Vieressäni kirkossa istui pari opiskelijaa. Tyttö ja poika. No, pikemminkin nuori nainen ja nuori mies. Tyttö piti pojan kättä kädessään ja silitti tämän rannetta peukalollaan. Seurustelivat, koska sormuksia ei näkynyt.

Häkellyin. Haikeuduin. Mieleni käväisi jossain menneisyydessä.

Ja samassa huomasin pojan ranteessa ison mustan kellon. Kellon numerot olivat ylösalaisin.

Kello käy!
Käy koko ajan!
Ihan koko ajan ja vain yhteen suuntaan.

Vastahan minä olin nuori ja kävin muutaman kerran myös tässä samassa pienessä kirkossa. Saatoin jopa istua käsi kädessä. Vastahan…

Juuri kun ajan kuluminen oli saada minusta voiton, tyttö ujutti toisen kätensä ruskean neuleensa hihaan. Hihalla hän puhdisti ison mustan kellon lasin.

Sitten tyttö ja poika ristivät kätensä keskenään. Kuuntelivat opetusta. Leikkivät siinä sivussa toistensa sormilla.

Äkkiä muistin päivän aiheen: Nyt on oikea aika!
Olla valona. Korjata satoa. Välittää.

Voittaa aika. Voittaa tämä aika.

Kaikki kristityt vuoteni olen kinannut Paavalin kanssa. Ja aina olen voittanut! Ainakin omasta mielestäni. Viimeisen kuukauden aikana sen, mitä Raamattua olen lukenut, olen lukenut 1. korinttilaiskirjeen alkua, muutamaa lukua yhä uudelleen. Ja kumma kyllä en olekaan kompastellut kinaamiseen vanhan apostolin kanssa vaan löytänyt jalokiviä.

Voisin ottaa Paavalin jopa esikuvaksi kitkerän huumorin käytöstä: ”Olen näet saanut kuulla – –, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ’Minä olen Paavalin puolella’, toiset taas: ’Minä Apolloksen’, ’Minä Keefaksen’, ’Minä Kristuksen’.” Joku oli sentään oivaltanut kiskaista maton muiden alta ja sanonut olevansa Kristuksen puolella.

Ja niinhän kaikki tosi kristityt väittävät.

Jossain vaiheessa, kun bloggailin toisaalla, ryydyin totisesti kristittyjen väliseen torailuun. Kirjotin, että sitä kinaa kuunnellessaan taputtaa käpäliään ennen muuta sarvipää. Mutta taitavatpa kristinuskoon kriittisesti suhtautuvat muutkin tahot saada paljon hupia kristittyjen välisestä monen rintaman tappeluksesta.

Jäin miettimään Paavalin sanoja kirjeen ensimmäisessä luvussa: ”Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta.” Eipä ole maailma paljon muuttunut parissa tuhannessa vuodessa. Suomen Siionin yksi vahva rajalinja kulkee nykyjuutalaisten ja nykykreikkalaisten välissä. Toiset uhoavat, että jos usko ei ole kokemuksellista, se ei ole uskoa lainaan. (Ja kyllähän minä olen samaa mieltä. Jos Isä rakastaa lapsiaan, niin täytyyhän sen rakkauden jotenkin näkyäkin.) Toiset taas puistelevat Raamattua kaiken yläpuolella. Se joka ei ole riittävän kirjanoppinut, on kuin tuuliviiri. (Ja kyllähän minä olen samaa mieltä. Jos ei tunne Jumalan Sanaa, niin milläpä koettelet kaiken ja pidät sen, mikä hyvä on?)

Paavalipa ei jäänyt rintamalinjojen väliin ammuttavaksi vaan liihotteli niiden yläpuolelle. ”Vilkaiskaapa, arvon seurakuntalaiset, itseänne, mitä olitte ennen Kristusta? Ettepä olleet kovin edustuskelpoista porukkaa. Ja jos vaikka jotkut olittekin, niin jostain syystä löysitte itsestänne jotain kelvotonta ja otitte osaltanne ristin kantaaksenne.” Ja Paavali pallottelee aika monta jaetta ihmisten ja Jumalan viisaudesta ja hulluudesta.

Jumalan hulluista puhutaan yhä. Pimeinähän niitä pidetään, jotka Raamattua saarnaavat tai ihmisten puolesta kaduilla rukoilevat. Minä olen aina ollut huono kummassakin. Monet tietävät minun heiluvan seurakunnallisissa kuvioissa, mutta profiilini on matala. Siitä koen usein syyllisyyttä. Toisinaan muistan sanat, jotka olen muutamaan kertaan kuullut: ”Kertokaa jatkuvasti Jumalan rakkaudesta ja käyttäkää siihen joskus harvakseltaan myös sanoja.”

Mitä kertoo Jumalan rakkaudesta keskenään toraileva Jumalan seurakunta? Kertoo varmaan, että aikamoista hulluutta on kristinusko. Minulla ei ole kanttia Paavalin tapaan asettaa itseäni seurakuntien ja niiden raja-aitojen yläpuolelle, sen verran huonosti tunnen Raamatun ja sen verran vaisusti olen Jumalan viiriä hulmuttanut. Mutta silti olen samaa mieltä Paavalin kanssa: ”Minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.”

Luulen, että Taivasten Valtakunnassa ei niinkään iloita kristittyjen ja seurakuntien välisestä nokkapokasta. Täytyy vain toivoa, että Jumalalla on huumorintajua (edes mustaa?), kun Hän kuuntelee maan päältä kaikuvaa kärhämää, ja että Hän ei hiilly meihin lopullisesti. Olihan Jeesuskin tietoinen siitä, mitä tuleman piti: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” Siinä on hyvällä paimenella paimentamista, että saa toraisat kristityt omiin kammareihinsa.

Nytpähän jää vielä auki se, että mitä ne hulluus ja heikkous ovat, jotka Jumala valitsi saattaaksensa maanpäällisen viisauden ja väkevyyden häpeään. Minä en ole onnistunut ymmärtämään muuta kuin että se heikkous ja hulluus, jonka puolesta kristittyjen pitäisi ymmärtää liputtaa, lukee lähetyskäskyssä. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Ja oliko se nyt niin monimutkaista, mitä Jeesus opetti: rakasta lähimmäistä kuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken.

Eipä tuon ymmärtämiseen ihan hirveän suurta maallistakaan viisautta tarvita. Tai ehkä sen ymmärtämiseksi pitääkin olla Jumalan hullu. Tai toteuttamiseksi.

No ei maar, luultavasti käy niin, että kun voittajat aikanaan saapastelevat Taivaan portista sisään, niin koko Jumalan suunnitelman hienous valkenee. Siinä itse kukin saa hetken noloilla omia teorioitaan ja omaa viisauttaan. Niin kuin minkin tätä saarnaa. Mutta sittenpä sankarit  oivaltavat porukalla, että hei, täällä ollaan kaikesta huolimatta. Bileet alkaa!