Kihisin kiukusta, kuten huono tapani joskus on. Kesän 2015 New Wine -tapahtuma veteli viimeisään. Aamupäivätilaisuus oli juuri loppunut, ja minä kihisin. En ollut osannut yhtyä ylistykseen. Mielentilani ei yhtään sopinut laulujen sanoihin.
Ylistystä sinäkin aamuna johtanut Heikkilän Sakari osui kohdalle. Minä lähestyin häntä suu jo valmiiksi auki. Hillitsin kuitenkin kihinäni ja onnistuin tokaisemaan kutakuinkin sivistyneesti:
– Kun noi ylistyksen sanat ei vaan natsaa omaan elämään ja sieluntilaan! Pitäis olla semmoisia sanoituksia, joissa pyydetään jotain tai silleen. Usein kiitos ja korottaminen ja ylistäminen tuntuu niin hirmuisen vieraalle.
Sakella on iPad käsissään. Hän tökkäisi pari kertaa näyttöä.
– Ai, niin kuin jotain tällaista kaipaat?
Sakke käänsi iPadin näytön minua kohti ja vieritti kappaleiden sanoja silmieni edessä. Kappaleissa pyydettiin Jumalalta apua maailman ja elämän tilainteisiin.
– Joo-o, vastasin.
Suunnilleen ”joo-on” toisen o:n kohdalla huomasin jotain. Sakke näytti minulle justiinsa niiden kappaleiden sanoja, joita oltiin vähän aikaisemmin laulettu. Mitäs minä siinä sitten saatoin muuta kuin näyttää jotenkin nololta! Siinä olenkin oikein taitava.
”Kaipaamme enemmän Sinua Jumala,
enemmän rakkauttas maailmaan.
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta,
enemmän käsiä auttamaan.”
En alun alkaenkaan ollut kiukkuinen varsinaisesti biisivalinnoille, jotka tietenkin oli tehnyt Sakke. Olin kiukkuinen sille, että itse en tavoittanut ylistyksen aaltopituutta. Koin olevani ihan eri maailmassa kuin tuhat ihmistä ympärilläni. Mutta mille minä olin kiukkuinen? En osaa vastata vieläkään (tai enää, kukas kaikkia viime kesän kiukkuja muistaisi).
Kummallista oli, että olin kiukussani umpikuuro. Lauloin kyllä. Kuulin lauluistani vain ne lauseet, jotka syvensivät äkeätä tunnetilaani. Suljin korviltani ne asiat, joita kuitenkin ajattelin laulaessani kaipaavani. Ja sitten tulee Sakke ja pudottaa minut maan pinnalle siitä ristiriipunnasta, johon itse itseni olin tunteillani naulannut.
– Ai, niin kuin jotkut tällaista kaipaat?
Paljon myöhemmin katselin junasta, kun maaliskuinen Varsinainen Suomi muuttui vaivihkaa Uudeksi Maaksi. Ihmettelin, kuinka helposti olenkaan kuuro, vaikka asiat olisivat selvästi kuultavissa. Kuinka usein sokea? Tunnoton? Kuinka pitkäksi aikaa olisin yksin jäänyt tunteisiini.
Ja kuinka helposti jopa minä olin palautettavissa todellisuuteen, joka oli paljon omia tunteitani valoisampi. Jos oikeita sanoja ei kuule itse, on onneksi muita ihmisiä mätkäyttämässä maan pinnalle. Ja joskus Jumalakin semmoisessa hommassa auttaa.
* * *
(Kirjoitettu alunperin Ristiriipuntaa-palstalle KRS:n Turun opiskelijatyön lähettäjäkirjeeseen.)
Ylen kanavalla luettiin Joel Lehtosen Putkinotkoa. Muutaman minuutin pätkässä ei tapahtunut juuri muuta, kuin että mummo tuli marjasta ja mietiskeli läheistensä lauluääniä. Joku ammattiäänenkäyttäjä luki romaania. Omin silmin lukien olisin varmasti suoriutunut mummon marjareissusta paluusta tosi nopeasti ja unohtanut koko asian sen siliän tien.
Joskus tulee ihmetelleeksi, että kylläpä ihminen on ollut fiksu, kun hän on suunnitellut sanoja. Ajatellaanpa sanaa ihminen. Kaveri, joka sen sanan keksi, oli ilmeisesti psalminsa lukenut ja sinut niin itsensä kuin Jumalan kanssa. Hän tiesi olevansa ihme, 
On todennäköistä, että epätodennäköisyys toteutuu joskus.
On paljon uskovia ja seurakuntia, jotka ovat oikeassa. Minulla on paljon heikkouksia, mutta oikeassa oleminen ei taida kuulua niihin. Itse asiassa oikeassa oleminen on minusta epäilyttävää. Saatan tietenkin olla väärässäkin.
Sain kutsun soittamaan djembeä kastetilaisuuteen. Menin, kun pyydettiin. Kastettava ei ollut aivan tavallisimmasta päästä. Hän oli turvapaikanhakija, keski-ikäinen mies. Hän seisoi valkoisessa kastepuvussa paljain jaloin totisena.
kirkas valo.
Blogitaivas 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.