Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Kihinää!

WP_20150711_013

Kihisin kiukusta, kuten huono tapani joskus on. Kesän 2015 New Wine -tapahtuma veteli viimeisään. Aamupäivätilaisuus oli juuri loppunut, ja minä kihisin. En ollut osannut yhtyä ylistykseen. Mielentilani ei yhtään sopinut laulujen sanoihin.

Ylistystä sinäkin aamuna johtanut Heikkilän Sakari osui kohdalle. Minä lähestyin häntä suu jo valmiiksi auki. Hillitsin kuitenkin kihinäni ja onnistuin tokaisemaan kutakuinkin sivistyneesti:

– Kun noi ylistyksen sanat ei vaan natsaa omaan elämään ja sieluntilaan! Pitäis olla semmoisia sanoituksia, joissa pyydetään jotain tai silleen. Usein kiitos ja korottaminen ja ylistäminen tuntuu niin hirmuisen vieraalle.

Sakella on iPad käsissään. Hän tökkäisi pari kertaa näyttöä.

– Ai, niin kuin jotain tällaista kaipaat?

Sakke käänsi iPadin näytön minua kohti ja vieritti kappaleiden sanoja silmieni edessä. Kappaleissa pyydettiin Jumalalta apua maailman ja elämän tilainteisiin.

– Joo-o, vastasin.

Suunnilleen ”joo-on” toisen o:n kohdalla huomasin jotain. Sakke näytti minulle justiinsa niiden kappaleiden sanoja, joita oltiin vähän aikaisemmin laulettu. Mitäs minä siinä sitten saatoin muuta kuin näyttää jotenkin nololta! Siinä olenkin oikein taitava.

”Kaipaamme enemmän Sinua Jumala,
enemmän rakkauttas maailmaan.
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta,
enemmän käsiä auttamaan.”

En alun alkaenkaan ollut kiukkuinen varsinaisesti biisivalinnoille, jotka tietenkin oli tehnyt Sakke. Olin kiukkuinen sille, että itse en tavoittanut ylistyksen aaltopituutta. Koin olevani ihan eri maailmassa kuin tuhat ihmistä ympärilläni. Mutta mille minä olin kiukkuinen? En osaa vastata vieläkään (tai enää, kukas kaikkia viime kesän kiukkuja muistaisi).

Kummallista oli, että olin kiukussani umpikuuro. Lauloin kyllä. Kuulin lauluistani vain ne lauseet, jotka syvensivät äkeätä tunnetilaani. Suljin korviltani ne asiat, joita kuitenkin ajattelin laulaessani kaipaavani. Ja sitten tulee Sakke ja pudottaa minut maan pinnalle siitä ristiriipunnasta, johon itse itseni olin tunteillani naulannut.

– Ai, niin kuin jotkut tällaista kaipaat?

Paljon myöhemmin katselin junasta, kun maaliskuinen Varsinainen Suomi muuttui vaivihkaa Uudeksi Maaksi. Ihmettelin, kuinka helposti olenkaan kuuro, vaikka asiat olisivat selvästi kuultavissa. Kuinka usein sokea? Tunnoton? Kuinka pitkäksi aikaa olisin yksin jäänyt tunteisiini.

Ja kuinka helposti jopa minä olin palautettavissa todellisuuteen, joka oli paljon omia tunteitani valoisampi. Jos oikeita sanoja ei kuule itse, on onneksi muita ihmisiä mätkäyttämässä maan pinnalle. Ja joskus Jumalakin semmoisessa hommassa auttaa.

* * *
(Kirjoitettu alunperin Ristiriipuntaa-palstalle KRS:n Turun opiskelijatyön lähettäjäkirjeeseen.)


3 kommenttia

Jolla on korvat, se kuulkoon

MansikkaYlen kanavalla luettiin Joel Lehtosen Putkinotkoa. Muutaman minuutin pätkässä ei tapahtunut juuri muuta, kuin että mummo tuli marjasta ja mietiskeli läheistensä lauluääniä. Joku ammattiäänenkäyttäjä luki romaania. Omin silmin lukien olisin varmasti suoriutunut mummon marjareissusta paluusta tosi nopeasti ja unohtanut koko asian sen siliän tien.

Nyt kuuntelin ja nautin kuulemastani. Kuultuna sanat menivät syvälle. Onpahan elävä mummo. On hienoja lauseita. Osaisinko kirjoittaa noin? Edes vähän tuonne päin.

Mitenkähän lienee vaikkapa Raamatun kanssa. Kyllä sieltä ajatuksia harvakseltaan putkahtaa. Mutta jos ottaisi asiakseen kuunnella vaikka Uuden testamentin hyvällä äänellä luettuna. Avautuisiko itselle entistä lempeämpi Jumala, entistä kirkkaampi Jeesus tai vaikka entistä vähemmän sapettava Paavali?

Kun olisi vaikka koko UT:n kuunnellut, niin olisi vähän kuin mummo metsästä palatessaan. Vakassa marjoja edelleen jalostettavaksi.

+ + +

Hei, ei kai ole niin, että elämä aukeaa laajemminkin ajatellen toisinaan helpommin, jos oivaltaa kuunnella, mitä elämästä toisen ihmisen äänellä puhutaan?


1 kommentti

Täydellinen ystävä

– Morjens, Krisse, mitä kuuluu?

– Ihan hyvää, entäs itelles?

–  Hyvää, mä olen vähän miettinyt ystävyyttä. Ystävien ominaisuuksia.

–  Toivottavasti minussa on hyviä ominaisuuksia.

–  Joo, on. Mutta olisi niin hienoa, että saisi yhdistettyä eri ystävien ominaisuuksia yhteen ystävään.

–  Ahaa, no mitäs ominaisuuksia lisäisit minuun?

–  Nooo… Jos sä vaikka pukeutuisit vähän trendikkäämmin, niin sun kanssa olis jotenkin helpompi olla sosiaalinen, silleen, vaikka mennään baariin.

–  Ahaa, joo, tämmönen mä olen. Monien mielestä vanhanaikainen. Tämä on minun ominaisuus. Voiskos ystävästä sitten poistaakin ominaisuuksia?

–  Katos, tota en tullutkaan ajatelleeksi. Mitähän mä susta…

– Haluatkos tietää, mitä ominaisuuksia mä lisäisin sinuun tai poistaisin sinusta?

– Öööö, en!

– No nih. Nähdään taas. Sinun jumalasi sinua siunatkoon.


7 kommenttia

Jumalan kuva & ihmisen jämä

WP_20160120_005Joskus tulee ihmetelleeksi, että kylläpä ihminen on ollut fiksu, kun hän on suunnitellut sanoja. Ajatellaanpa sanaa ihminen. Kaveri, joka sen sanan keksi, oli ilmeisesti psalminsa lukenut ja sinut niin itsensä kuin Jumalan kanssa. Hän tiesi olevansa ihme, suuri ihme. Siksi hän päätti ottaa sanan ihminen kantasanaksi juuri ihmeen.

Joku toinen luova persoona taisi rypeä eksistentiaalisissa angsteissa. Menneisyys ja tulevaisuus ahdistivat. Elämä on aivan kummaa, olkoon ahdistava asia nimeltään kummitus.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumala loi kaiken linnunradoista valkovuokon kukkaa huomattavasti pienempiin ihmeisiin asti. Niinpä hän panosti luomisentyössään myös ihmiseen. Ihminen ei ole hämärissä oloissa otettu tuhruinen selfie vaan taitavilla siveltimenvedoilla hyvässä valossa maalattu omakuva.

Kummitus taas on haalea huokaus, joka ihmisestä jää huonoissa olosuhteissa jäljelle. Kummitus on ihmisen jämä. Se sisältää vihaa, katkeruutta ja pelkoa ihmisen jäljiltä.

Tokihan sekä ihmisellä että kummituksella on nimensä mukainen tehtäväkin. Ihmisen tärkein homma on ihmetellä. Ihmettely on tärkeää siksi, että kun malttaa riittävän kauan rauhassa ihmetellä, seurauksena voi olla oivallus, joka vie elämään eteenpäin, kohti valoa, kohti parempaa.

Kummitus kummittelee. Se muistuttaa pahasta ja pelottelee tulevalla.

En voi olla ihmettelemättä sitä, kumpaa minussa mahtaakaan olla enemmän, ihmistä vai kummitusta. Onneksi voin lohduttautua sillä, että kummitus minussa voi päästä kummittelusta ihmettelyyn. Ai, mitenkä? No, tietenkin kummastelun kautta kulkien.


10 kommenttia

Mitä sinusta muistetaan?

– Muistelkaa seuraavan hetken aikana vainajasta jokin muisto, kehotti pappi.

*  *  *

I

Olin varmaan alle kymmenen, kun olin kummitädin mökillä. Oltiin retkeilty metsässä koko iltapäivä. Illansuussa kummitäti halusi näyttää minulle vielä yhden jännän paikan, viikinkihaudan. Pelotti pelkkä ajatuskin.

Kauhuksi pelko muuttui, kun tultiin kiviröykkiölle. Kummitäti halusi, että seison haudan edessä, kun hän ottaa pätkän kaitafilmiä. Enhän minä uskaltanut vastustaakaan aikuista ihmistä. Kummitäti filmasi minua ja hautaa äärettömän kaukana minusta, ainakin viiden metrin päässä. Seisoin paikallani äärettömän pitkän ajan, ainakin kymmenen sekuntia.

Koko ajan pelkäsi kuollakseni, että haudasta kömpii sarvipäinen viikinki miekkoineen ja tekee minusta hakkelusta.

 

II

Olin melkein kolmenkymmenen, kun kummitäti pyysi minua rakentamaan huoneen ullakolle. Minut, joka oli viimeksi rakentanut yhtään mitään vasta neljännes vuosisata aikaisemmin, laudoittanut mökin seinää Mäntyharjulla viisivuotiaana.

No meninhän minä. Hommana oli tehdä yhdestä vintinnurkasta vähän käyttökelpoisempi tila. Ostettiin lautaa ja nauloja. Muovimattoa hankittiin, jottei lattiasta iskeydy tikkuja varpaisiin. Muutaman päivän minä huonetta rakensin. Aamuisin syötiin kummitädin kanssa pitkiä aamiaisia, ja iltaisin syötiin iltapalaa ja siinä välissä syötiin muutama kerta. Oli leppoisaa.

Huone valmistui. Kummitäti oli tyytyväinen. Sanoisin, että ainakin hinta – laatu -suhde oli kelvollinen.

 

III

Olin jo yli viidenkymmenen, kun näin kummitädin viimeksi. Hän oli potenut parkinsonin tautia jo ennätysmäisen pitkän ajan. Hän toivoi jo pääsevänsä pois. Kesäisenä päivänä työntelin kummitätiä pyörätuolissa Katariinanlaaksossa. Tie oli monttuinen, mutta mukavaa oli kävellä tammimetsässä. Välillä pysähdyttiin ottamaan valokuvia. Loppumatkasta tuijoteltiin Pitkällesalmelle. Aurinko hehkui laineissa.

Kaunis muisto.

*  *  *

Tänään kuulin, että Katariinanlaakso ja Pitkäsalmi olivat kummitädin ulkoilumaastoja jo nuorena. Siellä hän oli hiihdellyt ja melonut. Viimeisellä kerralla tavatessamme hän ulkoili pyörätuolissa.

Kummitäti siunattiin tänään.

Tietenkin jäin sitten miettimään, mitähän ihmiset aikanaan ajattelevat minun hautajaisissani, jos pappi oivaltaa laittaa väen muistelemishommiin.

*  *  *

WP_20160109_006

IV

Eräänä päivänä kummitäti oli ollut polkemassa kohti kirkonkylää. Tietä pitkin oli juossut tosi suuri koira. Hetken se oli jolkotellut siinä kummitädin lähellä ja pinkaissut sitten metsään.

Seuraavana päivänä kummitäti kuuli, että niillä main oli havaittu susi.


4 kommenttia

Todennäköisyyksiä

WP_20151217_007On todennäköistä, että epätodennäköisyys toteutuu joskus.
On todennäköistä, että parikin epätodennäköisyyttä toteutuu jopa kutakuinkin samaan aikaan.

Sitä suuremmat epätodennäköisyyden kertymät ovat melko epätodennäköisiä.

Markku ja Johanna Sarento kertovat kirjassaan Isän lapset perheensä paluusta Kanadaan. Vanhemmat, kaksi pientä lasta ja yksi vauva lähtivät rapakon taakse ilman tietoa asunnosta tai työpaikasta. Rahaa oli mukana olosuhteet nähden määrä, joka vastasi suunnilleen lesken ropoa.

Aloimme vain yhtäkkiä aavistella, että olimme täällä nyt sitä varten, että Jumala halusi opettaa meille jotain rakkaudestaan ja voimastaan. Oikeastaan aloimme jo odottaa sitä päivää, jolloin rahamme loppuisivat kokonaan ja jäisimme kirjaimellisesti hänen huolenpitonsa varaan.

Perhe eleli halvassa motellissa sen, minkä rahat riittivät. Sitten tila-auto kutsui yökylään. Ja kun ei ollut rahaa kattoon pään päälle, niin mistäpä sitä olisi ollut ruokaankaan.

Mutta niinpä vaan kaikkea tarpeellista siunaantui. Yösijoja, pidempiaikaisempiakin asumuksia, ilmaisia lounaita ja vieläpä parantumisihme.

No juu, täysin järjettömältähän Sarennon perheen heittäytyminen tyhjän päälle vaikuttaa. Eikä pelkästään vaikuta. Sellaista se ainakin minun mielestäni oli. Millaiset ihmiset hankkiutuvat tuollaiseen tilanteeseen? Ehkäpä jonkinlaiset fanaattiset hipit, joilla on suuret ihanteet, pienet käytännönjärjenlahjat ja ei missään tapauksessa yhtään lasta, ainakaan pientä vauvaa.

Mutta minäpä tunnen Sarentoja pikkuisen. He ovat mukavia, tavallisen oloisia ihmisiä. Uskossaan ehkä minua vahvempia mutta eivät missään määrin fanaattisia. Ja kyllä, aivan fiksuja.

Sarentojen kirja on matkakertomus entistä syvemmälle Isän syliin. Kristittyjen keskuudessa kiertää Suomessakin paljon tarinoita ihmeistä. Mutta ovatko tarinat tosia vain legendoja? Dokumentaation puuttuessa olemme näiden asioiden kanssa vahvasti uskon varassa.

Isän lapset on kuitenkin dokumentti siitä, miten yksi perhe koki Jumalan huolenpitoa heittäydyttyään hänen varaansa. Kirjassa kerrotaan niin monen peräkkäisen epätodennäköisyyden toteutumisesta, että kyseessä ei enää voi olla sattuma. Joku on jeesannut Sarentojen perhettä, kun he viettivät perhe-elämää rahatta rapakon takana.

Ymmärrän toki, että kirjassaan Sarennot todistavat itse omasta elämästään. Usein tarinat ihmeistä tapahtuvat epämääräisyydessä. ”Mun kaverin tyttöystävä oli yhdessä tilaisuudessa, jossa jonkun mummon jalka kasvoi kaksi tuumaa.” Markku ja Johanna kertovat siitä, mitä heille tapahtui. Olisiko heillä aihetta huijata ihmisiä?

Itse olen jonkin verran varovainen siinä, millaisiin ihmeisiin uskon. Kyllä ihmeen täytyy olla tapahtunut riittävän lähellä minua tai muuten riittävän todistettavasti, jotten luokittele sitä hengelliseksi legendaksi. Jos kansainvälinen evankelistastara kertoo kymmenistä ihmeistä, joita hänen tilaisuuksissaan eri puolilla maailmaa on tapahtunut, suhtaudun asiaan melko viileästi. ”Ka suattaapahan olla totta vuan suattaa olla olemattakii. Vuan missä ovat ihmeet nyt?” Isän lapset -kirjan ihmeisiin minä uskon. Ovathan ne tapahtuneet semmoisille fiksuille ihmisille, jotka tunnen ja joiden sanoihin luotan.

On pari muutakin seikkaa, jotka minua viehättävät Isän lapsissa. Ensinnäkään kirjassa ei ole semmoista mahtipontisuutta, joilla ihmeistä usein toitotetaan. Kirja ei ole muodoltaan kiteytetyn uutismainen vaikka sivumäärältään kompakti onkin. Ehkä kirjan lajityyppi siis on juuri dokumentti. Tekstin perusteella ihmiset saavat itse fundeerata, mitä mieltä asioista ovat.

Toinen minua vakuuttava seikka on jännittävä lause kirjan loppupuolella. Se on lause, joka jäi kaikumaan mieleeni: ”Sitten loppuivat ihmeet.” Ihmeet loppuivat; Sarennot sen sijaan ovat jatkaneet elämän mittaista reissua Jumalan kanssa. Nyt he todistavat Jumalan teoista – ainakin minun mielestäni vakuuttavasti.

Lisätietoja Markusta ja Johannasta löytyy heidän nettisisuiltaan: http://www.markku-johanna.com/

 

* * *

Jeesus sanoi hänelle: ”Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!” http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Joh.20.html


4 kommenttia

Lopullinen kiitos – Paavali ja mää, osa 4

DSC_4759_01On paljon uskovia ja seurakuntia, jotka ovat oikeassa. Minulla on paljon heikkouksia, mutta oikeassa oleminen ei taida kuulua niihin. Itse asiassa oikeassa oleminen on minusta epäilyttävää. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

Meillä ihmisillä voi olla vahvoja näkemyksiä totuudesta. Kun lopullinen totuus Taivaassa aukenee, se saattaa monia häkellyttää. Koska lopulta vain Jumala on totuus.

Jeesus hengaili kaikkinaisten epämääräisten tyyppien kanssa, porttojen ja publikaanien. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”, hän tokaisi hänen kaikenkarvaista seurakuntaansa kritisoiville kirjanoppineille. Tarina ei kerro, kuinka moni portoista ja publikaaneista lopulta päätyi Taivaan kirkkauteen. Täsmälleen ottaen tarina ei kerro sitäkään, moniko oikeassa olija sinne ei kirkkauteen päässyt. Mutta ainakaan Jeesus ei halunnut ihmisten tuomitsevan toisia ihmisiä. Ei hän odottanut ihmisiltä oikeassa olemista. ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Kesällä mietin Korinttilaiskirjeestä kohtaa, jossa Paavali kirjoittaa, että Jeesus on perustus, ja jokaisen ihmisen ja seurakunnan vastuulla on, mitä tälle perustukselle rakennetaan. Oikeassa olemisen ongelma on siinä, että toisen ihmisen ja toisen seurakunnan rakennushommille on uskomattoman helppoa mennä antamaan rakentavaa kritiikkiä. Te kastatte ihan väärin. Te painotatte väärää asiaa. Sinä olet liian liberaali. Eikun te olette tuomiohenkisiä konservatiiveja.

Seuraavassa luvussa Paavali osuu napakymppiin. ”Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.” Pimeyden kätköjen ja sydänten ajatusten valaiseminen tuntuu äkkiä vähän pelottavalta. Mitkä olivat motiivisi näissä rakennushommissa? Et kai kuitenkin tehnyt hommia omaan pussiisi pelaten? Paavalin virke loppuu kuitenkin todella yllättävästi. Ei siinä potkaistakaan rakennusmiestä tai -naista helvetin liekkeihin. ”Silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.”

Kiitoksen? Onko työmies muka palkkansa ansainnut? Siis juuri se, joka puhui minun mielestäni niin ärsyttävästi eikä keskittynyt oleelliseen. Tai se, joka minun mielestäni murjoi Raamatun sanomaa tulkinnoillaan. Tai sekin, joka aina änkesi soittamaan djembeä, vaikka hänen rytmitajunsa olisi karkottanut kovakorvaisimmankin enkelparven.

Kiitos Paavali, vanha kiistakumppani, viisaista sanoistasi. Ehkä minäkään en saa tuomita sinua. On mahdollista, että sinun rakennelmasi on lopputarkastuksessa jopa vähän minun rakennelmaani vahvempi, vaikka minusta kirjoitatkin välillä niin ärsyttävästi.

 

Aiemmat Paavalit:

https://blogitaivas.fi/2015/06/24/hullutuksia-ja-viisauksia-paavali-ja-maa-osa-1/
https://blogitaivas.fi/2015/06/26/arkuutta-ja-pelokkuutta-paavali-ja-maa-osa-2/
https://blogitaivas.fi/2015/07/17/huteria-rakennuksia-ja-alennusmyyntiarmoa-paavali-ja-maa-osa-3/

 


4 kommenttia

Vetten päällä

WP_20151108_001Sain kutsun soittamaan djembeä kastetilaisuuteen. Menin, kun pyydettiin. Kastettava ei ollut aivan tavallisimmasta päästä. Hän oli turvapaikanhakija, keski-ikäinen mies. Hän seisoi valkoisessa kastepuvussa paljain jaloin totisena.
En muista nähneeni aiemmin aikuiskastetta, hengellisemmin sanottuna uskovan kastetta. En myös aiemmin ollut nähnyt upotuskastetta. Minulle tilanne oli uusi. Mutta vielä uudempi se varmasti oli kastettavalle.

Jumalanpalvelus venähti, ja kastetilaisuus pääsi alkamaan myöhässä. En ollut osannut etukäteen vaivata päätäni, että mihinkähän paljuun se kastettava upotetaan. En ollut nähnyt siinä kirkossa koskaan kasteallasta, vaikka käyn siellä aika usein. No, olen paukuttanut djembeä samassa kirkossa aiemminkin. Nyt sitten tajusin, että olen rummuttanut vetten päällä. Tosin veden ja minun välissä oli onneksi ollut tukeva kansi.

Miten paljon vetten päällä seisoo itse kastettava? Hänen entinen uskontonsa ei juuri arvosta kääntymistä kristityksi. Hänelle risti on riski. On mahdollista, että maanmiehet hänen ympärillään vastaanottokeskuksessa eivät hyväksy hänen kääntymistään. Voi olla että hän saa negatiivista palautetta myös suomalaisilta. ”Äijä yrittää edistää myönteistä turvapaikkapäätöstä ottamalla kasteen.”

Soitettiin pari laulua. Pariisin terroristi-iskuista oli aikaa puolitoista vuorokautta. Isku oli pyörinyt päässäni, ja kävipä se mielessä tilaisuuden aikanakin. Kun tiedämme, millaiset olot turvapaikanhakijoiden lähtöpaikoissa on, emme me voi tuomita jokaista tänne tullutta terroristiksi, emme edes elintasopakolaiseksi. Kasteelle tullut mies oli tullut maasta, jossa saman uskonnon edustajatkin listivät toisiaan – myös uskonnollisista syistä. Semmoista on tapahtunut Länsi-Euroopassakin. Muutama sata vuotta sitten. (En laske natsi-Saksan juutalaisvainoja uskontojen väliseksi konfliktiksi.) Jotain on ehkä opittu.

Mies valkoisessa puvussaan oli päättänyt alkaa kristityksi. Sydämessään hän tietää vaikuttimet päätökseensä. Mutta taatusti hänen päätöksensä on ollut harkittu. Taatusti hän on ottanut tietoisen askeleen. Ja taatusti hänen tunteensa kastetilanteessa olivat vähän samat kuin Pietarilla yhdessä Raamatun tunnetuimmista episodeista.

Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”  Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo.

Käveli kuitenkin!

Uskontunnustukset luettiin. Kastettava vastasi ”tahdon”. Hänet kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen uppeluksiin asti. Sitähän me varmasti kaikki tarvitaan joka päivä, Jumalan pesua ihan päästä varpaisiin.

Kasteen jälkeen kättelin miestä.
– Blessings, toivotin.
Tähän asti niin totinen mies hymyili.
– Kiitos, hän vastasi. Suomeksi.

 


2 kommenttia

On kirkas Valo

OnWP_20151024_019 kirkas valo.

Jos otan valokuvan niin, että valo on taustalla, kohteesta tulee  musta.

Jos otan kuvan niin että olen kohteen ja valon välissä, oma varjoni latistaa kohteen yksityiskohdat.

Entäpäs jos otankin kuvan niin, että kirkas valo paistaa kohteen läpi? Silloin yksityiskohdat tulevat esiin.

 

On kirkas Valo.

Minkälaisia yksityiskohtia minusta tulee esiin?

 

On kirkas Valo.

Minulla on lupa päästää valo lävitseni ilahduttamaan ja auttamaan muita ihmisiä.

 

* * *

”Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” (1.Joh.1:5)