Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Author Archives: Juha Hassila


by 6 kommenttia

Mittatilausrukous

WP_20150220_015– Mä en muuten ole syönyt laskiaispullaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, huomasi ystävä kahvilan kassalla. – Onko näitä erilaisia?

Ystävän nykyisillä kotikonnuilla Etelä-Saksassa laskiaispullakulttuuri ei voi yhtä hyvin kuin Suomessa. Selvittelin siis hänelle muutamalla harvalla sanankäänteellä täytteiden erot. Täytteiden oikeaoppisuudesta vuosittain käytävää teologista kamppailua en valottanut.

Kahvilassa oli pääasiassa mummoikäistä porukkaa. Pappaikäisiäkin oli pari. Mekin mahduimme istumaan salin yhteen soppeen. Marilyn ja James Dean ryhdistäytyivät kehyksissään ja alkoivat kuunnella juttujamme. Keskustelimme vähän syvällisempiä ja vähän arkisempia asioita, semmoisia mitä helsinkiläisessä kahvilassa voi ääneen puhua. Siis melkein vaikka mitä, tärkeitä asioita.

Laskiaispullat katosivat. Hiljalleen takaraivostani alkoi kuulua rahinaa. Rahina muuttui sanoiksi, joita olinkin jo odottanut: ”Sä voisit rukoilla ystäväsi puolesta.” Tuuppasin sanat jonnekin oikean korvan tietämille, mutta siellä niiden kaiku vain voimistui.

– Piipahdettaisko tossa Vanhassakirkossa ennen kuin mun bussi lähtee? kysäisin lopulta muina miehinä.

Tulkitsin ystävän vastauksen myönteiseksi. Ehdotus ei ehkä ollut hänelle järisyttävä yllätys. Hengelliset asiat olivat olleet laskiaispullien ääressä esillä. Aiemmista keskusteluista olin päätellyt, että hän ehkä jopa odottaa, että rukoilisin hänen puolestaan. Ei ehkä olettanut mutta odotti.

En tajua, miksi lähdimme liikkeelle aivan liian aikaisin. Huolestuin. Vaikka koin rukouksen tärkeäksi, en taatusti pystyisi rukoilemaan kolmea varttia kenenkään puolesta! ”Hei, rauhoitu”, komensin itseäni. ”Eihän koko aikaa tarvitse rukoilla!”

Vanhakirkkopa oli aito suomalainen luterilainen kirkko. Arki-iltapäivänä kuuden kieppeissä temppelin ikkunat olivat sysipimeät. Sinne emme siis menneet.

Lähdimme taivaltamaan katuja. Ne veivät jotenkin vahingossa Senaatintorille. Taivas oli tummansininen, ja tummempaa maisemassa olivat vain Suurkirkon pimeät ikkunat. En osannut päättää harmittiko minua ankarasti vai olinko huojentunut. Rukoukset julkisessa tilassa eivät ole erikoisalaani. Varsinkaan jos ympärillä parveilee japanilaisia turisteja. Mutta kyllä ystäväni olisi pienen rukouksen ansainnut.

Kävely jatkui kohti linja-autoni lähtöpaikkaa Mannerheimintiellä. Juttelu jatkui ja matka pysäkille lyheni. Vaikka rukous jännitti minua, myös harmistus
iski. Tämä homma menee nyt aivan mönkään! Kuka kumma rukoilee ystävän puolesta, jos en minä nyt.

Kun olimme jo melkein bussipysäkillä, aikaa oli vielä rahtunen.

– Kävellään vielä pieni mutka, ehdotin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se mutka voisi olla. Vain viisi askelta ehdotukseni jälkeen tajusin: Kampin kappeli. Se on auki. Sinne!

Sinne mentiin. Sisällä oli pari ulkomaalaista, toisella hassu karvahattu. Istuimme aika eteen. Katselimme alttaria kohti. Takanamme joku tuli, joku meni.

– Täällä on risti, huomasin. Kynttiläkin paloi. Katse kuitenkin nousi katonrajaan, siellä oli enemmän valoa.

Äkkiä tajusin, että kappelissa ei juuri nyt ole ketään muita. Ei voi olla totta. Taivaan Isä järjesti tämän. Tässä on täsmälleen sopivasti aikaa. Tässä on täsmälleen sopivasti rauhaa.

Itse asiassa koko rukoilemisesta ei ollut puhuttu sanaakaan. Ehdotin rukousta. Ystävä nyökkäsi.

– Voinko mä laskea käden sun olkapäälle?
Ystävä nyökkäsi uudelleen.

Rukoilin hiljaiseen ääneen Kampin kappelissa sellaisia asioita, joista oli ollut puhetta tänään ja aiemmin. Rukoilin hiljaa selvällä suomen kielellä. Ehkä siinä meni alle minuutti. Ehkä puolitoista.

– Aamen.

Samassa ovi kävi ja pari turistia tuli sisään.

Kohta istuin linja-autossa. Oivalsin, että lyhyt rukous oli yksi elämäni merkityksellisimpiä rukouksia: Sen oli Jumala järjestänyt. Mittatilaustyönä.

 


by 8 kommenttia

Kuule minun ääneni

WP_20150206_016

Niin siinä kävi, että kaiken valokuvaamisen jälkeen päädyin myös soittohommiin Mikaelinkirkossa. Tai paukutushommiin. Mikäs sitä djembeä paukuttaessa, mutta kun tilapäisen sekaorkesterimme piti tehdä myös sound check.

– Juha, voitko puhua jatkuvasti jotain siihen ykkösmikrofoniin, kysyi kitaristi-miksaaja.

Katselin mikrofonia epäluuloisesti. Katselin kirkkoon kertyvää väkeä vielä epäluuloisemmin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan. Ja jopa järjettömän.

– Hyvä kirkkoväki, teemme sound checkiä ja minun pitää nyt jutella tähän mikrofoniin, vaikka…

– Juhaaaa, voitko puhua siihen mikrofoniin lujaa!

– Lujaa!? VOI HYVÄT IHMISET, NYT MINUN PITÄÄ ALKAA HUUTAA TEILLE!

– Niin lujaa, että ääni lähtee kiertämään.

Juuri sillä hetkellä tajusin, että koska kitaristi-miksaaja on hyvä ystäväni, niin se on mikrofoni, joka on viholliseni numero yksi. Katsoin mikrofonia uudelleen, nyt tosi kiukkuisesti.

– N-Y-T   J-O-S   M-U-L-L-A   O-L-I-S-I   R-A-A-M-A-T-T-U   N-I-I-N   K-Y-L-L-Ä   K-U-U-L-I-S-I-T-T-E   S-A-N-A-A! informoin kirkkoväkeä.

– Eiku lujaa!

En purskahtanut itkuun. Huokaisin ja avasin suuni kitapurjeeseen asti. Kohta kyllä kuuluu kiertoa.

Ja juuri silloin tapahtui jotain vapahtavaa. Minun ei tarvinnutkaan enää huutaa. Äänet taisivat mennä ojennukseen. Ääniä on niin vaikeaa ymmärtää.

Soittokaveri siinä vieressä seisoi ihan hiljaa. Äänekkään sisäisen tuskani hetkellä en muistanut, että minulla oli kerrottavana terveisiä hänelle, oikeastaan tuntemattomalle ihmiselle.

Jo edellisenä päivänä oltiin soittamassa Mikaelin talvipäivillä. Yhdessä välissä huomasin soittokaverin istuvan vähän syrjemmässä. Jokin minussa liikahti, ikään kuin olisi kuulunut hiljainen ääni.
”Tuolle täytyy nyt ehdottomasti sanoa jotain rohkaisevaa”, tuumasin.
”Äh, se on vain flunssan jäljiltä vähän väsy”, vastatuumasin.

Hengellisissä tilaisuuksissa sattuu ja tapahtuu aina – ainakin minulle – sen verran, että koko rohkaisemisen ajatus jäi kaiken muun jalkoihin. Seuraavana päivänä ajatus palasi mieleeni, ja vähän myöhemmin kuulin että soittokaverille oli tullut muutoksia työelämään. Mutta enhän minä siinäkään tilanteessa voinut mitään rohkaisevaa sanoa, kun siinä oli muuta porukkaa niin paljon. Enkä oikeita sanojakaan siinä löytänyt.

Muistin rästissä olevat rohkaisun sanat vielä messun aikanakin. Soittokaveri istui yksin etupenkissä, kun minä vielä vähän maalailin äänimaisemaa djembellä. Muistin ja unohdin.

Illalla, pitkän viikonlopun jälkeen istuin kotona sohvalla. Muistelin kaikkea kuultua ja soitettua. Harmitti, että basso oli konstaillut; ilahdutti, että djemben kanssa oli mennyt mukavasti. Silloin muistin taas rohkaisutehtävän. Jotain täytyisi soittokaverille Facesssa kirjoittaa. Harmitti, kun kutsu sanomaan jotain oli aivan selvä, mutta kun sanan sanaa ei Yläkerrasta annettu.

Istuin tietokoneen alla ja kiemurtelin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan.

No kun sanaakaan ei kuullut, päädyin metatason viestiin:

”Heip. Mulle tuli jo srk-talolla semmonen olo, että mun tarttis sanoa sulle jokin rohkaisun sana. Mutta kun mä en saanut sitä sanaa, pelkästään fiiliksen.”

Manailin mielessäni, että kaikkea sitä tulee kirjoitettua vieraalle ihmiselle. Vietin muutaman tuskallisen minuutin keskenäni sohvalla. Äkkiä näytölle ilmestyi vastaus:

”Tiedätkö, siinä kun istuin kirkossa rukoilin koko ajan, että Jumala jotenkin vastaisi niihin kaikkiin ajatuksiin ja asioihin, mitä mielessä pyörii. Että jollekin tulisi joku sana tai jotain – eli kiitos, että kuitenkin sanoit tästä! Kyllä se Jumala kuulee.”

Teki mieli huutaa ihan vähän kovempaa kuin Mikaelinkirkon mikrofoniin. Jee, juuri näin se Jumala toimii. Ja juuri näin minä aina viivyttelen.

Sitä tulee helposti pyydettyä: – Jumala, voitko puhua jatkuvasti jotain.

Itse asiassa tulee komennettua: – Jumalaaaa, voitko puhua lujaa! Niin lujaa, että äänesi lähtee kiertämään.

Kuinka lujaa Jumalan täytyy huutaa, että minä kuulen ja ymmärrän? Ja toimin.

Kuulin Jumalan puheen koko ajan. Aivan selvästi. Eikä Hänen tarvinnut edes huutaa.


by 3 kommenttia

Villasukkia, särkylääkettä ja messiasodotuksia

988468_846915855372329_3345223630637211546_n

Oli varhainen maanantaiaamu, takana tykkänään uneton yö. Litkin murukahvia ja järsin leipää. Kun muistin sunnuntaina ottamani valokuvan, tuli mieleen laatia aamuvarhainen Facebook-postaus.

Särkylääkettä nassuun.
Villasukat jalkaan.
Kyllä me tästäkin viikosta selvitään.

Ystävän auto heitti minut Helsinkiin, ja konttorilla oli pakko saada lisää kahvia.

– Ai sä olet täällä? Etkö sä olekaan kipeä? kyseli koulutuspäällikkö.

Ennen kuin ehdin kolmasti kupista hörpätä, pari muutakin työkaveria lausui taudistani jotain, joka koostui rahtusesta empatiaa ja hyppysellisestä moitetta siitä, että olin tullut tartuttamaan kaikki kanssaraatajat.

Vastasin repliikkeihin turkulaisen tehokkaasti: – Häh!

­– No, jos ottaa lääkettä ja pukee villasukat jalkaan, on flunssassa, valaisi joku.

– Eihän minua vaivannut mikään muu kuin unettoman yön jälkeinen orastava päänsärky. Villasukkia käytän aina, ne tuovat turvallisuudentunnetta elämään jopa täällä Helsingissä.

– Mutta nyt on flunssa-aika!

– Niin, mutta siltikään en puhunut flunssasta sanaakaan, ainoastaan särkylääkkeistä ja villasukista.

Kotiin päin piti ennen pitkää lähteä bussilla. Se tuli pysäkille VR:mäisesti 25 minuutin odottelun jälkeen. Räntää satoi vaakasuorassa mutta ei sentään ukkostanut. Alkoi huolestuttaa, ehdinkö ajoissa Liedon seurakuntatalolle. Minun oli määrä juontaa Pekka Lindqvistin luento juutalaisten messiasodotuksista.

Pekka rakenteli vajaassa tunnissa hienon palapelin Qumranin kääröistä, Codex Damascuksesta ja Raamatun teksteistä. Uskomattoman hienosti ne tukevat toisiaan.

Kun Johannes [Kastaja] vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?” Jeesus vastasi heille: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:
Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,
spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,
kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan
ilosanoma.

Eikö olisi ollut paljon helpompaa vastata kyllä? Miksi Jeesuksen piti kierrellä ja kaarrella? Pekka valaisi kuulijoita, että Jeesus viittasi sanoillaan suoraan Jesajan kirjaan, pätkään joka löytyy myös Qumranin kääröistä. Jeesuksen viesti Johannekselle aukeaa siis miehille yhteisellä, messiaanisella koodiavaimella.

Johannes Kastaja toimi muutaman kilometrin päässä Qumranista ellei peräti ollut kuulunut Qumranin yhteisöön. On paljon vaikuttavampaa vedota kirjoituksiin kuin vain todetta, että joo joo, olen mää messias, ei tartte enää venttailla. Minusta Pekan esittelemä historiallisen lähteiden palapeli vahvisti Jeesuksen henkilön ja toimien historiallisuutta. Vahvisti uskoa.

Mutta mitä tekemistä Qumranin kääröillä on kopioburanan ja minun villasukkieni kanssa?

Jälkikäteen kristillisestä näkökulmasta katsottuna profetiat messiaasta ovat helppoja ymmärtää. Mutta Jeesuksen aikana asiat olivat toisin. Messiasta odotettiin. Odotettiin jopa siinä määrin, että oltiin varmoja hänen jo elävän ihmisten keskuudessa, mutta kuka hän voisi olla. Eikä odotettu pelkästään messiasta vaan odotettiin myös hänen rinnalleen suurta lain tulkitsijaa.

Tämmöiselle väärinkäsitykselle, kahden henkilön odotukselle oli olemassa selkeät perusteet. 4. Mooseksen kirjassa kirjoitetaan tähdestä ja sauvasta. Qumranilaiset tulkitsivat nämä papiksi ja kuninkaaksi. Kenellekään ei vain tullut mieleen, että nämä kaksi olisivat yksi ja sama henkilö.

Niinpä niin, Pekan luentoa kuunnellessani ymmärsin hetken Jumalaa. Vaikka hän oli antanut selkeät profetiat, ihmiset tulkitsivat ne aivan pieleen. Vaikka minä postasin kahdesta aivan arkipäiväisestä asiasta, villasukista ja särkylääkkeestä, niin työkaverit väen väkisin näkivät minun potevan flunssaa.

Oi aikoja, oi tulkintoja!

 

* * *

Kiitokset Pekka Lindqvistille luvasta käyttää opetuksia ynnä myös kommenteista.


by 6 kommenttia

Pyhä ehtoohetki

Hengellisessä tilaisuudessa oli pari tuttavapariskuntaa, yksi lapsonen ja yksi minulle tuntemattomampi kaveri. Tapahtumapaikkana oli nukkavieru kellarihuone. Koska puhuimme englantia, en tietenkään voi olla varma, mitä kaikki puhuivat. Sen ymmärsin, että ensin muutamat kertoivat olleensa kaduilla rukoilemassa ihmisten puolesta.

– Hei, saadaanko me rukoilla sun puolesta.
– Äää, eee, mjoo, no okei.
– Onko sulla joku vaiva, jonka parantumiseksi me voitaisiin rukoilla.
– Ei.
– Ai jaa, no onko sulla jotain murheita?
– Ei.
– Jaa, no voi että… Mitäs me sitten rukoillaan?
– En mä vaan tiedä. Te ehdotitte.
– No jos sitten rukoillaan muuten vaan.

Kaikilla oli hauskaa, kun ruodittiin hengellisiä katutaisteluja.

Sitten alettiin soittaa ja laulaa. Ylistämiseksi sitä kutsutaan. Laulu kaikui kellarihuoneen seinissä. Yksi kaveri soitti kitaraa, toinen bongoja ja minulla oli conga. Ajauduin soittaessani äärimmäisen rauhallisuuden ja hurjan jännityksen sekasotkuun. Minä en ehkä osaa hiljentyä pitkäjänteisesti muuta kuin soittamalla. (Niin niin, näsäviisaat, ei sitä välttämättä voi hiljentymiseksi kutsua!) Mutta siinä minä istuin congan kanssa ja kolistelin. Ylistys-rukous-rummuttellesani vilkuilin välillä bongistia. Hän se on semmoinen ammattilainen. Välillä hän rummutti. Välillä menimme ihan samassa rytmissäkin. Välillä hän hautasi kasvonsa käsiinsä. ”No niin, nyt minä taas kolistelin niin pieleen, että tuota alkoi itkettää”, murehdin minä.

Toisaalta on mahdollista, että kaveri myös rukoili välillä. Hengellisessä tilaisuudessa kun oltiin.

Mutta mistäs minä sen tiedän?

No, rummutin taas vähän ja ehdin taas rauhoittuakin. Kuuntelin muitakin. Kitaristi on tosi hyvä. Puhumattakaan läsnäolleesta naisväestä, joka laulaa vain vähän paremmin kuin oikeat enkelit. Tällä porukalla on soitettu ja laulettu ja rukoiltu ennenkin.

Sitten yllätti ehtoollinen. En tiedä, miten tilanteeseen päädyttiin, mutta äkkiä kitaristi ojensi eteeni pienen puunpalan päällä murretun ehtoollisleivän. Kyllä, ehtoollisleipä oli justiinsa sitä miltä se näyttikin. Jeesus ei ehkä sanonut: ”Tämä piparkakku on minun ruumiini. Ottakaa ja syökää.” Mutta piparkakku siinä oli ja sitä minä otin. Ja koska kellari oli Kristillisen raittiusseuran talon kellari, viininä oli mehua. Sekoitussuhde 1 + 7.

En usko, että meidän kellariehtoollisemme oli yhtään vähemmän ehtoollinen kuin missä tahansa kirkossa nautittava ehtoollinen.

Istuttiin vielä siinä. Äkkiä kuulin bongistin äänen:
– Saanko mä siunata sua?
– Äää, muavai, mjoo, no joo.

Kömmin seisomaan. Siinä olin, kädet taskussa ja silmät kiinni. Kaveri rukoili puolestani. Olen Jumalan rakas poika. Jumala pitää luovuudestani. Jumala pitää koko ajan minua kädestä. Niin minulle rukoiltiin. Tuntui niin hyvältä, ettei moni ymmärräkään.

Ja ehkei se sitten ollut hirmukiukkuinen minun rytmisistä kokeiluistanikaan. Siis bongisti, eikä varmaan Jumalakaan.

WP_20150115_008


by 5 kommenttia

Kaikki ei mahdu paperille

WP_20150112_009

Olen yrittänyt pyöritellä päässäni tärkeitä asioita, kuten sananvapautta, pilkkaamisenvapautta ja kulttuurien välistä kolarointia. Olen lukenut näistä asioista muutamia blogeja ja kolumnejakin. Ai niin ja uutisia.

Ajatuksia on herännyt, mutta ne eivät ole mahtuneet paperille (näytölle, jos tarkkoja ollaan).

Maanantai-iltana kävelin miestenpiiriin. Lunta tuiskusi oikein kunnolla. Tienvarren valoissa lumihiutaleet vetelivät ilman täyteen oransseja viivoja. Kunnon kameraa minulla ei ollut mukana, joten oli pakko yrittää ottaa kännykällä muutama kuva. Helppoa se ei ollut. Pakkanen ei paukkunut, mutta tuuli sai sään tuntumaan tosi kylmältä. Minulla oli kävelysauvat ja hanskat, joiden riisuminen viidenkymmenen metrin välein tuntui tosi rasittavalta.

Noh, kännykkäkameran näyttöä voi tökätä sormella siihen kohtaan, johon haluaa kuvan tarkentaa. Mutta kun sormet olivat hanskoissa, jotka olivat kävelysauvojen hihnoissa. Onneksi ihmisellä on pää, jota voi käyttää ideointiin ja moneen muuhunkin. Minä käytin päätäni tökkäämällä päästä törröttävällä nenällä kameran näyttöön.

Ja kännykkäkamera totteli kuin tottelikin, vaikka sormet oli korvattu nenällä. Siinä minä nokin kuvia.

Muutama autokin huristeli ohi…

Kuvatessani mietin ystävääni, joka juoksee kelissä kuin kelissä. Ja eikös lumisateen keskeltä juossut joku pyrystä hätkähtämätön lenkkeilijä.

Mietin sitä, että tässä minä nokin takuuepäonnistuvia kuvia, kun Euroopassa on tapahtunut terrori-iskuja.

Mietin sitä, että jotkut asiat ovat niin isoja, että ne eivät kovin äkkinäisesti mahdu yhteen tekstiin tai yhteen kuvaan.

Silti minusta on ollut mielenkiintoista lukea nopea-aivoisempien ja nopeammin näppäilevien ihmisten ajatuksia Ranskan tapahtumista. Paljon on viisaita ihmisiä. Jotkut heistä saattavat olla oikeassakin.

Miestenpiirissä yksi kavereista heitti keskusteluun psalmin:

Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.

Ps. 115: 5-7

WP_20150112_015


by 11 kommenttia

Rukouksen karttelua rannalla – Best of New Wine part 3  

WP_20140712_029

New Winen lopputilaisuuden viimeinen laulu oli juuri vaiennut. Oma perheeni oli mennyt hyytävään veteen uimaan, minä puolestani en. Laskeuduin kuitenkin rantaan kädet tukevasti taskuissa. Puun alla istui toinen perhe, jota en oikein tuntenut, muutaman sanan olin vaihtanut perheen äidin kanssa, isää moikannut yhden käsipäivään verran. Mutta New Winessa kun oltiin, niin kävelin heidän luokseen.

Perheen isä kertoi ensi töikseen minulle kenkkumaisesta vaivastaan. Ihan tuosta vaan, tuntemattomalle ihmiselle. Sanoin siihen jotain miesmäisen empaattista, kuten ”no voi” tai ”auts” tai vastaavaa, ja istuin perheen seuraan. Perheen kuopus, kolmivuotias tyttö tuli esittelemään kampaustaan, joka oli mennyt pörröiseksi. Tyttö istahti syliini eikä minun auttanut muuta kuin alkaa letityshommiin.

Juteltiin ison pajun alla niitä, näitä. ”Ai, olet siellä hommissa; tunnetko sitä ja sitä ihmistä. No kappas, että sielläkin olette asuneet ja me asutaan nyt siinä ihan lähellä, alle sadan kilometrin päässä. On muuten ollut tosi hyvä New Wine, parhaita ikinä.”

Jutellessa takaraivoni oikeassa neljänneksessä raksutti koko ajan. Tuon kaverin puolesta pitäisi rukoilla. Täällä sitä ollaan New Winessa. Moni on saanut apua vaivoihinsa rukouksen voimalla. Nyt olisi minunkin tilaisuuteni edes yrittää auttaa tätä miestä. Mutta kuulin ääneni puhuvan koko ajan jotain arkipäiväistä. Ei vaan tullut suustani ulos ehdotusta, että josko nyt kuitenkin rukoiltaisiin se sun vaiva tuonne järven syvimpään kolkkaan asti.

Perhe alkoi keräillä lapsiaan ja rantakamppeitaan kasaan. Oli aika jättää Himos ja suunnata kohti kotia. Katselin vähän matkan päähän. Oma perheeni oli vielä pulikoimassa. Tilanne oli pääsemässä ihan kokonaan hanskastani.

”On muuten ollut tosi hyvä New Wine, parhaita ikinä.” Mitä ihmettä se tarkoittaa, jos en kykene sen vertaa heittäytymään, että rukoilisin tuon kaverin puolesta? Jos kerran ollaan hengellisessä tilaisuudessa – vaikkakin puoli tuntia sitten loppuneessa – niin ei tässä nyt pitäisi olla mitään vaaraa nolata itseään.

No nyt se kaveri nousee jaloilleen. Minäkin kömmin pystyyn. Hän kääntyi jo kohti ylärinnettä.

– Parantukoon vaivasi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä!

Näin oivalsin itseni sanovan käsi miehen hartialla.

– Kiitos.

Tunsin itseni neroksi ja suureksi hengelliseksi sankariksi! Moikattiin ja todettiin, että nähdään. Viimeistään ensi vuonna täällä.

Sinne menivät. Jäin rannalle seisoskelemaan. Aivoni kihisivät. Ihan varmasti noin lyhyt rukous ei tehoa. Raamatussahan Jeesus nimenomaan kehottaa rukoilemaan mahdollisimman pitkästi ja täsmällisiä kaavoja noudattaen, eikös se niin mennyt. Ja aivan varmasti Raamatussa sanotaan: ”Juha Hoo, sinun rukouksiasi ei Taivahan toimistolla ainakaan kuulla.”

Tuli ehtoo ja tuli aamu, uusi lomapäivä jo kotimaisemissa. Sain tietoja rannalla kohtaamani perheen kotimatkasta.

– Kumma juttu. Siitä lähtien, kun se Juha rukoili, niin mun olo on koko ajan helpottunut.

Suunnilleen näin oli mies sanonut vaimolleen matkan edetessä.

En pomppinut riemusta, kun kuulin noista sanoista. Mutta jos en olisi näin kovin estynyt ihminen, olisin varmasti pomppinut. Kyllä, kyllä se Henki toimii ihan kenen kautta vain. Ja todellakaan rukoukseni muodosta tai mitasta muutos kaverin tilassa ei voinut johtua. Kyllä siinä oli taustalla minua Suurempi Voima.

* * *

Jo puolisen vuotta sitten kirjoitetut New Wine -kokemukset ovat luettavissa täältä:
+ Vieraanvaraisuuden armolahja
+ Äijähali


by 3 kommenttia

Hautausmaalla itsenäisyyspäivänä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvittelin, että itsenäisyyspäivänä Suomi on suljettu. Kun lähdin viiden jälkeen pimeälle kirkonkylälle ulkoiluttamaan kameraa, yllätyin. Huoltoasema oli auki. R-kioskin edessä oli elämää. Ovi kävi. Mikä tekee toisista päivistä pyhempiä kuin toiset? Äitienpäivänä ja isänpäivänä ei kauppaa käydä, itsenäisyyspäivänä voi hakea Shelliltä saunaoluen.

Otin pari kuvaa K-kaupan parikkipaikalla. Jatkoin matkaani. Subin myyjä meni tupakalle nurkan taakse. Asiakkaita ei tainnut riesaksi saakka olla.

Olin matkalla kuvaamaan kellotapulia. Repussa oli kirja, joka oli matkalla kirjaston palautusluukkuun. Keskustan kujat olivat pimeitä. Koulun takana urheilukentän katoksessa nuoriso kuunteli Sirpaa. Jollain porukalla on siellä hämärässä kokoontumispaikka. Sirpa piirtää yhden kuvan meidän Suomesta.

Kirkko tapuleineen näkyy kirjaston nurkalta. Istutin kameran kolmijalan nokkaan. Säädin valotusajaksi viistoista sekuntia. Valotuksen jälkeen kamera tallentaisi kuvaa muistikortille toisen mokoman. Jätin kameran omiin hommiinsa ja kävin tiputtamassa kirjan palautusluukkuun.

Pienen hetken mielessäni kävi, että joku varastaa kameran sen minuutin aikana, jonka se seisoskelee yksinään. Sitten tajusin, että ei. Toki semmoiseen on olemassa marginaalinen mahdollisuus, mutta ei.

Miten paljon on isoisäni ja muiden sodan käyneiden ansiota, että minä voin jättää kameran hetkeksi kadun varteen ilman, että joku heti ryntää sosialisoimaan sen omaan käyttöönsä. Itse asiassa uskon vaikutus on ollut suuri. Hän ei haavoittunut turhaan. Monen isoisä kuoli.

Kirkkomaalla sankarihaudoille oli sytytetty kynttilät. Muistomerkillä oli seppele. Se oli sinne varmaan juhlallisin menoin päivällä laskettu. Vietin hetken aikaa kirkkomaalla. Valokuvailin ja mietin näitä ajatuksia.

Nuorempana en oikein oivaltanut itsenäisyyspäivän merkitystä. Nyt olen vähän ymmärtänyt. ”Ei munkaan pojille itsenäisyyden eteen tehdyt uhraukset tule sillä tavalla ’iholle’ kuin meille, joiden lähiomaiset ovat rintamalla olleet”, kirjoitti ystäväni kommentiksi kirkkomaalla ottamaani valokuvaan. Olen parikymmentä vuotta tuota ystävääni vanhempi, ja minun on tunnustettava, että eivät isovanhempieni uhraukset minunkaan iholleni oikein tule. Toisinaan onneksi oivallan, että paljosta pitää olla kiitollinen.

Palasin kotiin. Pojat olivat leiponeet maustekakun. Ikkunalle sytytettiin kaksi sinivalkoista kynttilää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


by 9 kommenttia

Miksi kukaan ei syö pihlajanmarjoja?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muuttotalkoiden jälkeen pitää päästä saunaan. Saunasta pitää päästä tuijottelemaan maisemaa pihlajan alle. Istahdan siis portaalle saunaoluttölkin kanssa. Maisema on niin pimeä, että ei näy kuin pihlajanmarjat ulkovalon kajossa ja naapuritalon ikkunat pellon takana.

Pihlaja on täynnä marjoja. Ihan täynnä. Miksi ihmessä närhet ja tilhet ja muut linnut eivät ole tulleet syömään marjoja? Jossain on pakko olla niin paljon paremmat sapuskat, että pihlajanmarjoja ei vielä huvita syödä.

Aiemmin syksyllä leikattiin ruusuaidat mataliksi. Paljon ruusunmarjoja meni siirtolavalle. Ruusunmarjoissa kyllä oli paljon nokanjälkiä. Hassua, että koin lintujen takia jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että puskat marjoineen raahattiin hävitettäksi.

Pihlajanmarjat on myös valokuvattava ainakin kerran viikossa. Niiden puna on vastustamatonta mustaa yötaivasta vasten. Pihlajanmarjojen kuvaaminen on kuitenkin pimeässä mahdotonta. Kamera täytyy säätää niin, että kuviin tulee hirveästi kohinaa.
Tai sitten on käytettävä niin pitkää valotusaikaa, että syystuuli piirtelee marjoilla kuvaan jännittäviä kuvioita.

Silti kamera on nytkin pakko hakea ja yrittää!
Tänäänkään kuvat eivät onnistuneet, vaikka ei edes tuullut.

Istuin vielä hetken portaalla. Mietin, että en edes tunne naapureitani tilhiä ja närhiä. Tinttien kanssa ollaan jonkun verran tuttuja, ja harakoille nauran ohimennessäni. Mutta ne muut siivekkäät ovat tuntemattomia. En tiedä edes, ovatko tilhet ja närhet näissä maisemissa vain pitäneet koko parven voimin muuttotalkoot ja siirtäneet itsensä jonnekin muualle parempien marjojen perässä.

Pitää jättää pihlajanmarjat pimeään ja palata saunaan. Kuka on ehtinyt tyhentää saunaoluttölkkini? Istun löylyssä. Muuttotalkoot tuntuvat puolimaratonilta raajoissani.


by 5 kommenttia

Huomaako joku minut?

WP_20141113_005

Pieni ylämäki vei minut taas Katariinankirkon hautausmaalle. Siellä on aina kynttilöitä. Enkelikynttilät valaisivat pienen enkelin, joka istui marraskuisella graniitilla. Vielä ei ole routa. Pari naista käveli ohitseni, kun kumartelin kännykkäni kanssa haudalla. Valokuvaushommissa.

Katariinankirkon hautausmaalla on aina kynttilöitä. Olen aina pitänyt hautausmaista. Lukioikäisenä päädyin jostain syystä Porin vanhalle hautausmaalle. Siellä oivalsin hautausmaiden rauhan. Minulla on vain yksi kauhukokemus haudoista. Olin noin kymmenenvuotias, ehkä alle. Menimme kummitätini kanssa katsomaan viikinkihautaa Dragsfjärdissä. Kummitäti halusi, että seison hetken haudan edessä. Hän halusi kaitafilmata minut siinä. Pakko oli seistä, kun en osannut sanoa, että pelottaa. Koko kymmenen sekunnin mittaisen ikuisuuden odotin, että sarvikypäräinen ja takkupartainen viikingin haamu hyökkää miekkoineen kimppuuni.

Eikä se mikään viikinkihauta ollut. Varmasti vain viikinkiaikainen. Äijät olivat olleet kuolleina toista tuhatta vuotta, ja ruumiitkin satavarmasti poltettu hautaamisen yhteydessä. Ashes to ashes, dust to dust. Sen tiedän nyt, kun olen ollut arkeologisilla kaivauksilla viikinkiaikaisilla haudoilla. Haudasta löytyy poltettua luuta, keramiikan palasia, pronssisia korunpalasia. Hirmuhyvällä onnella tikari tai miekka.

Hautausmaa oli hiljainen ja rauhallinen. Kävelin hiljaksilleen sen halki. Bussipysäkki kutsui, mutta vielä käännyin katsomaan graniittisten kivien rivistöjä. Kivissä oli ristejä, elämän merkkejä. Kirkko kurkkasi perääni portin holvista.

Kohta olin bussipysäkillä Hämeentien varressa. Katuvalot olivat oranssit. Rekka jyräsi ohi. Koko maa jytkähti sen alla. Mietin, huomaakohan bussikuski minut tässä hämärässä, vaikka minulla oli heijastin. Mieleeni muistuivat kirkonmäen kynttilät.

Joku kyllä huomaa.

WP_20141113_010