Ystäväni raportti on laajennettuna luettavissa täällä.