No niin, tiskikone oireili taas. Veden otto/poisto -virhevalo paloi ärsyttävän punaisena. Eikä suostunut sammumaan. Sain käynnistysyritysten jälkeen lapata vedet pois kahvikupilla. Ongelma oli siis poistopuolella. Olin putsannut sihdin, johon koneeseen joutunut kiinteä mömmö jää. Se oli ainoa ensiapu, mitä osasin tiskarille antaa.

Koska oli perjantai-ilta ja kello jo paljon, annoin mokoman olla. Kyllä se huomenna toimii. Varmuuden vuoksi huokaisin asiasta kahden sekunnin huokauksen Yläkertaan.

Vaan eipä toiminut huomenna. Kokeilin toivorikkaasti eri ohjelmia. Jos käynnistän tehopesuohjelman, niin tukos varmasti liukenee kuumaan veteen. Mutta kun rakkine ei edes alkanut kuumentaa vettä.

Justiin nyt ei ole varaa alkaa ostella uusia tiskikoneita! Ei taidettu minun huokaustani Yläkerrassa kuunnella! Ei kai auta kuin alkaa plarata mainoksia, kun kone ei ole enää ihan uusi, itse asiassa ystäväperheeltä saatu sellaisessa tilanteessa, jossa edellinen kone teki tenän.

Mutta eikös huokaus silloinkin kuultu?

Harmistunut kalloni alkoi raksuttaa. Mitä ihmeen unta näinkään yöllä? Vai oliko se mielikuvituksen tuotetta jossain unen rajamailla. Näyssä otin koneesta irti pitkän mustan pötkylän, joka oli olevinaan jokin suodatin. Huuhtelin suodattimen ja kone alkoi toimia.

Olisiko meidänkin koneessa sellainen?

Taas oli tehtävä se, mitä kovat jätkät eivät tee. Piti uhmata vaatehuoneen kaaosta, väistellä hyllyiltä putoavia tavaroita ja löytää koneen ohjekirja. Se löytyi yllättävän helpolla.

Kyllä! Puhdistamani rikkasihvilän takana jossain piileskelee takaiskuventtiili ja sen takana poistopumppu. Selvällä suomen kielellä manuaali väitti, että ne ovat omatoimisesti puhdistettavissa.

Takaiskuventtiili ei tahtonut irrota. Mutta kun se kerran manuaalin mukaaan oli irrotettava, niin irrottavahan sen oli. Lähti. Pienellä ähellyksellä ja määrätietoisuudella. Venttiilissä, kuulan vieressä oli jokin vihreä ruuanjämä. Varmaankin ylikypsä parsakaalinpalanen. Se oli jumittanut venttiilin. Poistopumpussa ei tuntunut olevan mitään.

Takaiskuventtiili ei ollut pitkulainen ja musta vaan valkoinen ja pyöreänmuotoinen. Poistopumppua ei kyennyt edes näkemään.

Laitoin osat takaisin koneeseen. Se otti vettä ja lähti käymään normaalisti.

Ai kuulitte sittenkin sen huokauksen? Jälleen. Kiitos!

Palailin kaupasta ja jouduin metsään.
Kielot olivat kasvattaneet nuppujaan, mutta yksikään niistä ei kukkinut vielä.

Rinteessä seisoi kaksi kielonlehteä.
Vaaksan päässä toisistaan.
Toinen kylpi auringonvalossa, toinen oli varjossa.

Miten päästä valoon?
Vaikeaa on kielon hyppiä yhdellä jalalla.
Jos juuret ovat syvällä maassa.

Ihan vierekkäin, toinen valossa, toinen hämärässä.

On jaksettava luottaa siihen, että valo osuu.
Kun aika on.

Ahdisti niin, että melkein itketti. En vain saanut vangittua punaista. Kumpi olikaan syvempi, ruusun terälehtien samettisuus vai niiden punainen väri. Katseeni upposi syvälle terälehteen, mutta väri ja pinta eivät toistuneet kameralla. Väristä tuli liian keltainen tai liian sininen. Ja pinnan sametti muuttui vahakankaaksi.

Ahdisti niin, että melkein itketti. Tiesinhän että tunteeseen vaikuttivat edellisen yön valvomiset. Ja se, että oli kesäkuun ensimmäinen päivä ja tuuli ja sade pieksivät maisemaa ulkona kalenterista täysin piittaamatta.

Ärsytti, että mokoma asia saikin niin suuren vallan tunteissa. Tärkeitä työhommia oli odottamassa kahvipaussin päättymistä. Mutta eivät ne saaneet tämmöistä tunnetta aikaan. Punainen sametti sai! Kun ei suostunut siirtymään terälehdiltä kameran kennolle. Ei auttanut. Kamera piti viedä pois ja palata tekemään töitä. Olkoot sametit ja syvät punaiset.

Illemmalla katselin samoja terälehtiä. Väri oli yhä syvä ja pehmeä. Tuijottelin vain. Ulkona oli tyyntynyt ja aurinkokin palannut reissuiltaan. Joku työhomma oli jäänyt huomiseksikin. Sametti ja punainen upottivat.

Tässäpä minä vain tuijottelen.

Olenkohan minä jotenkin omituinen?
Tai ääri-?

Minusta on kummallista, että ihmiset tekevät pääsiäisruokaa kiirastorstaina tai pitkänäperjantaina.

Minusta on outoa toivottaa hyvää pääsiäistä, kun meneillään on piinaviikko tai hiljainen viikko ja ylösnousemukseen vielä yö poikineen.

Siksipä olen pyrkinyt itse toivottamaan hyvää pääsiäisen aikaa. Mutta teennäiseltä sekin tuossa kielen päällä maistuu.

Onneksi nämä oireet helpottavat pääsiäisyön Tuomasmessussa.

Kaverin kanssa metsässä voi kulkea kaikessa rauhassa. Välillä vaihdetaan ajatuksia. Välillä tallustellaan hyvä tovi rinnatusten tai peräkanaa sanomatta sanaakaan. Välillä toinen jää koputtelemaan käkkärämännyn runkoa. Kurkkaako kolosta tikka? Tai valokuvaamaan hämähäkinseittiä. Askelten tömähdyksistä tai oksien risahduksista toisen läheisyyden huomaa, vaikka häntä ei näkyisi.

Jos on eksytty liian etäälle toisesta – se kaveri tietenkin harhaili jonnekin – niin vihelletään. Toinen vastaa vihellykseen omalla vislauksellaan. ”Täällä ollaan.” Ei siinä aleta huutelemaan, koko metsänväkeä häiritsemään.

Miksi siis epäillä, etteikö Jeesus olisi läsnä elämän korpimetsässä, vaikka hänelle ei koko ajan höpöttäisi tai odottaisi, että hän koko ajan puhuisi. Kyllä hän on läsnä. Jos näyttää siltä, että toinen harhautuu – jaa-a, kumpikohan se tässä tapauksessa harhautuu – niin asia on hoidettavissa helposti kuin lyhyt vihellys. ”Anteeksi.”

Ja vastauskin tulee heti. ”Täällä ollaan.”