Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Author Archives: Juha Hassila


by 6 kommenttia

Korppi vai kotka

img_1138Käytiin pukemassa purjeveneelle talvipalttoo ylle. Yllättäen pukeminen sujui niin sutjakkaasti, että jäi vähän ylimääräistä aikaa. Ajeltiin Aaslan saarelle ja kiivettiin vanhaan ilmavalvontatorniin. Sieltä avautui maisemia lukemattomiin ilmansuuntiin. Näkyi männynlatvoja ja merta.

Mutta näkyisikö kotka?

Hetken tuijoteltiin Airiston suuntaan, ja eikös siellä päin liidellytkin iso lintu.
– Aika iso. Oliskohan kalasääski.
Kalasääski on kuitenkin kuulemma vaaleampaa sorttia.

Katsottiin Rymättylän suuntaan. Tuulessa ja nousevissa ilmavirroissa lepatti tosi iso lintu.
– Taitaa olla korppi, arvelin.

Aikamme katseltiin vielä maisemia. Sitten laskeuduttiin Karhuvuorelta ja huristeltiin odottamaan lautan lähtöä. Vastarannalla lenteli lokkeja, melko isoja lintuja monet niistä. Pieniltä ne näyttivät salmen takana. Vuorelta näkemäni linnut näyttivät suurilta, vaikka olivat kauempana.

Enkä kuitenkaan osannut olla varma.

Jostain syvältä sisältäni kuulin ihmettelyä. Miksi on vaikeaa uskoa, vaikka ihan omin silmin näkisi. Ja varsinkin miksi on vaikea uskoa, että itselle sattuisi jotain hienoa. Kuten että näkee kotkan. Tai kaksi.

– Taitaa olla korppi.

*   *   *

”Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’
’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’
Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'” (Luuk. 16: 29-31)


by 5 kommenttia

Toivo

img_0568Eilen illalla auringonlaskun kummallakin puolella kiertelin kameran kanssa Raision hautausmaalla. Bongailin enkeleitä, mutta kameran etsimeen osui myös muutama muu mönkiäinen. Ilta pimeni ja lisäilin valotusaikaa, lopulta piti käyttää taskuun unohtunutta otsalamppua.

Äkkiä huomasin olevani kalmiston sellaisessa osassa, jossa oli vain lasten hautoja. Haudat näyttivät olevan muutaman vuosikymmenen takaa. Nyt he olisivat aikuisia. Näilläkin haudoilla enkelit vahtivat tai nojailivat käsiinsä.

Hetken kävelin hyvin hiljaa.

Tänään vaelsin reppu selässä mutkan kautta kauppaan. Hiekkatielle kääntyi traktori, jonka perässä oli kylvökone. On syysviljan kylvämisen aika. Ensi kesän viljan. Pellon laidassa seisoskeli pörröpää. Valokuvasin sen.

Kotona tein jotain väärin tietokoneella. Enkelikuvat katosivat. Ja muut mönkiäiset myös. Pörröpää jäi.


by 1 kommentti

10.000 askelta, osa 1 – Askelharhoja

wp_20160716_004

Kyllä minä tarpeeksi hyötyliikun. Varmasti. Varsinkin niinä kolmena tai neljänä päivänä viikossa, joina reissaan Helsinkiin, kertyy kilometrejä. Kotoa pitää unenpöppörössä vaappua bussipysäkille, toiselta pysäkiltä kiirehtiä rautatieasemalle ja toiselta asemalta pyyhältää konttorille. Semmoisesta kertyy matkaa. Ja takaisinkin pitää vielä päästä.

Tässä jokin aika sitten mittailin, että äh, eihän noista mun hyötyliikuntapätkistä kerrykään kuin 1,7 kilometriä suuntaansa. Olin mielikuvitellut, että kaksi kilsaa tulee täyteen. Lopullisen niitin hyötyliikuntaharhaani löi iPuhelin, jonka sain pari viikkoa sitten. Kännykässä on sovelllus, joka mittaa päivittäisten askelien määrän. Kymmenen tuhatta askeltahan on semmoinen raja, että sen kun saavuttaa, niin hyötyliikkuu riittävästi. Olen kuvitellut sen saavuttavani helposti. Mielikuvittelu vain ei aina vastaa todellisuutta. 7000 askeltaa kertyy helposti mutta 10.000 on selvästi enemmän. Se on haamuraja, joka kummittelee vaivattomuuden rajan ulkopuolella. Olen siis tuijotellut puhelinta ja manaillut. Vaan ei ole sovelluksen vika, jos minä olen elänyt harhassa.

Toisinaan tulee luettua Raamattua. Liian harvoin, jos asiaa mitattaisiin hyötylukemissovelluksella. Raamatussa annetaan ihmisille kaikenlaisia hommia. ”Menkää ja tehkää…” Viime aikojen mietteissäni olen ajautunut siihen lopputulemaan, että Raamatun laiskottelu ei ole ok. ”Menkää ja tehkää…” Kaikenlaista hengellistä tulee tehtyäkin. Bloggailtua, joskin nykyisin aika harvoin. Soiteltua eri tilaisuuksissa, mutta harvoin. Mutta kyllähän niistä tietenkin uskonaskeleita kertyy. Mutta kuinka paljon niitä kertyy? 7000 asekelta vai se 10.000, joka olisi hyväksi?

Enkö minä tässä nyt tee uskonelämästä suorittamista?

Ihmiselle on hyödyllistä ottaa päivittäin ne 10.000 askelta. Ne askelet pitävät hänet kunnossa. Siksi minusta ei olisi lainkaan ihmeellistä, että olisi jokin vähimmäisideaali, jota tavoittelemalla ihminen pitäisi uskonelämäänsä kunnossa. Ei saavuttaakseen armon, vaan vaikka pärjätäkseen vähän paremmin tässä elämässä, tässä maailmassa.

 

Lisää askelia löytyy täältä.

Jos tykkäsit tekstistä, jaa se omissa kanavissasi, kiitos!


by 8 kommenttia

Menkää, tehkää

Mies otti jääkaapista kolmannen veroluokan mallasuutejuoman ja istuutui laiskanlinnaan. Vaimon vaaliman kukan varjosta osui käteen Raamattu. Sen kannella oli vähän pölyä. Mies pyyhkäisi pölyt kämmensyrjällään kannesta ja putsasi kämmensyrjän farkunreiteen. Samalla hetkellä Taivaassa peukalonpaikoista vastaava enkeli päivystävä riemastui: – No vihdoin!

Miehen sormet tapailivat Raamatun syrjästä sopivaa avaamispaikkaa. Tuostapa, loppupäästä.

”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus!”

Miehen mielessä käväisivät kesäpäivät lähiötä ympäröivässä metsässä. Sotaleikit olivat vauhdikkaita.
– Pam! Sä kuolit.
– Enpäs! Ohi meni.

Hengellisesti ajatellen taisteluvarustus ei oikein puhutellut. Ehkä toisessa kohdassa olisi jotain puhuttelevaa.

”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy.”

Mies muisti aamuisen spurgun, joka istui liikekeskuksen seinustalla muovikasseineen. Käsi oli ojossa ja äänikin sanoi jotain, mutta ääni narisi sen verran, että sanoista ei juuri saanut selvää. Olisihan sille euron voinut antaa, mutta kun ei ollut kuin pankkikortti.

Mies hörppäsi juomaansa, ja sormet alkoivat etsiä kolmatta avauspaikkaa Raamatun kyljestä. Peukalonpaikkaenkeli johdatti kirjan avautumaan vähän edellistä selkeämmästä kohdasta.

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.”

Ai ketkä? Uskovaisetko? Mies seurasi satunnaisesti hengellistä keskustelua netissä. Toisinaan hän mietti, minkälainen se henki mahtoi olla. Ei jaksa!

Peukalonpaikkaenkeli huomasi, että miehen sormet eivät enää olleet aivan innostuneet Raamatusta. Mutta vielä hapuili mies kirjaa. Nyt jotain oikein perinteistä, semmoista innostavaa.

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Mitä ihmettä tuo nyt sitten oikeasti tarkoittaa? tuumi mies. Käskyä toisensa perään. Hiki tulee pelkästä lukemisesta. Ehkä tämä Raamatun-luku nyt saa tältä päivältä riittää. Jos ensi viikolla taas. Tai ensi kuussa.

Mies huiskaisi Raamatun takaisin kukan viereen. Kukkapurkki oikein heilahti.

Taivaassa peukalonpaikkaenkeli painoi päänsä käsiinsä. Ei tässä ihan näin pitänyt käydä.

– Mikä hätänä? kysyi pomoenkeli päivystyshuoneen ovelta.

– Minun piti juuri pistää ratkaisu kaikkiin niihin haasteisiin, joita tuolle laiskanlinnassaan istuvalle ihmisenlapselle heitin. Ja sitten se paiskasi koko kirjan käsistään.

– Laitoitko pahat haasteet?

– Äh, ihan niitä tavallisia. Rakastakaa, pukekaa taisteluvarustus, menkää ja tehkää.

– Mikäs se ratkaisu sitten olisi ollut?

– No, mihinkäs minä sen jo hukkasin. Tässä: ”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin.”

– Ihan oikea ratkaisu sinänsä, mutta tulitko ajatelleeksi yhtä asiaa noissa heittämissäsi haasteissa?

– Joo, tietty… tai… siis mitä?

– Onko lähettämäsi peukalonpaikat tarkoitettu nojatuolissaan yksinään kököttävälle miehelle? Ovatko käskyt sattumalta monikossa?

– Jaa. Saattaahan siinä monikon käytössä joku peräkin olla.

– Saattaapa hyvinnii!

WP_20150919_022_01


by

Supersankarirummutusta – muistikuvia New Winesta 2

NWdjembeAloituspäivän ilta New Wine -tapahtumassa oli jo pimennyt. Olin laulanut ääneni miltei käheäksi iltatilaisuudessa. NW:ssa minun tekee usein mieli myös soittamaan. Kun on hyvä meno, olisi kiva itsekin kolistella jotakin. Laulaminenkin NW:ssa, yhdessä ison porukan kanssa on tosi hienoa, mutta soittamaan… No, ehkä jonakin päivänä tarvitsevat tuuraajaa basson varteen tai djembeen. Kitaran kanssa en niin suurelle seurakunnalle ala.

Myöhemmin illalla vaihtelin puolivillaisia viestejä ystävän kanssa Facessa. Vaikka en ollut näpytellyt ystävälleni soittohaaveista yhtään mitään, ystävältäni kolahti viesti: ”Maria sanoi, että sillä on djembekin mukana ihan sinua varten, joten tervemenoa musisoimaan huomenna klo 10.30.”

Harkitsin asiaa vajaat kaksi sekuntia. Kyllähän sitä aina silloin tällöin tulee tilaisuuksia soitella eri seurakunnissa, mutta että New Winessä! Eikä edes tavallisen juhlakansan kanssa vaan Sankarien ja vieläpä Supersankarien kanssa. ”Joo, tulen minä.”

Seuraavana aamuna olin siis djemben kanssa ison muksuryhmän – pitkälti yli sadan alakouluikäisen – edessä. En onneksi yksin niin jännään paikkaan joutunut. Oli kolmen hengen orkesteri, ja parina seuraavana aamuna meitä oli jopa kaksi perkussioiden soittajaa.

Aikuisten aamuohjelmasta alkoivat laulut raikua. Mietin, jyrääköhän ison teltan äänentoisto meidät ja muksut kokonaan. On surullista, jos lasten laulu hukkuu naapurien ylistykseen. No, aloitettiin lasten kanssa vähän myöhässä. Sankarit ja Supersankarit olivat mukana ensimmäisestä tahdista lähtien. Oletteko koskaan kuulleet, millainen ääni lähtee, kun tusina tusinaa lasta avaa suunsa – ihan ilman äänentoistoa? Harvatukkaisen rumpalin ponnarikin hulmuaa semmoisen äänen voimasta.

New Winen ylistykset ovat olleet minulle tärkeitä. On voinut laulaa niin kovaa kuin sielu sietää – tai tarvitsee. Ehkä minun piti todellakin harkita se vajaat kaksi sekuntia ennen kuin päätin alkaa supersankarirummuttamaan. Hetkeäkään en katunut.

Pakkohan minun on vähän hengellistää tätä soittohommaa. En minä ollut edes rukoillut, että pääsisin soittamaan NW:ssä. Mutta luulenpa, että Isä Taivainen tiesi toiveeni. Ja vastasi sitten juuri Hänelle ominaisella tavalla. Yllättävästi. Ei isolle lavalle vaan minulle oikealle lavalle. Ja kyseessähän ei siis ollut rukousvastaus vaan haavevastaus.

Taidanpa tässä siis alkaa ankarasti haaveilla, että olisipa mukavaa bassotella alkavan syksyn mittaan. Raportoin aikanaan, tuliko haavevastausta. Eläköön supersankaribassottelu!


by 1 kommentti

Jännittäviä ovat Hengen kulkemiset – muistikuvia New Winesta 1

WP_20160716_006 – kopio

– Pyhä Henki nousee sinuun jalkojen kautta, sanoi esirukoilija.

Hah, juuri tuonhan minä halusinkin kuulla! Oli tämän vuoden New Wine -konferenssin ensimmäinen ilta, ja jokin minua suurempi tuuppasi minut esirukouspalveluun, vaikka ei oikein olisi edes huvittanut. Ensin kaikki esirukoilijat näyttivät välttelevän minua. Ehkä näytin toivottomalta tapaukselta. Tai pelottavalta. Lopulta pitkä, kiharatukkainen kaveri pysähtyi kohdallani, otti olkapäästäni kiinni ja puhui kielillä hiljaa. Puhui aika pitkään. Eipä taida tänään langeta osakseni viisauden tai edes tiedon sanoja, tuumiskelin itsekseni. Sitten rukoilija havahtui ja kertoi Pyhän Hengen aikeista nousta minuun jalkoja myöten. Sanoi vähän epävarman oloisesti.

– Tuotapa minun täytyy tuumia vähän tarkemmin, vastasin diplomaattisesti.

Lähdin kävelemään mökille päin. Ilta ei ollut enää ihan nuori. Hämärä oli aavisteltavissa Keski-Suomessa. Ystävä ehdotti lenkkiä Himoksen rinteille. Joo, miksei. Könyttiin kohta rinnettä ylös ihan huohottamatta. Juteltiin tärkeistä asioista, kuten musiikista, autonvaihdosta ja kristinuskon eri suunnista, jotka eivät tahdo löytää sopua joko toistensa tai Raamatun kanssa. Himoshuipulta näkyi kauas.

Seuraavana iltana käveltiin saman ystävän kanssa eri reittejä. Ihmeteltiin kesken jäänyttä mökkiprojektia rinteen juurella ja hiippailtiin golfkentän reunoja. Joku hyttynenkin oli liikkeellä. Keskustelut jatkoivat edellisen illan latuja kesäajasta huolimatta.

Toisena iltana alkoi vähän huvittaa. Tarkoittaako se Pyhän Hengen tuleminen jakojen kautta sitä, että kävelee ystävän kanssa ja antaa keskustelun elvyttää aivotoimintaa. Hah, juuri sitähän minä olin koko kesän odottanutkin. Remonttihommissa ja yövalvomisissa oli mennyt aikaa niin, että juuri mitään luovaa ei ollut päässä liikkunut. Ei luovaa eikä edes asiallista. Ja siinä nyt sitten käveltiin ja puhuttiin tärkeitä asioita.

New Wine -päiville poikkeuksellisesti sateet yllättivät, ja kävelyt loppuivat. Ehkä P. Henki oli silti saanut jonkinlaisen otteen, jos ei koko jalasta niin ainakin pikkuvarpaasta. Keskustelut ystävän kanssa ovat hiljaksilleen jatkuneet New Winen jälkeenkin. Onko kirkon opetus laimennettua? Onko Pyhä Henki vahvempi kuin monissa piireissä on annettu ymmärtää? Mikä lopulta on kristityn elämän tarkoitus? Vastauksia voi fundeerata itse kukin. Ovatko vastaukset kysymyksiin mustavalkoisia? Olenko itse liian vai edes riittävän mustavalkoinen? Minne kulkee minun tieni?

Väittävät, että Henki kulkee missä tahtoo niin kuin tuuli. Johanneksen evankeliumin mukaan ne ovat Hengestä syntyneet, jotka sellaisia reittejä kulkevat. En itse väitä tuulen lailla kulkevani, mutta ehkäpä on silti aiheellista lähteä lenkille. Miettimään vaikka sitä, että jos joku välittää oikein omituisen viestin, niin onko viesti välttämättä väärä.


by 8 kommenttia

Maantielle hän lähti

WP_20160708_021

Maantielle hän lähti kävelemään mutkitellen pellonpieliä ja ojien laitoja, ohi latojen ja ladoiksi naamioitujen jättileikkuupuimurien tallien. Peltojen halkovalta tieltä pöpelikön reunustamalle väylälle.

Hän seisoi pyörätiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi. Hänellä on diili Isä Taivaisen kanssa. Missä hän kulkeekin, hänellä on mukanaan kamera, jolla räpsiä edes varjokuvia Isän luomista ihmeistä. Kukista, ladoista ja pilvenhattaroista. Mutta tälläkin sauvakävelylenkillä taskussa oli vain likinäköisyyttään siristelevä kännykkä.

Tälläkin lenkillä poutapilvet liitelivät taivaalla. Rypsipellot hakivat väriään, joka saa synkimmänkin sielun hämmästymään. Metsän reunan puut vilkuttelivat, että eikös mekin olla aika kauniita.

Kylläpä sapetti. Minä olen luvannut ottaa kameran mukaan, ja kotona se on. Minä olen halunnut näyttää ihmisille Isä Taivaisen kauneutta, mutta eihän se kännykameralla onnistu. Eikä tämä ole edes mikään maantie vaan Suopohjantie, joka ennen pitkää menettää päällysteensäkin ja muuttuu vuosien kelirikkojen rypyttämäksi pyykkilaudaksi.

Hän oli maantien laidassa, ja Isä Taivainen alkoi muuttua suuremmaksi. Silmät alkoivat harmistuksen ohi nähdä kännykälle sopivaa kuvattavaa. Hän kaivoi sen taskussaan. Hän ikuisti häivähdyksen rypsipellon keltaisuutta. Tuulessa tanssivia ohdakkeita. Horsmia. Kummallisen mykerön möllykän, joka oli saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

Hän palasi maantieltä ja melkein itki. Armoa on silmien avautuminen. Hän avasi mehupurkin ja joi. Ja kun hän joi, hänen mieleensä tuli kirjoittaa blogiteksti, joka ehkä avasi taas muidenkin silmiä katsoa ympärilleen. Lähteä tuulettumaan. Kirjoittaa muutama sana. Piirtää kummallinen mykerön möllykkä, joka on saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

WP_20160708_019


by

Valoa kivenkoloon

WP_20160613_027_01Aamukahvista tuli tänään aamupäiväkahvi, kun uni antoi yöllä odottaa itseään. Aamupalaksi väsäsin eilisistä tähteistä pyttipannua. Tiskikone pitäisi tyhjentää näin sunnuntainakin. Puuhaa, puuhaa.

Ajattelin kuitenkin ottaa Raamatun käteeni ja istahtaa toisen kahvimukillisen kanssa hetkesi sohvalle. Jostain päähäni tuli ajatus, että millä muulla me osoitamme Jumalalle uskollisuutemme kuin teoillamme. Muistui mieleen pätkä Jaakobia: ”Usko ilman tekoja on kuollut.”

Pyllähdin sohvalle ja avasin Raamatun – pitkästä aikaa. Ensin avautuivat Sananlaskut, mutta niistä ole ikinä oikein perustanut. Sitten osui silmiin Jesaja: ”Sinä olet etsinyt niitä, jotka iloiten täyttäisivät tahtosi, jotka sinua muistaen kulkisivat teitäsi.”

Näinhän se saattaa tosiaan mennä. Jumala etsii; Hän kaivelee kivien ja kantojen alta niitä, jotka hyvillä mielin täyttäisivät Hänen hyvän tahtonsa. Huomaan usein kaivautuvani kahvikuppeineni vielä vähän syvemmälle kiven tai kannon alle.

Kahvi jo loppui. Istun tietsikka sylissäni sohvalla ja näpyttelen. Miten sattuikin niin, että kun pitkästä aikaa avasin Raamatun, heti aivotoiminta elpyi niin, että syntyi tämmöinen bloginpätkä.

Minua alkoi vähän huvittaa. Raamatun lukeminen, rukous, edes jonkinmoiset hyvät teot. Puuhaa, puuhaa, näin sunnuntaisinkin.

Iloiten minä tämän kirjoitin; kiitos.


by 1 kommentti

Kolme arkista kuvaa

DSC_2943_02


Kolme kukkaa

Vetelehdin kotipihalla kamera kaulassa. Mieli oli vähän murheinen. Tämän kevään krookukset menivät ilman, että ehdin saada niistä hyviä kuvia, ja nyt tulppaanit jo pudottelevat terälehtiään. Tuli semmoinen fiilis, että elämä ja kevät eivät ole hallittavissa.

Kahden, jo parhaat päivänsä nähneen tulppaanin välissä kasvoi voikukka. Se loisti keltaisuuttaan vain himpun verran himmeämmin kuin aurinko. Voikukat ovat luotettavia. Kun ne ovat heränneet, niitä riittää koko kesän.

Äkkiä oivalsin jotain. Pääty oli keltaisenaan voikukkia. Pellon takaa naapurista oli lentänyt mehiläisiä imemään mettä voikukista. Tulppaanit ovat kyllä kauniita, mutta eipä niissä yleensä näy mehiläisiä. Voikukissa mehiläiset pörräävät. Voikukista riittää niille kerättävää koko kesäksi. Arkena ja pyhänä. Saadaankohan naapurilta jossain vaiheessa purkillinen keltaisen toukokuun voikukkahunajaa. Suoraan meidän pihalta.

 

Kaksi puuta

WP_20150604_003Oli tavallinen tiistaiaamu. Lampsin Nummenpakalta Välikatua kohti Caribian rantamia, josta Onnibus kohta lähtisi seilaamaan kohti Helsinkiä. Reittini laskeutuu monenkirjavien pientalojen välistä Helsinginkatua myötäilevään puistoon. Vaikka olen kulkenut pätkän satoja kertoja, aina löydän jotain uutta.

Tällä kerralla vaahtera näytti omituiselta. Sen edess
ä oli kumma varjo. Tarkensin aamu-uniset silmäni ja oivalsin, että vaahteran kaverina on jonkun sortin mänty. Eipähän siinä paljon tuullut, mutta niinpä vain samassa tuulessa räpistelivät mänty ja vaahtera, vaikka toisella oli ikuiset neulaset ja toisella tuoreuttaan hennon vihreät lehdet. Minulle tuli semmoinen olo, että kaksi erilaista puuta rinteessä ovat ystävät.

Iltapäivällä nousin samaa rinnettä ylöspäin. Kutakuinkin puiden kohdalla vastaan käveli opiskelijatyttö maanläheisen kirjavissa vaatteissaan. Hänellä oli kuulokkeet korvillaan ja hän heilautti kulkiessaan käsiään hassusti. Kyllä, aivan tavallisen, täysjärkisen näköinen nuori nainen siinä pyyhälsi kohti Ylioppilaskylää ja soitteli ilmarumpuja kulkiessaan. Vasta jälkeenpäin tajusin, että olisin voinut heittää ilmabassosoolon hänen kompatessaan. Vaan eipä tullut ajallaan mieleen.

Kaiken maailman hengenheimolaisia ja Hengen-heimolaisia sitä kaduilla heiluukin tavallisena tiistaina.

 

Yksi käsi

WP_20150515_046Tapasin talvella Martin seurakuntatalolla Jeesuksen. Jeesuksen käsi oli vähän koholla. Taisi haluta moikata minua. Jeesuksen käsi oli risa käsi.

Minä en lopunajan teologioista tai Ilmestyskirjan Taivaan teologioista paljon tiedä. Mutta minulla on semmoinen fiilis, että Jeesuksella valtaistuimella istuessaan on arvet käsissään, jaloissaan ja kyljessään. Ne ovat suuret voiton merkit.

Ai, mutta siunaamaanhan se Jeesuksen käsi onkin kohonnut. Sormet ovat vielä pahemmin rikki kuin mitä ristiinnaulitsemisen jäljiltä voisi kuvitella. Mutta niinpä vain kohottaa Jeesus kätensä ja siunaa.

Tuijottelen omia käsiäni. Tuossa on arpi neljänkymmenen vuoden takaa. Tuossapa kynsi vähän lohki. Mutta kaiken kaikkiaan aika hyvässä kunnossa ovat kädet. Jos siis Jeesus siunaa risaksi runnelluilla käsillään, niin eikö minun olisi aiheellista Jeesuksen nimissä siunata näillä monikäyttökelpoisilla tassuillani. Siunata juuri tänä päivänä, tässä ja nyt, keskellä arkea.

 

Tämä teksti on julkaistu Turun Kotikirkon nettisivuilla alkukesästä 2015.


by 1 kommentti

Riittävän samankaltaisuuden periaate

WP_20160523_014Kuopus osti Lego-robotin. Se voi tehdä oikeastaan mitä vain. Aloin siis mietiskellä, mitä hyödyllistä se ”mitä vain” voisi olla. Pölynimuria robotti ei sentään jaksa kiskoa ympäri huushollia. Tiskihommien kanssakin voi olla vähän niin sun näin. Äkkiä muistin ikiaikaisen ongelman, johon robotti juuri olisi omiaan. Se tulva parittomia sukkia, joka meidänkin huushollin tilavuudesta vie noin neljänneksen. Uupumaton robotti etsii kaikille sukille parit sukkelasti, alle kahdessa vuodessa. Ja kiikuttaa ne kolme oikeasti paritonta sukkaa vaikka naapurin postilaatikkoon.

Asiassa on yksi pieni mutta. Tehtävään sovelias robotti on jo kuopuksen huoneen lattialla odottamassa viimeistelyä. Mutta miten ihmeessä robotti ohjelmoidaan tunnistamaan parit. Kyllähän kuka tahansa upouuden sukkaparin osapuolet tunnistaa. Mutta kun sukat ovat vähän kuin ihmiset. Kulkeminen maailman poluilla ja parketeilla on tehnyt meistä kaikista erilaisia.

Olen jo pitkään kehitellyt tähän sukkaongelmaan riittävän samankaltaisuuden periaatetta. Päivät ihmisten jaloissa, lukemattomat pesut ja siihen päälle linkoukset tietenkin kutistavat ja venuttavat sukkapoloisia. Joskus joku joutuu kuivausrumpuunkin. Kuitenkin sukat säilyttävät joitakin ominaisuuksiaan. Kudos säilyy; sukan suussa voi olla resori tai sitten ei; joissain sukissa on lähes näkymätön kuvio. Niillä pärjää pitkälle, kun soveltaa riittävän samankaltaisuuden periaatetta sukkaparien yhdistelemiseen.

Tai niin. Pärjäisi. Jos olisi kärsivällisempi. Tai tekisi tätä parinvalintaa jossain muussa valaistuksessa kuin iltahämärässä energiansäästölampun hailakassa kajossa, jossa sukkien hienostuneet ominaisuudet eivät näy. Olisi muuten robotille töitä.

Sukkavuoren varjossa olen usein miettinyt, että riittävän samankaltaisuuden periaatetta voisi soveltaa myös muihin asioihin. Ihmisen on aviosiippaansa tai ystäviään valitessa fiksua etsiä riittävän samankaltaisia persoonia. Ja ajatelkaas seurakunnan valintaa, kun vaikka muuttaa uudelle paikkakunnalle. Jos olet äärihihhuli ja yrität sopeuttaa itsesi äärikörttiläiseen seurakuntaan (tai päinvastoin), niin riittävä samankaltaisuus tuskin toteutuu. Ihmiset hankkivat usein myös itsensä kaltaisen koiran tai auton tai… No, riittävän samankaltaisuuden periaate on niin kaiken kattava, että taidan rekisteröidä sen tuotteeksi ja tulla rikkaaksi.

Asiassa tosin on se yksi pikkiriikkinen ongelma. Se ohjelmointi. Tai miksikä sitä periaatteen soveltamisen eri alueilla kutsutaankin. On syötettävä robotille riittävät tiedot sukkien ominaisuuksista, jotta se voi alkaa hommansa. Mites semmoinen ohjelma laaditaan. Pitääkö minun mitata kaikki sukat ja kuvata niiden kudos. Vai riittääkö ohjelmointiinkin likimääräisen samankaltaisuuden algoritmi. Tätä sietää miettiä.

Ihan sama pätee periaatteen muihinkin käyttömahdollisuuksiin. Jos esimerkiksi valitsee seurakunnan riittävän samankaltaisuuden periaatteella, niin kukahan sen samankaltaisuuden riittävän samankaltaiseksi määrittelee. Tai että onko tuo kennelissä kaupan oleva koira riittävän samanluonteinen ja -näköinen kuin minä?

Vissiin se määrittelyhomma jokaisen täytyy itse tehdä. Kun jokainen kerran on elämän poluilla ja pesukoneissa omansalaiseksi venynyt tai kutistunut. Ja se saattaa olla ihan kohtuullisen haastava homma. Määrittely vetelee hyvinkin vertoja sukkaparien yhdistelemiselle ilman Lego-robotin armollista apua.

Mutta meilläpä on Lego-robotti, koska perheen kroisos sellaisen osti. Vielä minä sen ohjelman keksin, jolla saadaan sukille parit!