Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Author Archives: Juha Hassila


by 7 kommenttia

Naakat, naakat

Eksyin polulta ja jouduin hirveään ryteikköön. Ryteiköstä pääsin hautausmaan portille. Jäin siihen hetkeksi räpeltämään kännykkää ja moikkailin portista kulkevia. Eivät vissiin olleet tulleet jäädäkseen. Hekään. Tällä kertaa. Kukkia kantoivat hautakivien juureen, sellaisia istutettavia, jotka elävät kauemmin.

Siinä lähellä on vielä toinen hautausmaa. Siellä ei käy kukaan tuomassa kukkia, minäkin vain piipahdin ottamassa pari valokuvat. Eipä siellä ole oikeastaan hautakiviäkään. Mikä on yksinäisempi paikka kuin hylätty kalmisto.

Matkani jatkui kotiin päin. Kerrostaloalueella huomasin naakan, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan matalien kerrostalojen katveessa. Eikä kestänyt kuin hetken, kun toinen naakka oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muutakin mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka kävisi, jos se saisi anastettua aarteen itselleen? Sillä olisi välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri.

En tiedä, kuinka naakkojen ja herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Osaavatko naakat jakaa hyvästään? Miksei voisi jakaa herkkupalaa ja viettää yhteistä nokkimis- ja turinahetkeä. Ja mitä sekin muka tarkoittaa, että takaa-ajosta tulisi ikuinen.

Naakat ovat kyllä kummaa sakkia!

* * *

→ Jos tykkäsit jutusta, jaa se omissa kanavissasi.


by 1 kommentti

10.000 askelta, osa 2 – Teknisessä paidassa kohti vakioitua elämäkokemusta

Minä olen niin kuivakka ihminen, että minulle ei tule helpolla edes hiki. Viime aikoina juostessani olen kuitenkin huomannut, että perspiraatio puskee pintaan. Lieneekö keski-ikä tulossa, vaiko vasta murros-? Lenkkivaatteena käytän milloin mitäkin virttynyttä raidallista maripaitaa.

Aamulenkillä mietin, pitäisikö yllä olla tekninen paita. Semmoinen kuulemma siirtää tehokkaasti kosteuden – ei tietenkään hikeä – pois iholta. Nykyihminen ei diggaa hikee. ”Siirtää tehokkaasti kosteuden iholta” taitaa olla urheiluvaatemarkkinoiden pakollinen klisee nykyisin. Juuri tuossa muodossa.

Matkani eteni pitkin pellonreunaa, ja tekniset paidat alkoivat suorastaan ärsyttää minua. Oliko Jussilla tekninen paita, kun hän kuokki peltoja esiin suosta? Ei tainnut olla. Äijä hikoili ihan rehellistä hikeä selkä ja kainalot likomärkinä. Ja tulosta tuli.

Nykyään hiki on epämiellyttävää. Siitä täytyy päästä eroon nopeasti ja huomaamattomasti. Tekninen paita pitää olon hien erittymisen suhteen normaalina, sellaisena kuin ei lenkillä olisikaan. Mutta hetkinen, mikä on normaalia? Sekö, että huhkivan ihmisen iholla on hikeä vaiko se että ei ole?

Siinä juostessani ja hikoillessani, aloin miettiä, mitä muuta normaalia nykymaailma vastustaa. Tietyt tunteet ovat kiellettyjä. Jos vaikkapa Artturilta kuolee ainokainen äiti, niin hautajaisissa toki saa ja täytyykin itkeä. Mutta elämän täytyy jatkua normaalina ja tehokkaana. Kun Artturi menee työpaikkalääkärille surun haitatessa työntekoa, niin mitäpä tekee lääkäri. Määrää Artturille mielialalääkkeitä, jotta työteho palautuisi. Ja surun käy kuin hien. Se poistuu kehosta tehokkaasti. Paitsi että eipäs poistukaan. Se kapseloituu ja käy välillä irvistelemässä muuksi tunteeksi naamioituneita.

Hiki ja suru ovat esimerkkejä siitä, että normaalin elämän kuuluu välillä maistua suolaiselta. Jotenkin on onnistuttu määrittelemään, että tiettyjä asioita ei kuulu tai edes saa kokea. Ne eivät saa kuulua normaaliin elämään. Elämän kuuluu olla onnellista ja elämyksellistä. Onnellisuuden ja elämyksellisyyden tämänhetkiset ainoat oikeat toteuttamistavat hyökyvät mediasta, sekä perinteisestä että sosiaalisemmasta.

Olla tehokas töissä ja optimoida vapaa-aikaan mahdollisimman paljon täydellisesti tuotteistettuja elämyskokonaisuuksia! Semmoista voisi kutsuva vaikkapa vakioiduksi elämäksi. Ja vakioidun elämän täydellistä suorittamista täydelliseksi elämäkokemukseksi.

Onneksi ulkopuolelta tuleva vakiointi ei päde hengelliseen elämään. Paitsi että tuossa seurakunnassa on aivan järkyttävää hihhulointia. Ja tuossa toisessa taas Raamattu kohotetaan ainakin viisi syltä itse Isä Jumalan yläpuolelle. Ja ai-jai-jai, nuohan ovat liberaaleja! Eipäs olla, itse olette vakiointiin kangistuneita konservatiiveja! Millainen on oikea, optimoitu kristillinen elämäkokemus?

Lenkki oli melko täsmällisesti viisi kilometriä pitkä. Askelia ei kertynyt lähellekään kymmentä tuhatta, joka on, kuten tiedätte, riittävän päiväliikunnan vähimmäisvakio. Koko matkaa en jaksanut juosta. Mutta hiki tuli. Viskasin märän paidan pesukoneeseen. Se oli sini-vihreäraitainen. Nyt se jo odottaa seuraavaa lenkkiä. Kyllä se varmasti vielä muutaman vuoden kestää minun menossani mukana.

 

Ensimmäiset kymmenen tuhatta askelta löytyvät täältä.

Jos tykkäsit tästä tekstistä, jaa se omissa kanavissasi. Kiitos!


by 3 kommenttia

Kaksi poikaa – kaksi kohtaamista ­– lukemattomia yhteyksiä

Starttasin autolla Lidlistä ja tulin etuajo-oikeutettuun risteykseen, jossa minulla oli taka-ajovelvollisuus. Hiljensin ennen risteystä. Pyörätietä oli tulossa kolme poikaa fillareineen, iältään pikemminkin kuudes- kuin seitsemäsluokkalaisia. Yksi pojista hiljensi vauhtinsa mateluksi ja heti oivalsin, että nyt tapahtuu jotakin. Poika lähes pysähtyi pyörineen auton eteen ja näytti sormikkaassa piilottelevaa keskisormea minulle. Hän myös huusi jotain, mistä en saanut selvää. Langetin poikaan kahtalaisen katseen. Toinen puoli katseesta oli kiukkuinen pojan käytöksestä. Toinen puoli oli ylimielisen säälivä. Oliko toi susta muka ihan oikeesti hauskaa!

Muutamaa päivää myöhemmin astuin ulos Kookaupasta. Silmäkulmasta näin, että pikemminkin viides- kuin kuudesluokkalainen poika kierähti kaupan tuulikaapin lattialle. Käännyin katsomaan tarkemmin, ja siinähän poika virui ja piteli nilkkaansa. Pojan kaveri oli vieressä. Mielessäni häivähti, että tässä on nyt jotain hämärää. Myönnän, että takaraivossa vilahti harmistus. Pakkoko sen juuri nyt oli olemattomaan kynnykseen kompastua. Millä mä nyt tuollaisen hepun kotiin raahaan, kun en ole edes autolla liikenteessä.

– Satutitko sä jalkasi?
– Joo, vastasi poika ja käännähti lattialla toiseen asentoon.

Varmaankin heppua täytyy sitten auttaa, tuumin. Poika kierähti uudelleen ja nousi sitten kuitenkin pystyyn ja otti pari askelta.

– Ei se mitään ollut, hän sanoi.

Katseeni saattoi ilmentää pienoista ihmetystä.

–  Ei sitä oikeesti sattunut, toisti poika – Tollasia pitäisi olla enemmän!

Olin vieläkin pihalla tilanteessa.

– Niin että tuollaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän.
– No hyvä, ettei oikeasti sattunut. Ehdin jo miettiä, että reppuselässäkö minä sinut kannan kotiin.

Miksi pojat tekivät niin kuin tekivät? Halusivatko he selvittää, välittääkö kukaan heistä. Olivatko tempaukset pojille ominaisia hetken mielijohteita. Kumpikin poika näytti tavalliselta. Kumpikin halusi kiinnittää huomiota itseensä. Toinen antoi itsestään paljon epämiellyttävän vaikutelman, mutta toisenkin käytös oli omituista. Psykologisia, sosiaalipsykologisia ja ehkäpä hormonaalisiakin selityksiä olisi helppoa esittää.

Minua kummastuttaa tapauksissa se, että aavistin jotain tapahtuvaksi. Kummallakin kerralla olin omissa ajatuksissani; mieleni ei mitenkään haravoinut ilmapiiriä. Havainnot pojista ja silmänräpäykselliset aavistukset tulivat jostain.

Kuopuksen kanssa aloimme lukea Christopher Paolinin kirjaa Eragon. Siinä poika löytää lohikäärmeen munan. Kun lohikäärme kuoriutuu, pojan ja lohikäärmeen välinen kommunikaatio tapahtuu ajatuksilla. Mitäpä, jos fantasiakirjallisuus pohjautuukin uskomattoman vahvasti todellisuuteen. Jospa nonverbaalia viestintää onkin enemmän kuin me osaamme, haluamme tai uskallamme uskoa.

Mihin perustuvat rukous ja vaikkapa tiedon sanojen tai profetoinnin lahja? Ei kuulemma pidä paikkaansa, että ihminen käyttää vain 10 prosenttia aivokapasiteetista. Mutta mitä aivot oikein puuhailevat tuolla päänupissa? Mihin kaikkialle ne ovat yhteydessä? Vaikuttaa siltä, että aivoilla on monia yhteyksiä ulos älypuhelinten tapaan. Puhelimesta usein luulemme, että yhteys on vain joko wifin tai puhelinverkkoyhteyden kautta. Mutta yhteyksiä onkin enemmän.

Jos aivoyhteyksiä on arvaamattoman paljon, herää myös toisen suuntainen kysymys. Ketkä tai mitkä yrittävät yhteyttä meidän aivoihimme?


by 3 kommenttia

Kenen leipää syöt

Toisinaan mietin, voiko ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta. Mieleen tulee muuan illallinen aika monen vuoden takaa.

– Kenestä se oikein puhuu? kysyi Pietari kuopukselta.
– Ei mitään hajua.
– No kysy, sulle hän voi vastata ymmärrettävästi.
Kuopus nojautui pomoa vasten.
– Herra, kuka se on?

Huoneessa tuoksuivat mausteyrtit. Lammas oli vadilla, vadille oli valunut rasvaa. Porukka rupatteli. Ensin kaikki ihmettelivät, kuka kumma tästä jengistä muka olisi kavaltaja. Koska kukaan ei tuntenut sydämessään pistosta, jutunaiheet vaihtuivat kepeämpiin. Vain Pietaria asia tuntui kiinnostavan. Minäkö, joka häntä niin paljon rakastan!

Pomo katseli ympärilleen. Hän näki, että juuri se valittu oli ajatuksissaan. Ei näyttänyt riivatulta. Pikemminkin laskelmoivalta. Kulautti välillä viiniä kupista.

– Minä kastan palasen leipää ja annan sen hänelle, pomo kuiskasi kuopukselle sen verran lujaa, että Pietarikin kuuli.

Niin pomo otti leivän, sen jonka oli juuri äsken siunannut, mursi, kasteli lampaanrasvaan ja ojensi. Juudas havahtui ajatuksistaan ja otti palasen vastaan pomon omista sormista.
– Kiitos.
– Minkä teet, tee se pian.

Juudas otti leipäpalan ja pisti suuhunsa. Yskähti. Kulautti kurkkuunsa juuri äsken siunatun viinin jämät, nousi ja lähti. Mitä ihmettä pomo oli horissut ruumiista ja verestä.

Pomo katsoi, kun Juudas meni ja ovi sulkeutui. Yksitoista jäljelle jäänyttä jatkoivat tarinointiaan. Toisinaan näiden jutut suorastaan ärsyttivät, mutta nyt, tässä hiipivän tuskan keskellä sydämessä tuntui äkkiä erityinen lämpö.

– Sinne meni. Mutta noudattakaa te tätä käskyä: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun seuraajikseni, että te rakastatte toisianne.

Vaikka pomo pidätettiin vielä samana iltana, hän ehti puhua monia tärkeitä ajatuksia. Se valittu sai maistaa samaa kuin kaverinsakin, mutta teki mitä teki.

Itse mietin, millähän aterioilla olen istunut, mitä suuhuni laittanut. Mietin, voiko sellainen ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta.


by 6 kommenttia

Kuinka ihminen viisastuu janon kokemuksesta öisessä junassa

zawratehkaYöllä junan ikkunasta näkyi tulikärpäsiä. Ne olivat hassusti oransseja ja käyttäytyivätkin vähän omituisesti. Lensivät kaikki samaan suuntaan alaviistoon.

Juna oli lähtenyt Poznańista varhain iltapäivällä, ja matka kestäisi aamuvarhaiseen asti halki Puolan. Vaunuosastoon tuli alkumatkasta porukka nuoria, taisin silloin itsekin olla kutakuinkin heidän ikäisensä. Yhteistä kieltä ei oikeastaan ollut, vaikka ymmärsin muutamia sanoja. Matkustin siis omissa oloissani, lueskelin ja haaveilin ja pitkästyin. Mitäpä muuta ihminen junassa tekisi.

Niihin aikoihin tapasin matkustaa heikoin eväin. Minulla oli vihreässä kiinakaupan olkalaukussa pari palaa leipää ja omena. Juotavaa ei ollut. Nuorena minulla ei ollut ikinä jano. Tai niin minä itsestäni luulin. Aina sen päivän iltaan asti. Koko iltapäivän juna kulki ja maisemat vaihtuivat. Asemilla oli kummallisia nimiä. Aurinko lämmitti vaunuosastoa.

Myöhään illalla huomasin, että onpahan jano. No, kyllä tässä kestetään aamuun asti. Mutta jano vain kasvoi ja kasvoi. Alkoi suoraan sanoen olla sietämätön. Onneksi juna pysähtyi johonkin isompaan kaupunkiin. Taisi olla Katowice. Sain urkittua nuorilta, että aikaa on kymmenen minuuttia. Asemalta löytyy varmasti siinä ajassa jotain ryystettävää. Valkoseinäisiä käytäviä oli loputtomasti, mutta ei yhtään kioskia. Montakohan minuuttia on mennyt? Neljä? Kurkkaan vielä tuon nurkan taakse. Ei armahtavaa luukkua, josta olisi voinut ostaa mitään. Pakko palata junaan. Kuivin suin.

Vaunuosastossa olin aivan ällistynyt. Ne hassut paikalliset alkuasukkaat olivat löytäneet jostain pieniä juomapusseja. Punaista mehua desin nyssäköissä. Nyssäkkään tökättiin pilli, jolla elämän eliksiirin sain imettyä suuhunsa. Katselin. Ihmettelin. Tuijotin. Yksi heppu kysyi minulta, enkö ollut löytänyt mitään. En. En tiedä, katsoiko hän minua kuin vähä-älyistä. Etkö tosiaan löytänyt ison kaupungin asemalta kioskia! Vai oliko silmissä sittenkin myötätuntoa? Joka tapauksessa hän tökkäsi käteeni mehupussin. Aloin kaivella taskusta rahaa maksaakseni pussin. Hän heilautti kättään torjuvasti.
– Masz!
Ota! Suorastaan omista! Ja minähän omistin pussin vatsaani suunnilleen kertasiemaisulla.

Matka jatkui ja tuli yö. Torkuinkin välillä, ja kerran kun avasin silmäni, näin tulikärpäset. Katselin niitä tovin, varmasti kuitenkin useita kilometrejä. Onko täälläpäin maailmaa ylipäänsä tulikärpäsiä? Miksi ne lentävät kaikki samaan suuntaan. Niitä on pakko olla tuhansia.

Äkkiä lamppu syttyi päässäni. Eivät ne ole tulikärpäsiä. Rata Krakovasta Zakopaneen oli vanha ja monttuinen. Junan kulkusuuntakin vaihtui monta kertaa, ja varmasti siinä sitten vaihdettiin veturiakin. Jollain asemalla oli junamme saanut kiskojakseen höyryveturin, ja sen kipunoita minä olin luullut tulikärpäsiksi.

Niin minä luulin yhden matkan aikana kovin paljon. Luulin, että en tarvitse matkalla juotavaa. Luulin kipinöitä tulikärpäsiksi. Mitähän kaikkea olen tullut sen 80-luvun puolivälin reissun jälkeenkin tullut luulleeksi!

Juna saapui Zakopaneen ajallaan. Hyvin pärjäsin sinne asti pussillisella sokerilientä. Enää piti kyynärpäätaktikoida paikka bussissa, ja olisin perillä, valmiina aloittamaan vaellukset vuoristossa.

Opinko junamatkastani mitään? Yhtenä aamuna lähdin kahdeksan maissa vuorille mukanani sama olkalaukku, laukussa leipä, kananmuna ja omena. Ai, miksi pitäisi olla juotavaa? Minulla ei ollut kovin selkeää suunnitelmaa, mitä reittejä kulkisin. No, vahingossa kertyi vähän matkaa sille päivälle. Reilut neljäkymmentä kilometriä tallustelin. Eihän semmoinen matka ole parikymppiselle hepulle paha rasti. Mutta kun siinä samalla tuli nousua semmoiset kolmisen kilometriä ellei lähemmäs neljä. Eväät söin iltapäivällä jollain huipulla. Alkuillasta olin huojentunut. Enää vajaat viisitoista kilometriä kotiin, mutta alamäkeä. Kivenmollukkaista kinttupolkua tosin, mutta alamäkeä.

Juuri ennen kotikylää oli autiotalo, josta tiedettiin, että siellä kummittelee. Siitä oli päästävä ohi. Voi olla, että olisin pelännyt huomattavasti vähemmän mokomaa talonrähjää, jos veressä olisi ollut enemmän sokeria ja jos olisin vähän paremmin suunnitellut päivän kulun. Mutta sata metriä talon läheisyydessä olivat pitkät. Nyt se kummitus tulee ja hivauttaa minua kirveellä.

Kun pääsin kotikylän reunalle, en pystynyt enää kävelemään suoraan. Hoipuin majapaikkaan koko kylätien leveydeltä.

– Missä ihmeessä sinä olet ollut! Olemme olleet huolissamme. Ota kaalikeittoa.
– Kiitos.

Nykyään saatan ottaa juotavaakin mukaan, jos lähden pitemmälle matkalle. Mutta jotenkin vaan sielua näivertää olo, että yhä mennään heikoin eväin. Nykyään sentään erotan kipinät tulikärpäsistä ihan tosta vaan. Mutta mitähän minä nykyään luulen itsestäni tai maailmasta.

dsc_9120


by 8 kommenttia

Bruce ja minä kauppareissulla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muistattekos sen ajan, kun mäyräkoirat olivat uusia? En nyt tarkoita pirteänärhäköitä olioita, joilla on masun alla muutama jalantynkäkin. Tarkoitan niitä jalattomia mäyriksiä, joissa myytiin kolmannen veroluokan olutta. Minulla on vahvoja muistikuvia kauppareissuista noilta ajoilta. Keski-ikäiset pariskunnat olivat lauantaiostoksilla automarketissa. Vaimo työnsi ostoskärryä ja kasasi siihen viikonlopun ruokia. Mies kulki vieressä ja kantoi mäyräkoiraa. Kantoi hellästi. Ei sitä voi kärryyn laittaa, ei.

Kävellessäni tänään kaupasta kotiin (ilman mäyräkoiraa, yhtä juhlasekoitusta tosin matkalla rapsutin), mieleeni tuli Bruce Springsteen. Ajattelin, että josko säveltäisin hänelle muutaman piisin joutessani. Päässä alkoi heti soida brucemainen melodiakulku. Mietin, että Bruce varmaan voisi tehdä lempeän laulun miehestä, joka kantaa mäyräkoiraansa vaimon lykkäämän kärryn vieressä. Minä jos semmoiset värssyt kirjoittaisin, niin joku keski-ikäinen kaveri voisi ottaa nokkiinsa, kun huumorintajuni on sen verran varsinaissuomalaisen piikkinen. Mutta jos minä säveltäisin ja Bruce takoisi sanat. Voisi tulla hyvä.

Sitäkin mietin, että mitähän sekin ylpeä mäyräkoiranomistaja mahtoi liemensä kanssa tehdä, joka Ravattulan Cittarissa asteli kantamuksineen. Ehkä antoi pari purkkia vaimolle. Mutta siinä jäi vielä erinäinen purnukka äijälle itselleenkin. Ehkä hän kylmensi purkit ja lämmitti saunan, istui lauteilla ja mietti elämää. Suhautti toisen purkin auki, kaatoi siitä pienen lirauksen kiukaalle ja haisteli kärventyvän maltaan tuoksua. Ehkä hän haaveili siitä, että olisi nuoruudessaan opetellut soittamaan saksofonia kuin Clarence Clemons. Seurakuntakomppia kiraralla osaa kuka tahansa, mutta saksofoni! Saksofonisteja, joilla on soittimensa muotoinen huumorintaju, tarvitaan aina.

Mutta saattaa olla, että en sävellä Brucelle yhtään piisiä. Voi olla, että hän ei koskaan laula mäyräkoirista. Sanoituskurssilla kysyttiin, mikä on aihe, mistä et ikinä tekisi laulua. Vastaus oli minulle helppo. Autot! Ja silti yksi minun viime vuosien lempparibiiseistäni on Transit-mies. Ehkä Brucella ja Mäki-Lohiluomalla on samansuuntainen hellä maailmankatsomus.

Ai mistäkö ne mäyräkoirat tulivat mieleeni? Lidlissä pariskunta pelasi peliä, jota vasta neljännesvuosisata sitten olisi kutsuttu yksikätiseksi rosvoksi. Nykyään ne ovat jotain elektronisia vempeleitä, jotka varmaan etälukevat pankkikortinkin tyhjäksi. Olivat laskeneet pelin viereen ikkunalaudalle laatikollisen Lidlin halvinta punapurkkista olutta. Just sitä lähes juomakelvotonta. Itse asiassa olen varma, että juuri mies laatikon ikkunalaudalle laski. Tuli mieleen, että kun pariskunta kohta on rahansa hävinnyt, niin astelevat siitä peräkanaa ulos, mies ja vaimo. Ja olutlaatikko unohtuu peliautomaatin viereen.

Mutta hukkaisiko mies ikinä mäyräkoiraansa!

Viime viikolla Sana-lehdessä oli juttu Springsteenistä. Bruce on kirjoittanut omaelämäkerran. Englanniksi, mokoma, kuka semmoista ymmärtää! Mutta juttu kuitenkin oli, Sana-lehdessä. Kuulemma Bruce on paitsi tehnyt biisejä ja muutenkin vähän parantanut maailmaa, myös seilannut masennuksen puuduttavassa myrskyssä. Käsitellyt menneisyytensä demonit. Päässyt sopuun isänsä kanssa. Jumalankin kanssa on päässyt jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

Pääsin kauppareissulta kotiin asti. Tuli aivan pakottava tarve kirjoittaa jotain, kun elämä kuitenkin on mystistä. Kauppareissulla varsinaissuomalaisen kirkonkylän laitamilla. Vaikka pyykit odottivat viikkaajaa, ja jokin päivän palkkatyökirjoituksistakin oli kesken. Tämän kirjoitin. Kun tuumii Brucen taustaa, hän olisi voinut kirjoittaa katkeria ja vihaisempia lauluja. Mutta ei. Realistisia saattavat olla, kriittisiäkin, mutta lämpimiä.


by 1 kommentti

Kaikkien turvallisuusstrategioiden äiti

wp_20151209_001Pohdittiin laivalla strategiaa. Ja kun semmoista minun työpaikalleni laaditaan, niin kyseessä on jossain määrin turvallisuutta edistävä strategia. Melkein kaksi kokonaista työpäivää puurrettiin ja paljon saatiin hyvällä porukalla kartoitettua.

Toisen päivän iltana olin jo suuntaamassa hyttiin unten maille – eikun tässä tapauksessa tietenkin unten merelle. Työkaverit lauloivat karaokea ja tunnelma oli korkealla. Mutta kun väsytti. Jokin kuitenkin pidätteli jalkojani. Vasta kohta!

– Mitä sulle kuuluu, kysyi työkaveri äkkiä. Semmoinen heppu, joka ei ole ihan lähipiiriä mutta työhuone kuitenkin huutoetäisyydellä.

En yllättäen osannutkaan vastata, että oikein hyvää taikka että siinähän se menee kuin jäitä polttelis. Häkellyin kysymystä vähän ja sopersin lyhyesti jotain parista murheesta.

– Voinko mä jotenkin auttaa, kysyi työkaveri.

Häkellyin entistä enemmän.

– Nooo, voithan sä aina pistää mulle satatonnia, vastasin jotain vastatakseni.

Keskustelu siitä sitten kuitenkin kehkeytyi. Sydämessä tuntui lämpimältä, vaikka laivan lämmitys oli koko reissun ajan ollut alamaissa. Seuraavana aamuna kerroin työkaverille, miten hyvältä kysymykset olivat tuntuneet.

Pohdittiin turvallisuutta edistävää strategiaa laivalla.
– Mitä sulle kuuluu? Voinko mä jotenkin auttaa?


by 5 kommenttia

Neljä tuolia kappelissa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin hautausmaalla valokuvailemassa.
Ihan rauhassa pienen kaupungin keskustan syrjässä. Omaa aikaa ja omaa hiljaisuutta.
Siellä täällä oli kynttilöitä, autojen valot vetelivät kuviin viivoja.
Uurnahautojen välissä kasvoi käkkäräisiä mäntypuskia.

Puhelin pärähti taskussa. Varmaan kotoa tulee kauppalista.
Ei tullut kauppalistaa, tuli suruviesti.
Ei kauhean kaukainen mutta viime vuosikymmeninä etäiseksi jäänyt ihminen oli saanut kutsun.

Kaukainen läheinen etäinen.
Saanut kutsun.

Aivan vieressä oli kappeli. Kirkkauden kappeli nimeltään. Lasia joka suuntaan ja sisällä eläviä kasveja mattona.

Kappeli oli auki, vaikka kello oli kahdeksan illalla. Sisällä oli viileää, lämpimämpi kuin ulkona.
Kappelissa seisoskeli suorassa rivissä rinnakkain neljä tuolia.
Neljä tyhjää tuolia.

 

Mihin olivat istujat saaneet kutsun?
Vai.
Ketä siunauskappelin tuolit odottelivat istujikseen?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


by 3 kommenttia

Ihan rauhassa

000sinappiKävelin kivenheittämän verran leirikeskuksen pihasta metsään. Ei kuulunut mitään. Pimeäkin oli, lumi ja pilvet heijastelivat vähäistä valoa toinen toisilleen.

Hiljaista ja pimeää.

Oltiin aiemmin päivällä katsottu Kingdom and Empire -elokuvan traileri. Jeesus nousi kuolleista, nousi Taivaaseen ja Pyhä Henki laskeutui maan päälle. Mentiin Amerikan malliin. Jyrinää, salamoita, räjähdyksiä ja mekkalaa.

Minun mielikuvissani Jeesuksen ylösnousemus on ollut hiljainen tapahtuma. Suuri kivi on ehkä rahissut vähän kääntyessään haudan suulta. Jeesus on tullut ulos ilman valo- ja äänitehosteita.

Hiljaista ja pimeää.

Mistäpä minä tiedän, kumpi on enemmän oikeassa, amerikkalainen mielikuva vaiko minun.

Kävelin rantaan. Maassa oli lunta. Salmen takaa heijastui valoa. Jokin äänikin sieltä kuului. Mutta tosiaasia ei muuttunut mihinkään: hiljaista ja pimeää. Olin ihan rauhassa.


by 4 kommenttia

Löytyisikö pimeästä mitään kaunista

dsc_7223

Kalmistoa valaisivat tuhannet kynttilät, olihan pyhäinpäivän ilta ja kello yli yhdeksän. Enää pari ihmistä hiiviskeli ympäriinsä. Taivas hautausmaan yllä oli lähes musta.

Yönmusta! Ei mikään pahuutta symboloiva musta vaan nimenomaan yön musta. Ehkä se on hyvin tumman sininen tai hyvin tumman valkoinen tai hyvin tumman minkätahansavärinen.

Olin hautausmaalla kuvaamassa niitä kynttilöitä. Äkkiä oivalsin taivaalla Otavan ja mietin, että voisin näpätä siitä kuvan korkeuksissaan vähän puiden latvojen yläpuolella. Pimeässä kuvaaminen on rauhallisen ihmisen puuhaa. Käytin puolen minuutin valotusaikaa. Sitten kamera prosessoi kuvaa toisen mokoman. Kuvatessa ehti hyvin seisoskelemaan kädet taskuissa ja kuuntelemaan hautausmaan rauhaa juuri tässä ja mopon pörinää kauempaa.

Kylmä tuli kuvaajalle pakkasessa. Pian keräsin kameran ja itseni kasaan ja huristelin kotiin. Kuvasaalis ei ollut kaksinen, oranssinkeltaista kaaosta mustalla pohjalla. Otava-kuvakin löytyi. Taivas ei ollut sininen eikä vakoinen eikä tähtösiä täynnä, mutta ne seitsemän näkyivät kumminkin.

Valokuvia täytyy lähes aina säätää jälkikäteen tietokoneella. Digikameran jäljiltä kontrastia täytyy lisätä ja tummimmista kohdista kaivella värisävyjä esiin. Tummimpia sävyjä ei käsitellä niin, että lisätään koko kuvaan valoa. Sen sijaan kuvan mustista kohdista kaivellaan sävyjä esiin säädöllä nimeltään shadow protection. Näin vaaleat kohdat eivät vaalene liikaa, mutta päästään näkemään, löytyisikö pimeästä jotain kaunista.

Avasin Otava-kuvan näytölle. Seitsemän tähteä siis näkyi, samoin hautausmaan harvojen lamppujen hämärästi valaisema puu. Kujan toisessa päässä paloi muutama kynttilä.

Säädin shadow protectionia. Löysin lisää puita. Löysin taivaaseen sinistä. Löysin kokonaisen tähtitaivaan.

Shadow protection. Varjon suojaaminen. Pimeyttä ei aina voi hukuttaa valoon. Valo häikäisee niin, että silmiin sattuu liikaa. Joskus valonpilkahdukset täytyy saada jujutettua esiin pimeydestä, hyvin tumman sinisestä tai hyvin tumman valkoisesta tai hyvin tumman minkätahansavärisestä.

Oli pyhäinpäivän ilta. Kynttilät loistivat hautausmaalla. Tähdet paloivat taivaalla. Eivätpä ne räikeässä valossa olisi niin eläviä olleet.