Montako teiniä mahtuu syömään yhteen pieneen mökkiin?

Minulle yksi New Wine -tapahtumien hauskimpia ja jännimpiä hommia on ollut ruuanlaitto. Kolme vuotta sitten yhtenä NW-iltapäivänä keittelin perheelle pastaa ja kerma-kinkku-kastiketta. Yllättäen mökkiimme pöllähti viitisentoista teinihirmua. Syömään tietenkin. Lautasia, veitsiä ja haarukoita ei ollut kaikille. Ruokarauha sisälsi melkoisesti naurua, naljailua ja muuta positiivista mekkalaa. Ja ruokaa riitti myös perheelle. Se oli ruokkimisihme.

Tänäkin vuonna odottelin, millaisia ruokapöytäseurueita mökkiimme kertyy ja riittääkö sapuska. Ihan viisi leipää ja kaksi kalaa -tyyppisiin kokemuksiin ei päästy, mutta parista pienestä lohifileen pätkästä riitti kahdeksalle, ja uusia perunoita jäi vielä vasullinen.

Tänä vuonna mökkikummallisuudet eivät rajoittuneet ruokailuun. Kun ottaa huomioon, että meidän perheestämme läsnä oli neljä ihmistä ja vakituisena yövieraana yksi nuorimies, niin elämä mökissä oli välillä melko vilkasta. Varsinkin silloin, kun isäntäväki ei ollut paikalla.

Aika tavanomaista on se, että pihaan kaartaa asuntoauto ja sen matkustajat lämmittävät oma-aloitteisesti mökkimme saunan. Eihän parhaiten varustetuissa asuntoautoissakaan sentään saunaa ole. Ja hyvä, että saunalle oli käyttöä. Eihän isäntäväki saunaan ehtinyt, kun piti hengailla vanhojen ja uusien ystävien kanssa.

Epätavanomaisempaa oli se, että kun toinen perheemme nuoristamme ja vakkari yövieras aikoivat chillailla kaikessa rauhassa mökissä, niin ovesta rymistelee pienin väliajoin pari keski-ikäistä rouvashenkilöä. Ensimmäinen töytäisee suoraan tualetin puolelle. Nuoret chillailijat olivat vähän hämillään. Ovi avautui ja sisään tuli toinen nainen.

– Teidän äiti sanoi, että mä voi tulla tänne, sanoi tämä jälkimmäinen.
– Mä taisin tulla ihan ilman lupaa, kuului ääni vessasta.

No, ei siinä vielä mitään. Mutta kun vakkari yövieras on räppäri, niin hänhän alkoi ominaisuudelleen uskollisena räpätä mökissämme. Ja mitäpä tekee toinen mökkiin tulleista tädeistä? No, hän alkoi tietenkin tanssia hip-hoppia räppäyksen tahdissa. Voi näitä nykyajan keski-ikäisiä!

Räppäyksen päätyttyä naiset löysivät tietenkin purtavaa jääkaapista. Koska vastasin jossain määrin keittiöpuolestä mökissämme, olen kovin kiitollinen siitä, että naiset laittoivat käyttämänsä astiat tiskikoneeseen.

Haluan täsmentää, että tässä oli nyt kerrottuna vain jänniä yksityiskohtia mökissämme tapahtuneesta mystisestä elämästä. Se on aika pientä verrattuna siihen, mitä kaikkea muuta New Winessä tapahtui.

Yhden asian olen päättänyt. Ensi kesäksi hankin mökkiin webbikameran. En halua jäädä paitsi kaikesta siitä hauskasta, mitä mökissämme tapahtuu silloin, kun en itse ole paikalla.

Tässä kuva mökkimme edustalta sellaisella hetkellä, kun siellä ei näennäisesti tapahtunut mitään. Mutta mikä on kuvassa oleva risti?

Pastori saarnasi huonosta itsetunnosta:
– Jokainen, joka on vihoissaan itselleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo itselleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo itselleen: ’minä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.

Silloin astui lempeäkatseinen mies alas alttaritaulusta ja sanoi:
– Jotain rajaa!

Aurinko oli laskemaisillaan. Jahtasin kameralla muurahaisia, mutta pitihän ohdakepalloista ottaa kuva ihan ilman ötököitäkin. Poikkeuksellisesti käytin salamaa kuvatessani. Vasta myöhemmin huomasin, että ohdakkeissa oli hämähäkinverkkoja.

Hämähäkinverkkoja oli vaikeaa nähdä hämärässä. Ne näkyivät vasta oikeassa valossa.

Koilliskulman tasavallassa oli kristittyjen yhteistyö päässyt hyvään alkuun. Työtä Jumalan Valtakunnan puolesta tehtiin yli seura- ja kirkkokuntien rajojen. Jumala katseli touhua tyytyväisenä ja antoi siunausten ropista maan ylle.

Maassa oli käynyt myös ulkomaalaisia saarnaajia. Heistä keskusteltiin. Jotkut olivat yhden puolesta, jotkut toista vastaan. Mutta semmoistahan ihmisten elämä on. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Enollakin on ihailijansa.

Taas oli saarnamies tulossa. Hänelle haluttiin järjestää oikein stadionluokan tapahtuma. Silloin näki vastustaja tilaisuutensa tulleen. Hän jakoi määräyksen pikkuisille sarvipäille:

– Koilliskulman kristityillä menee liian hyvin. Ovat alkaneet purkaa raja-aitojaan. Nyt menette ja supatatte ihmisten korviin äärimmäisiä viisauksia. Yhdelle sanotte, että saarnamies on itse Jumalasta seuraava. Toisille kerrotte, että hän on minun luotettu adjutanttini.

Pikkupirut pukivat lämpimästi ylleen ja lähtivät Koilliskulman hyiseen alkukesään levittämään sanomaansa. Kohtapa oli koko maan kristikansa tukkanuottasilla.

– Se on saatanasta!

– Eipäs! Sen evankeliumi avaa Taivaat!

Vastustaja myhäili. Näin sitä pitää. Muureja alettiin rakentaa takaisin ja muurinaukkoihin löytyi seisojia. Teilipyörä oli lähtenyt vierimään, ja hajaannus lisääntyi tehokkaasti ilman pirullisia ponnisteluja. Ihan ihmisvoimin. Vastustaja vaipui myhäillen muistelemaan vanhoja hyvä aikoja, kun kristityt pitivät omaa mielipidettään niin vilpittömänä, että se oikeutti vaikka tappamisen.
– Ne olivat aikoja, hän huokaisi.

Toisaalla myös Jumala huokaisi:
– Koilliskulmalaisten kanssa ei Meikäläiseltä hommat lopu.

”Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama.”

Olen tässä ihmetellyt, kuinkahan moni ihminen jaksaa muistaa tämän Paavalin viisauden ollessaan tekemisissä toisinuskovien kristittyjen kanssa.

Entäs minä itse?

Kiitos, ei muuta.

Olen viime kuukausina könynnyt aika paljon metsissä ja nurmikoilla ja valokuvannut kaikkea mahdollista. Varsinkin kukkakuviani ovat Face-kaverini joutuneet sietämään kevään mittaan keskikokoisen yliannostuksen verran. Minulle Jumala ilmenee voimakkaimmin siinä kauneudessa, johon törmään luonnon pienenpienissä yksityiskohdissa ja laajoissa maisemissa ja kokolailla kaikessa siinä välillä.

Taannoin tuijottelin tulppaanin terälehteä macro-objektiivin (vähän niin kuin suurennuslasin) läpi. Jumala taitaa olla hurjemman sortin ekspressionisti, tuumiskelin könyten rähmälläni tulppaanin varjossa.

Häh?

Mutta eikö sama Jumala maalannut justiinsa viime viikolla sen hennon heinänkorren, joka erottui pehmeästi sumuisesta maisemasta. Jumalahan on ehdottomasti impressionisti.

Vääntäydyin istualleni. Edessäni levittäytyi orastava pelto. Pellon takana rinteessä seisoi vanha maalaistalo. Eikös vain Jumala olekin jonkin sortin kansallisromantikko? Olisiko Jumalan-kansallisromantikko?

Ei ole totta, eihän Hän mahdu mihinkään tyylilajiin. Eikä Hän sitä paitsi oikein osaa valita kaiken kattavaa tekniikkaakaan. Toisinaan Hän on graafikko, ja joskus taas on kaikkien öljyvärituubien sisältö levitetty yhdelle kankaalle. Ja äänimaisemiakin Hän säveltää. Jumala ei rajoitu ismeihin. Hän hallitsee kaikki tyylilajit. Hän on monella tasolla luova Persoona.

Me ihmisetkin olemme luovia. Usein kun luomme, myös lokeroimme. Lokeroimme ja lokeroidumme. Haluan omaan lokerooni minulle sopivat taulut ja biisit ja ihmiset ja seurakunnat. Itse asiassa muodostamme identiteettiämme lokeroimalla asioita. Ja muodostamme identiteettiämme menemällä johonkin lokeroon. Eikä se ole edes väärin! Jotenkinhan tätä maailmaa ja elämää on jäsenneltävä. Muuten poksahtaa pää.

Väärin sen sijaan on tuomita muut ismit, muut ihmiset tai muut seurakunnat, jos he eivät tykkää samanlaisesta värien käytöstä tai sointukuluista kuin minä. Jumala kuitenkaan ei jaa meitä kristittyjä ismien perusteella. Hänelle uskovat ovat suuri seurakunta. Siihen mahtuvat kaikki ihmiset, vaikka itse olemme jakaneet itsemme helluntaismiin, luterismiin, baptismiin, katolismiin, vapaakirkkismiin ja ties mihin.

Tallustelin sisään kameroineni. Aloin ihmetellä tietokoneen ääressä, mitä olin saanut aikaiseksi kamerallani. Kyllä ne tulppaanin hurjan näköisiä olivat. Punaista ja keltaista aivan sumeilematta ruudun täydeltä. Ja tietenkin kukan täydeltä. Sieltä kukasta törröttivät mustat heteet. Suurennuslasin läpi kukka on suorastaan hurjan näköinen. Mitä lienee Isä Jumala ajatellut, kun hän loi vaikkapa juuri tulppaania. Mieleeni palasi pätkä Raamatusta. Kukat ovat näyttävämmin puettu kuin itse kuningas Salomo, jonka gaarderoobin sisältö lienee kuitenkin ollut kokolailla kohdillaan.

Sen sijaan kun Jumala loi ihmisen, hän ajatteli jotain aivan muuta. Hän tiesi varmasti, että jotkut meistä alkavat impressionisteiksi ja jotkut pointillisteiksi. Hän tiesi, että meistä tulee helluntailaisia ja metodisteja. Ja sitten on tämmöisiä seurakuntien välisiä sukkuloitsijoita kuin minä. Mutta kun Jumala suurena taiteilijana kiskaisi baskerin päähänsä, sekoitti värin ja alkoi sutia ihmistä, Hän tiesi, mitä hän oli tekemässä.

Hän oli tekemässä omakuvaa!

*

Teksti on julkaistu Turun Kotikirkon blogeissa toukokuussa. 

Aikaa Jumalalle -appsi on yksin-kertaisuudessaan nerokas ja responsiivisesti nerokkuuttaan yksinkertainen. Aikaa Jumalalle -appsi sulkee käynistettäessä kaikki sosiaalisen median kanavasi puoleksi tunniksi. Aikaa Jumalalle -appsi siis vapauttaa sinut välittömästi elämäsi pahimmista aikasyöpöistä. Kun käynnistät Aikaa Jumalalle -appsin, voit kuulla, kuinka enkelit Taivaassa taputtavat käsiään. Aikaa Jumalalle – Vain sinulle ja Jumalalle!

Lataa Aikaa Jumalalle –appsi vempeleeseesi nyt. NYT!

Aikaa Jumalalle -appsin voit ladata kaikista hyvinvarustetuista verkkokaupoista. Se on ilmainen ja täysin bugi- ynnä virusvapaa. Jos olet yhtä ultramoderni kuin minä, etkä halua ladata puhelimeesi kaiken maailman appseja, laitteesi virtanäppylä toimii täsmälleen samalla tavalla kuin Aikaa Jumalalle -appsi.

Aikaa Jumalalle – Golden Edition and Platinum Edition

Jos haluat erityistä syvyyttä Aikaa Jumalalle –appsiisi, voit ladata Aikaa Jumalalle Golden Editionin. Katkaistessasi virran laitteestasi sen näytölle ilmestyy Päivän sana. Aikaa Jumalalle – Golden Editionia tilatessasi voit valita, mikä tunnustuskunnan mukaisen Päivän sanan saat näytöllesi.

Jos haluat päästä todella syvälle suhteessasi Jumalaan, lataa Aikaa Jumalalle Platinum Edition! Aikaa Jumalalle Platinum Edition tuo näytöllesi Raamatun. Koko Raamatun. Voit valita 1992 käännöksen, 1938 käännöksen tai vieläpä Räävelin Raamatun vuodelta 1777 alkuperäisellä kirjasinmuodolla. Näytä, että elät ajassa. Lataa Aikaa Jumalalle Platinum Edition!

Muut tuotevalikoimaan kuuluvat applikaatiosovellukset eli appsiappsit

Tuotevalikoimaamme kuuluvat myös Aikaa lapsille -appsi sekä Aikaa puolisolle -appsi. Niiden toiminta perustuu Aikaa Jumalalle -appsin nerokkaaseen ideaan. Yhteys poikki ja elämään! Buustaa perhe-elämäsi aivan uusiin sfääreihin appseillamme.

Tulossa valikoimaamme pian
+ Aikaa Kavereille -appsi
+ Aikaa Harrastuksille -appsi
+ Aikaa kaikille appseilleni –appsi – sillä näiden ideoiden kanssa helposti lähtee mopedi vanttuusta.

– Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle.

– Miten niin heti? Eikö olisi parempi katsoa naapuripihalle, jos sielläkin olisi aasintamma varsoineen. Vaikka parempi. Jos on niin kumpi tuodaan? Ja mitäs jos tuodaankin väärä – meneekö sitten koko tuleva historia uusiksi? Ja entäs jos omistaja alkaakin panna hanttiin?

– Hei kaverit, minä sanoin, että löydätte ne heti.

– Niin mutku…

Väite: Jos Jumala lähettää ihmisen hommiin, niin Hän antaa myös niin selkeät ohjeet, että ei tarvitse alkaa mutkutella?

Onko kommentteja?

Istuin Hämeenlinnan linja-autoaseman edessä penkillä. Koko aukiolla ei ollut kuin yksi bussi ja iso merikontti trailerissaan. Ihmisiä istuskeli ja seisoskeli bussia odottelemassa. Pari selvästi väkijuomien nauttimisesta pitävää miestä istui viereisellä penkillä. Parrakas sanoi toiselle jotain toiselle, jolla oli parkkiintuneet kasvot.

– Häh?! sanoi toinen parrakkaan jokaiseen repliikkiin.

Minulle tuli sellainen olo, että hähhättelen itse usein vähän samalla tavalla. Häh! tulee jo ennen kuin puhujan viesti on ehtinyt kääntyä ymmärrykseksi aivokopassa. Häh! on refleksi.

Rekka kaarsi linja-autoaseman takaa aukoille. Nuppi veti perässään pätkää rakennustyömaan oranssia nosturia. Rekka pysähtyi merikontin taakse. Nupin ovi heilahti auki. Kesti hetken, ennen kuin sieltä hyppäsi ulos mies.

Isosta autosta lähteminen on minusta aina ollut hankalaa. Ovea saa puskea auki, ja jotenkin on epävarma tunne siitä, kuinka päin tästä nyt oikein lähdetään. Ovikin paiskautuu varmasti kiinni juuri silloin, kun olen hankalimmassa paikassa korkeuksien ja maan pinnan puolivälissä.

Mutta kuski loikkasi nupista sulavasti. Hän kiersi auton nokan ympäri vaunun etuosan tietämille. Hän potkaisi jonnekin perävaunun alle.

– Häh? kysyi pääni.

Potkun voimasta esiin tuli kampi. Kuski alkoi kiertää sitä, ja seisontatuet laskeutuivat hitaasti kohti asema-aukion asvalttia. Kun tassut minusta olivat vielä vaaksan verran ilmassa, kuljettaja kiipesi takaisin nuppiin ja ajoi sen irti nosturia kuljettavasta perävaunusta. Hän kurvasi konttitrailerin eteen ja peruutti nupin perän trailerin alle. Kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä. Traileri kolahti ja kontin etureuna ylettyi melkein nupin takaseinään. Kuski loikkasi taas ulos ja nosti traileri seisontatuet ylös. Niitä ei tarvinnutkaan kammeta, vaan ne sai työntämällä sukeltamaan syvälle trailerin rakenteisiin.

– No oho, mies tuo yhden peräkärryn linja-autoasemalle ja ottaa tosien mukaansa, ihmettelin mielessäni.

Taas oli kuljettaja kopissaan. Mihin hän mahtaa kontteineen lähteä?

– Häh!

Hähhähdykseni yllätti itsenikin. Kuljettaja kun peruutti rekkaansa kohti alkuperäistä perävaunua. Trailerin perä hujahti nostokurkiperävaunun alle. Taas kuski osui kohdilleen heti ensi yrittämällä.

– Ne jotka osaa, ne tekee mitä vaan, alkoi sisäinen Juiceni laulaa.

Loikka alas nupista ja seisontatukien kampeaminen ylös. Takaisin koppiin, ja valta rekka vierähti liikkeelle. Varmaan nostokurki pian kohoaa seuraavalla rakennustyömaalla.

Äijät naapuripenkillä jatkoivat juttuaan.

– Häh!, sanoi toinen.

Istun linja-autoaseman edessä penkillä. Varmaan bussini kohta saapuu.

Ruuanlaiton lomassa oli pari luppominuuttia. Jäin tuijottelemaan keittiön akkunasta nurmikolle. Ei siitä mihinkään pääse; krookusaika on tältä vuodelta mennyt. On pakko pärjätä tulppaanien kanssa. Voi kurjuuksien kurjuus.

Juuri sillä sekunnilla silmäni aukenivat. Onpa muuten tosi nättiä, kun aurinko paistaa tulppaanien terälehtien läpi. Nopea vilkaisu pannuihin ja kattiloihin, kamera kaulaan ja pihalle.

Niin minä pötköttelin kummallisissa asennoissa tuoreella nurmikolla. Se odottaa selvästi jo ruohonleikkuria. Tulppaanien muodot täyttivät kameran etsimen. Muka samanväristen tulppaanien sävyt näyttivät aivan erilaisilta eri näkövinkkeleistä. Eikös vain heti alkanut Näkövinkkelilaulu soida päässä, viisu melkein gospelia -sarjasta.

“Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters”

Krookukset olivat menneet, mutta tilalla oli jotain uutta. Onko sitä paitsi koskaan käynyt niin, että olisin pihapolkua kävellyt enkä olisi jotain kuvaa mielessäni sommitellut?

Katsokaa nurmikon kukkia, kuinka ne nousevat maasta, vaikka lannoituskin on unohtunut. Edes entiset kuninkaan kaikessa loistossaan eivät olleet niin vaatetetut kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu kompostiin, niin tottahan Hän teistä huolehtii!

Jos Jumala pitää huoltaa siitä, että minulla on joka päivä jotain valokuvattavaa, niin eikö hän pitäisi huolta minusta muutenkin? Jos Hän luo nurmikolle joka päivä uutta, niin eikö hänellä ole vielä enemmän mielenkiintoa vielä tärkeämpiin asioihin?

*  *  *

Tässä melkeingospelortodokseille linkki vähän alkuperäisempään Nothing Else Matteriin.