Prologi

Jo monta viikkoa sitten minua pyydettiin järjestämään musiikki Kaarinan seurakunnan hengellis-poikkitaiteelliseen Silta-iltaan. No, järjestelyt järjestyivät hiljalleen ja yhdet musatreenitkin pidettiin. Ilta oli tänään perjantaina. Hyvin meni, loppujen lopuksi.

Ensimmäinen luku

Pari viikkoa sitten minua pyydettiin puhumaan Pekka Simojoen Majatalo-iltaan. Ilta oli eilen torstaina Liedon komeassa Pietarinkirkossa. Ulkona satoi kylpypyyhkeen kokoisia räntäriekaleita, mutta kirkossa oli lämmintä eikä lainkaan kuivakasta. Pekka kertoili tarinoitaan ja lauloi laulujaan. Minunkin puheenvuoroni tuli. Hyvin meni, loppujen lopuksi.

Osuuteni päättyi ja ojensin mikrofonia Pekalle.

– Tarttetko tätä? kysyin.

– Joo, vastasi Pekka. – Vai haluaisitko sä laulaa?

Neljäsosasekunnin aikana kelasin päässäni kaikki ne laulut, jotka osaisin heittää lonkalta kirkontäydelle yleisölle. Aikaa ei sattuneesta syystä mennyt paljon. Olen aina ollut huono oppimaan piisejä ulkoa.

– Mä laulan huomenna, lupasin Pekalle. – Kaarinan kirkossa kuudelta.

– Selvä! Huomenna sitten kaikki Kaarinan kirkkoon kuuntelemaan, kun Juha laulaa, hihkaisi Pekka kirkkokansalle.

Toinen luku

Tuli aamu ja tuli ehtoo. Perjantai ja Silta-ilta. Raahasin bassokamat kirkkoon. Jostain löytyi jatkojohtokin, ettei minun tarvitsisi räpeltää instrumenttiani hämärässä nurkassa. Kytkin vahvistimeen virran. Kuului surinaa ja hyytäviä räsähdyksiä. Sillä siunaamalla hetkellä muistin, miksi en ollut soittanut bassoa edellisessä Silta-illassa. Kirkkosalin kaikki pistorasiat ovat maadoittamattomia. Maadoittamattomuus aiheuttaa sen, että vahvistin hurisee ja päästelee hyvin epäsointuisia ääniä.

Kalloni sopukoissa kuulin oman ääneni sanovan: – Mä laulan huomenna. Kaarinan kirkossa kuudelta.

Ennen Silta-illan alkua piti vielä laittaa kappalejärjestystä uusiksi ja keksiä Viisikielisen syövereistä jokin lisäpiisikin. Soitimme kaikki kappaleet alusta loppuun asti. Se oli tilapäiselle seko-orkesterillemme jo pieni saavutus. Sitä paitsi oli muutenkin oikein mukavaa. Niin, ja kello kuusi se Juha alkoi laulaa Kaarinan kirkossa. Akustinen kitara saapui paikalle puoli seitsemän jälkeen, mutta oikeastaan laulaminen oli kitaran rämpyttämistä mukavampaakin.

Loppukaneetti

Sanojen kanssa täytyy olla tarkkana. Taisi olla viime vuoden New Wine -kesäjuhlien keskeisiä opetuksia, että sanat luovat kulttuuria.

Kirkossa sanottujen sanojen kanssa täytyy olla erityisen tarkkana. Ne saattavat toteuttaa itsensä.

Pianon nuottitelineessä, valmiiksi avattujen nuottikirjojen päällä oli paperi. Paperissa luki ”Älä koske”. Hyvin nuori mies huomasi paperin ja luki tekstin.

– Tuossa lukee: ”Älä koske”.

– Niin lukee, vastasi nuoren miehen isä.

– Isä, mitä se tarkoittaa?

Isä selitti lapselle, mitä teksti yritti sanoa. Käännyin lapsen isän puoleen.

– Mitä, lukeeko tuo poika? kysyin. – Kaverihan ei ole kuin kolmevuotias.

– Kolme ja puoli. Häntä alkoivat sanat kiinnostaa.

Pikkupoika osasi lukea. Maailma oli valtavan auki. Hän oivalsi myös kysyä, mitähän teksti mahtaa tarkoittaa. Aika moni meistä osaa lukea, mutta tuleeko mietityksi tekstin merkitystä.

Miksi pitää kirjoittaa: ”Älä koske”? Kaikkea täytyy maistaa ja koskea. Täytyy saada elämyksiä. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Tekstille ”Älä koske” saattaa myös olla rationaalinen syy. Ehkäpä pianisti oli avannut nuotit valmiiksi, ettei sitten kun soitto alkaa tarvitse alkaa etsiä nuotteja eri kirjoista.

”Isä, mitä se tarkoittaa?” jäi pyörimään mieleeni. Entäs jos pari henkilöä ihmiskunnan aamuhämärissä olisi kysynyt: ”Isä, mitä se tarkoittaa?” Mutta ei, piti ihan pikkaisen koskea. Vähän vain haukata.

Nyt, ihmiskunnan pimeällä keskiajalla, viestejä on niin paljon, että kukaan ei taaskaan ehdi pohtia: ”Mitä se tarkoittaa?”

Joskus käy niin, että viesti ei tarkoita juuri sitä, mitä ensin tulee ajatelleeksi. Paperi ”Älä koske” -teksteineenkin osoittautui pian näytelmän rekvisiitaksi. Mitähän mahtaa tarkoittaa näytelmä, joka kieltää koskemasta.

Voimmeko muuten itse havaita, milloin olemme jossain asiassa kolme ja puolivuotiaita?

Kun saavuin hotellihuoneeseen, huomasin, että varpaita kuumotti kummasti.

– Ei tule mitään, tuumailin. – On kerrassaan tyylitöntä, jos minut on tilattu ulkomaille asti workshoppiin puhumaan ja joudun puhumaan hyvin haudutetut villasukat jalassani.

Piti siis ottaa metro jonnekin, jossa kuvittelin, että olisi sukkia. En tunne Kööpenhaminaa yhtään, joten päädyin reissaamaan asemalle, joka minusta oli mahdollisimman lähellä aluetta, jonka kuvittelin olevan kaupungin keskusta. Tulin maan pinnalle pienellä torilla. Torin ohi kulki suuri katu. Valitsin suunnan viimeaikaisten ajatuskuvioitteni perusteella. Vastavirtaan on mentävä.

Silta meni yli veden. Vesi oli varmaan jokin meren uloke. Onko Kööpenhaminassa edes jokea? Kunnon kaupungeissa on joki, joten ehkä vesi sittenkin oli joki, koska kaupunki vaikutti jossain määrin kunnolliselta.

Pyöriä virtasi vastaan. Vaikka ei ollut vielä edes kunnolla hämärä, jokaisen fillarin nokalla välkkyi vilkkusilmä. Polkupyörien paljouden keskellä huomasin äkkiä, että olen yksin. Kukaan ei tunne minua tässä kaupungissa. Huomenna minun pitäisi nähdä yksi tuntematon ihminen hotellin edustalla. Siinä kaikki. Ja siinä minä kävelin, polkupyöriä tulvivassa omassa tyhjiössäni. Minulla oli yksi selkeä tavoite keskellä ei mitään. Pitää seurata varpaita, jotka ehkä vievät minut sellaiseen paikkaan, josta saan edustuskelpoiset sukat.

Tuolta tulee enemmän ihmisiä kuin tuolta. Vastavirtaan. Aha, taas näkyy lisää vettä. Tästä vedestä voi ottaa valokuvankin. Mikähän tuo historiallisen näköinen talo on? Keitä nämä kaikki pyöräilijät ovat? Mistä ovat tulossa ja minne menossa?

Äkkiä etu-oikealla oli rakennus, jonka pystyin määrittelemään tavarataloksi. Hei, tässä maassa, tässä kulttuurissa on jotain tuttua. Tavaratalo, materialismin katedraali. Oho, tuolla loistaa punaisella ”H&M”!  ”H&M”:hän tarkoittaa ihan kotisuomeksi, että Halpoja&Mukavanraikkaita sukkia. En kuitenkaan mennyt halpaan. Jatkoin tassuttelua, enkä päätynyt mihinkään. Käännyin kulkemaan takaisin kadun toista puolta. Vastaani tuli ruokakauppa. Valitsin hyllyiltä juustonaksuja ja kaksi tölkkiä olutta siltä varalta, että hotelliyö kiusaa unettomuudella. (Ai niin, olen viimeksi syönyt sämpylän yhdeksän tuntia sitten. Pitäisikö löytää ruokaa?)

Menin ostoksineni kassalle. Kassatyttö näytti väsähtäneeltä ja muutenkin kassaelämä tuntui tutulta. Tuli minun vuoroni maksaa. Tökkäsin kortin koneeseen. Naputtelin tunnusluvun. Pieleen tietenkin. Jokin maisemassa näytti tutulta. Ei, kassatyttö oli yhtä tuntematon kuin muutkin kööpenhaminalaiset. Kukaan mukaan ei näyttänyt tutulta. Sitten oivalsin.

– Hey, this machine speaks Finnish!

Kassaneitonen vilkaisi minuun kummissaan.

– This bank card machine speaks Finnish, toistin.

Tyttö naurahti. Hän ei ehkä yhtään tajunnut, mitä höpisin.

Aamupäivällä Helsingin lentsikkakentällä pankkikorttivempele oli puhunut minulle espanjaa. Naureskeltiin sitä myyjän kanssa. Nyt keskellä minun Köpis-tyhjiötäni suunnilleen samanlainen tekninen rakkine kehottaa minua poistamaan kortin itsestään ihan suomen kielellä.

Pakkaan ostokseni ja lähden kaupasta. Vasta tavaratalon ovella oivalsin, että varmaan kortin mikrosiru oli aktivoinut suomen kielen pienen kööpenhaminalaisen ruokakaupan kassalla. Muutamat äidinkieleni sanat saivat minut tilanteeseen nähden järjettömän onnelliseksi. En olekaan yksin. Minulla on täällä kummallisessa tyhjiössä kaveri, jonka kanssa voin kommunikoida suomeksi. Pankkikorttimaksuvempele!

Löydän tavaratalosta itselleni sukat. Kolmet saisi kuulemma kahden parin hinnalla. Tyydyn ostamaan vain yhden parin. Villasukille tulisi paha mieli, jos yrittäisin korvata laadun määrällä!

Siinä se monttu aina on, jokapäiväisellä reitillä. Se vaikeuttaa etenemistä mennen, tullen. Siinä se monttu aina vain on.

Seisahdun kädet taskussa montun reunalle.

– Hä-häh! Mikset täytä sitä? kysyy ääni.

Vilkaisen montun pohjalle. On sitä yritetty täyttää. Sinne on kertynyt työkaluja. Monttuun heitettyjä. Metalliset ovat ruostuneet, puiset ovat lahonneet, muoviset ovat halkeilleet. Romua yhtä kaikki.

– Sas sä se! vastaan äänelle ja annan sille piut-paut.

Nytkin montun reunalla on muutamia työkaluja.

Jään tuijottelemaan montun pohjalle. Mahtaisiko montun saada täyttymään pelkillä työkaluilla? Media on täynnä montuntäyttötyökaluja. Kaikki mainokset ovat täynnä montuntäyttötyökaluja. On henkisiä ja materialistisia montuntäyttötyökaluja. On Kela-tuettuja, ja tukemattomia vasta on lukemattomia. On enkeleitä ja dieettejä ja uusi elämän iKäyttöjärjestelmä.

Seison montun reunalla. Siinä sattuu olemaan nyrkin kokoinen kivi. Potkaisen sen monttuun. Montusta kuuluu metallinen kilahdus.

– Auts, pääsee suustani.

Katselen ympärilleni. Työkaluja kyllä on, mutta missä on se aines, jolla montun oikeasti saa täyteen?

Katselen ympärilleni. Joen takana näkyy ikivanha kirkko. Kirkon vieressä lököilee matala ja moderni seurakuntatalo. Otan askeleen.

– Hei, mihin sä lähdet? Jää tähän!

Ääni vaikuttaa hätääntyneeltä.

– E. Mä menen seurikselle soittamaan Landolaa. Saatan laulaa pari haikeaa veisuakin. Pärjäile.

– Hei kuule, odota. Ei ne sua sinne tahdo.

– Itteppä pyysivät.

Loikin yli valtatien. Autojen vuo vie kohti kaupunkia. Kävelen toiseen suuntaan. Tunnen olevani vastavirrassa. Siitä saa voimaa.

Olen tuota Mikaelinkirkkoa kuvaillut. Tänään oli lämmin mutta pimeä syysilta, taannoin oli valoisa alkuilta. Vuosi sitten lähes palellutin sormeni ja hytisin hypotermian rajamailla kuljeskellessani kameran kanssa ympäri kirkkoa.

Tänään tulin kirkonmäellä siihen tulokseen, että yhdelle ihmiselle yhdessä kirkossa riittää ammennettavaa vaikka loppuiäksi. On tornia ja kellaria ja seinäpintaa. On ikkunoita ja ovia. Onpa joskus seurakuntaakin.

Mutta kuinka kukin kirkkonsa valitsee?

”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.”

– – –

PS. Huoneet muuten eivät ole umpioita. Niistä on ovi naapurihuoneisiin.

Oli vähän harkitsematonta ehdottaa vielä yhtä laulua siinä vaiheessa Alfa-iltaa, kun pianisti oli jo lähtenyt kotiinsa. Mutta koska ehdotin, niin oli kaivettava kitara esiin. Ja laulettava.

Laulun alku sujuikin oikein hyvin. Ihmettelin itsekin. Toisen säkeistön loppupuolella iski jännityksen puuska. Ääneni lähti piirtelemään aivan omia kuvioitaan. Ja kuinka reagoin tilanteeseen? Minua alkoi naurattaa poskettomasti.

Oletteko koskaan yrittäneet soittaa, laulaa ja nauraa samaan aikaan?
Semmoisesta syntyy epämusikaalista komediaa.
Keskityin siis kuuntelemaan kaverin kitaraa, että pysyn edes rytmissä.

Laulu saatiin veisattua loppuun. Iltakin ennen pitkää päättyi.

– Olipas tosi hienoa, että otitte vielä sen laulun, sanoi yksi ryhmänvetäjistä.
– Oli, vastasin. Nolous ja huvittuneisuus näppäilivät sieluni kieliä.

Alfan jälkeisenä päivänä porukallemme tuli pyyntö lähteä soittamaan ja laulamaan Kaarinaan.

– Mennäänkö? kysyin ”House Bandiltä”.
– Mennään!

No, tässä sitä sitten mennään omien oppien mukaan: Ihmiset, heittäytykää!