Vapaapäivän aamun kunniaksi istuin sohvalla ja plarasin Raamattua. Jumalahan saattaisi sanoakin jotain, kun minä kerrankin ehdin kuuntelemaan. Silmäni vaeltelivat mutkien kautta Hesekielin alkuun.

”Minä lähetän sinut ihmisten luo, joilla on kovat kasvot ja taipumaton sydän. Sinun tulee sanoa heille: ’Näin sanoo Herra Jumala.’ Kuulkoot tai olkoot kuulematta.”

Kuulkoot tai olkoon kuulematta. Päässäni alkoi soida raskaasti bassovoittoinen saarna 1980-luvun taitteesta. “Just because there’s a reason, it doesn’t mean it’s understood.”

Mieleeni muistuivat myös ystäväni Heikin sanat FB-seinältä: ”Evankeliumi ei muutu siitä, jos käännämme sen nykykielelle tai nykymusiikille, mutta tämä sukupolvi muuttaa kauas kirkoista, jos emme tee niin. Jos kirkot eivät kykene tuomaan Taivaan todellisuutta maailmaan ja osoittamaan sille Isän sydämen rakkautta nyt, niin se menettää tämän sukupolven, perinteetkään eivät siinä konkurssissa auta.”

Taannoin juteltiin kavereiden kanssa siitä, että vaikka ihmiset ovat allergisia kaikkinaiselle käännytykselle, niin esimerkiksi joihinkin musiikin lajeihin suorasanaisuus jopa kuuluu. Räp ja reggae puhuvat totuudet suoraan. Siksi Kaemo ja Katajainen kansa ovat hienoja juttuja. Ne paukuttavat Jeesukset ja parannuksenteot ihmisten kuultavaksi ilman turhia koukeroita. Kuulemma jotkut ristityt räppärit ovat päässeet ”maallisten” radioiden soittolistoille asti. Ehkäpä laimentamattomuuden vuoksi.

Minä en niin räppäyksestä piittaa. Reggae toimii minun korvissani ja sielussani paremmin. Kun minä olin nuorempi, punk puhutteli minua. Yhä joka kerta, kun kuuntelen Stiff Little Fingersejä, minulle tulee pakonomainen tarve alkaa tehdä Fingersien kaltaista punk-reggaeta. Painavia sanoja ilman kiertoilmauksia.

Jumala antoi Hesekielille hankalan homman. Oli saarnattava, vaikka ei edes kuunneltaisi: ”Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden — ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut.”

Minä olen ymmärtänyt, että Hesekielin jobi on periytynyt meille.

Evankeliumi on käännettävä nykymusiikiksi ja nykytaiteeksi ja nykytanssiksi ja nyky… no vaikka nykyarkkitehtuuriksi. Tehdään kovaa kamaa, antaa palaa!

Lauantai-iltapäivänä lietolaiset soittajat ja laulajat treenasivat Turun tuomiokirkossa Lasse Heikkilän Suomalaista messua. Minuun iski valtava haikeus. Olen ollut laulamassa Suomalaista messua varmaan kymmenen kertaa eri kirkoissa. Miksi en ole mukana taas!?

Suomalainen messu on piirtynyt osaksi sielunmaisemaani viime vuosina. Usein on käynyt niin, että kotimatkalla kun väsyneenä on tehnyt mieli kuunnella jotain musiikkia, Suomalainen messu on ollut yksi harvoista mahdollisista vaihtoehdoista. Sitä olen jaksanut kuunnella uupuneena ja siitä olen varmasti saanut voimiakin.

Muistan, miten minua harmitti, kun kuulin Suomalaisen messun ensimmäistä kertaa. Olin täynnä pyhää vihaa, koska Vaarivainaan kanteleen idea oli varastettu Isoisän olkihatusta. Jostain syystä en ikinä ollut ollut äkäinen Juicelle siitä, että hänkin on käyttänyt samaa muottia. Mutta jo toisella kerralla kuuntelin Vaarivainaata tippa linssissä. Se on syvä sanoitus. Myöhemmin kuuntelin Eri tuulta satoja kertoja erään tanssiprojektin takia, johon en itse edes osallistunut. Eri tuuli on kuuntelukerroista huolimatta hienoimpia kuulemiani kappaleita.

Niin että siinä minä istuskelin Turun tuomiokirkossa ja haikalin:” Suomalainen messu esitetään huomenna Liedon kirkossa ja syksyllä Tuomiokirkossa. Ja tässä minä vain istun ulkopuolisena.”

Koitti iltapäivä sunnuntain. Seisoin kirkon ovella kuopuksen kanssa. Hän jakoi tulijoille käsiohjelmia ja sanoi reippaasti kaikille tervetuloa. Minä availin raskasta puuovea. Laulajat ja tanssijatkin kulkivat ovesta. Avasin sen heillekin.

Messu alkoi. Istuin täydessä kirkossa etupenkissä. Tutut laulut. Tutut tanssit. Tutut kasvot. Istumapaikkani oli lähes keskellä tansseja. Haa, voi että, tässä osana seurakuntaa saan laulaa kaikki laulut alusta loppuun asti. Olin sittenkin osa messua. Mahtoikohan takanani istuva vielä minuakin vanhempien ihmisten porukka rohkaistua laulamaan kovempaa, kun näytin veisaamisen mallia. Messun loppupuolella viereeni tuli vielä istumaan ammattilaulaja, jonka vieressä pystyin laulamaan vielä lujempaa.

”Tämä tuuli on eri tuuli, se herättää kuolleet luut!”

Haikeus oli tiessään. Paras Suomalainen messu ikinä.

Olisikohan täällä jossain muovimuki, kyseli tuttava, kun bongasi minut kirkon oven lähettyviltä. – Vanha nainen tarvitsisi vettä.

– Eiköhän keittiöstä muki mahda löytyä, odotas vähän.

Vähän on vähän suhteellinen käsite, jos Mikaelinkirkossa lähtee tilaisuuden aikana hakemaan mukia kirkon yhdestä päästä toiseen päähän ja takaisin. Kiipesin lehterille ja hiippailin koko kirkon pituudelta alttaripäähän. Sitten kaksi kerrosta alaspäin, ja siellähän se keittiö jo häämöttääkin parin tiukan mutkan takana. Täytyy hiippailla niin, että lattialankut eivät natise tai askelet muuten tömähtele.

Ja sitten muki kädessä sama matka takaisin. Ihmetteleeköhän kirkkokansa, mitä tuo tuolla viuhtoo edestakaisin, vai ymmärtääköhän väki keskittyä päivän lukukappaleisiin. Ainakaan en kompuroinut. Ja hyvä tarkoitushan pyyhältämiselläni oli.

Tuttuni sai mukin ja nainen veden. Ennen pitkää olin taas kirkkosalissa, alttarin lähimaastossa kameroineni. Taskussa tuntui pörähdys. Jaaha, tekstari, antaapa olla lukematta kesken kirkonmenojen. Mieleeni muistui kuitenkin edellinen Tuomasmessu ja sen aikana vastaanottamani viesti. Viesti kosketti sieluani. Saattaahan olla, että tälläkin pörähdysellä on tarkoituksensa justiinsa tähän hetkeen. Ja toden totta, taskuun on tullut pyyntö sytyttää kynttilä vaikeasti sairaalle ihmiselle.

Sytytän kynttilän. Rukoilen vähän. Saanpa sujautetuksi esirukouslapun jo aiemmin messin aikana kerättyjen rukousaiheiden joukkoonkin. Eipä tee pahaa, vaikka sairaan puolesta rukoillaan vielä parin päivän päästä isommalla porukalla.

Kylläpä sitä ennättääkin tehdä paljon hyvää yhden messun aikana.

Mutta entäs kotona? Toimiiko palvelualttius myös kotona? Entäpä töissä, kun justiin on muka kauhea kiire ja sitten joku tulee kysymyksen tai vielä yhden homman kanssa. No, entäpäs jos joku ihan uppo-outo pyytää apua vaikka kadulla?

Ei ehkä ole samaa auttamisen henkeä, ei.

Pääsiäisenä pari tuhatta vuotta sitten Jeesus jeesasi meitä kaikkia. Kantoi valtavan kasan taakkoja, jotka eivät hänelle kuuluneet. Siihen verrattuna vesimukin hakeminen on pieni urakka. Jo ennen kuolemaansa ristillä ja ylösnousemustaan Jeesus on oli kerkeä auttamaan. ”Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.”

Hän auttoi kaikkia.

Kävelimme saaressa kohti rantaa. Tuuli tuuli tosissaan ja aallot pauhasivat. Puussa aivan edessämme roikkui kaksi lyhtyä. Kummassakin paloi kynttilä. Maassa oli kuin hauta. Rantakivi oli nostettu pystyyn, havuista kranssi. Hautakynttilöitä.

Mitä oli joku ajatellut juuri tällä paikalla?

Mitä tuntevat omaiset tuodessaan kynttilöitä tälle paikalle?

Tuuli heilutti lyhtyjä hiljaa. Meri jatkoi pauhaamistaan. Aurinko yritti saada säteensä näkyviin pilvien takaa.

Yksi Raamatun koskettavimmista mutta lyhimmistä jakeista kertoo Jeesuksen tuntemuksista Lasaruksen haudalla. Paljon tiivistyy kolmeen sanaan:

”Ja Jeesus itki.”

Viime viikolla aloin miettiä, että olisipa hienoa, jos Raamatussa olisi toinenkin jae. Raamatussa todellakin on suuri puute! Kaipaamani jae olisi vaikka semmoisessa yhteydessä, missä Jeesus ja opetuslapset paistavat kalaa nuotiolla järven rannalla ja rupattelevat mukavia. Toinen mahdollinen paikka jakeelle olisi siinä, kun Jeesus juuri on parantaut ramman syntisen. Hän katselee miten rampa pomppii innoissaan pitkin kapeata kujaa ja huutaa ihmetyksestä.

”Ja Jeesus nauroi.”

Onneksi Raamatussa on sentään toinenkin ultralyhyt jae, joka kehottaa meitä oleelliseen:

”Iloitkaa aina.”

Lähdin fillaroimaan kirkonkylän liepeiltä Littoisiin. Olin huomannut, että tuuli puhaltelee, mutta on sitä ennenkin vastatuuleen poljettu. Matkaa oli kuitenkin alle kymmenen kilometriä.

Peltoaukeilla tuuli ehti kerätä voimansa.
Kilometrin polkemisen jälkeen huomasin, että fillarointi tuntuu työltä.
Kahden kilometrin jälkeen huomasin, että fillaroinnista tulee vieläpä hiki.
2,1 kilometrin jälkeen aloin miettiä sitä, että elämässä on liian helppoa tehdä vääriä valintoja.

2,2 kilometrin jälkeen tuli onneksi vastaan Savijoen silta ja saatoin pysähtyä vastavalokuvaamaan jokimaisemaa. Tuuli tuuli niin kovaa, että maisema ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Myös kuvaaja huohotti sen verran, että hänkään ei ollut aivan stabiili.

Vaahtopäät eivät talletuneet kuvaan.

Vähän sillan jälkeen tie vei hetkeksi metsikköön. Siellä vaani vain sadan metrin mittainen mutta julma ylämäki. Alamäessä tuuli iski jälleen kimppuun. On omituista, että alamäessä täytyy polkea täysillä, jotta pyörä ei pysähdy.

Matkasta oli takana kolmannes. Pyöräreissuni Suuri Peltoaukea oli vasta alussa. En kirjoita siitä enempää kuin että kevättuulonen mursi itsetuntoni. Minun kuntoni ei voi olla näin huono! Miksi maailma on minua vastaan? Onko tämä Jumalan rangaistus; jos kyllä niin mistä synnistäni?

Peltoaukean keskellä oli pakko pitää toinen valokuvaamistauko. Kaislat tanssivat twistiä punamullatun ladonseinän edessä.

Littoisten kylän pitkän ja normaalioloissa hivuttavan ylämäen polkeminen oli pelkkää iloa. Siunatut männyt, nuo tuulensuojista vankimmat!

Vietimme Littoisissa hienon illan. Laulua, rukousta ja erinomaisia synttärikakkuja. Varsinkin lauluja. Onnistuin usein kitarallakin ottamaan oikean soinnun oikeaan aikaan. (En ihan joka kerta.)

Kun illalla lähdin takaisin kotia kohti, tuuli on kuin ihmeen kaupalla myötäinen. Ei edes niin navakka kuin iltapäivällä. Pellolla tien varressa käppäili pari suurehkoa lintua. Taisivat olla kurppia. Kauempana peltoaukealla näytti olevan valtava musta lintu. Lähemmäs päästyäni oivalsin siivekkään varikseksi.

Pyörä kulki. Mieli oli hyvä. Kuntoni tuntui olevan aivan kohdillaan vaikka pidempäänkin fillariretkeen. Kuun hymy taivaalla oli jotenkin vino.

Twistiä peltoaukeamalla.

(Lyhennetty versio turunkotikirkko.net -sivustolla viikko sitten julkaistusta blogista.)

Kirja reissasi automme takaoven lokerossa varmaan parikymmentä tuhatta kilometriä. Pillimehupurkki oli valutellut sisältöään kirjan syrjään. Liekö sokerointi ollut minun makuuni; pelastin kirjan ihmisten ilmoille viime kesänä ja jäin kiikkiin.

Tahmea kirja oli Carl-Erik Sahlbergin Den växande kyrkan. Kirja oli selkeä esitys seurakunnan kasvun yhdeksästä edellytyksestä. Päätin, että tämä opushan on käännettävä suomeksi. Sata sivua. Kyllä meikäläinen sen verran joutoaikoinaan naputtelee. Ruotsihan on suomalaiselle toinen äidinkieli, joten hommiin vaan! Taivahainen varjelus sai minut kuitenkin kysymään puolituntemattomalta papilta, onkohan kukaan kääntämässä kirjaa. En tiedä, olinko pettynyt vai ilahtunut, kun kuulin, että suomentaminen oli vireillä.

Sahlbergin mukaan seurakunnassa täytyy samaan aikaan pyöriä yhdeksän ratasta. Muuten seurakunta ei kasva. Tässä on kasvavan seurakunnan huriseva hammasrattaisto:

• Seurakunta on avoin kaikille. Kaikille.
• Seurakunta kantaa huolta hädänalaisista.
• Seurakunnassa on rakkaudellinen yhteys.
• Toiminnan keskipisteessä on Kristus.
• Seurakunnassa eletään pyhitettyä elämää.
• Seurakunta on valmis kärsimään.
• Seurakunta etsii Jumalaa rukouksessa.
• Maallikot toimivat seurakunnassa.
• Seurakunta on avoin Pyhän Hengen voimalle.

En esittele edellisiä kohtia erikseen. Lukekaa itte! Hammasratasvertauskesta ei kannata syyttää Sahlbergia, se on minun.

Onko yhdeksän hammasrattaan samanaikainen pyörittäminen edes mahdollista? On parasta kurkata apua Raamatusta. Jeesus sanoo suunnilleen näin: ”Pyöritelkää minun hammasrattaitani, sillä minun hammasrattaani ovat kevyet pyöritellä.”

Sahlberg sai minut uskomaan, että toimiva kone on kasvavan seurakunnan edellytys. Siis edellytys – ei hiuksia nostattava vaatimus. Jos rattaisto on Jumalan tahdon mukainen, niin eikös suurin osa pyörittämisestä hoidu Jumalan omalla voimalla.

Seurakunnan tehtävä on edistää Jumalan valtakunnan sitä nurkkaa, joka ylettyy maan päälle asti. Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta, aikooko tämä nyt Rakentaa Israelin valtakunnan uudelleen, Jeesus antoi opetuslapsille pikkuisen homman ”Te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Me saamme voiman.

*  *  *

Kiinnostuitko Carl-Erik Sahlbergin kirjasta? Sen voi tilata täältä.

Päivä paistaa vielä…

Toimitin sunnuntaina tuomasmessuhiipparin virkaani Turun Mikaelinkirkossa. Hiippailin siis kamera kaulassa omia polkujani ympäri temppeliä, kun muut osallistuivat messuun perinteisemmin. Kapusin parvelle ja näppäsin pari kuvaa Laura Kalajasta. Hän oli päässyt Elämän leipä – saarnassaan kermaleivoksista ruisleipään.

”Elämän leivän tuntee siitä, että siitä ei jää nälkä.”

Meillä viestintäihmisillä on usein monta rautaa tulessa. Erään blogitekstin dead line oli juuri mennyt, ja vilkaisin kännykästä, oliko asian tiimoilta tullut kiireellistä viestiä. Ei ollut. Sen sijaan oli tullut viesti Baijerista: ”Terveiset suomenkielisestä jumiksesta! Oli kyllä niin kylmä kirkkorakennus, että alko tärisyttään, mutta onneksi tutut sanat lämmitti.”

”Tutut sanat lämmitti.” Tiesin, että ystävälleni suomenkieliset ehtoollisen asettamissanat ovat erityisen tärkeät.

”Kiitos terveisitä. Terveisiä Tuomasmessusta”, vastasin näppäilyvirheilleni uskollisena.

Olen säännöllisen sattumanvaraisen sinnikkäästi rukoillut ystävälleni seurakuntayhteyttä hänen nykyisessä kotimaassaan. Vaihtoehtoja riittää Baijerissakin. Ehkä juuri rukousurakkani takia viesti kosketti minua kirkon parvella erityisesti.

Niin toimii Jumala. Hän yhdistää seurakuntansa yli kaikenlaisten rajojen. Ei vain meitä Tuomasmessussa olevia. Ei vain minua ja Turun kotikirkkolaisia, joiden nettisivuille olin juuri kirjoittanut blogin. Ei vain minua ja toispual jokke Varikko-messussa olijoita, joiden joukossa oli paljon ystäviäni. Ei vain minua ja ystävääni Baijerista.

Istuessani yksin keskellä messua koin uudella tavalla, että Jumala tahtoo yhdistää kaikki kristityt. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa joku osallistuu kanssani täsmälleen samalle ehtoolliselle.

Laskeuduin ylhäisestä yksinäisyydestäni kirkkosaliin.

”Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän…”, aloitti liturgi.

Ehtoollisjono oli pitkä. Ihmiset lauloivat. Tuli minun vuoroni saada leipää. Gluteeniton limppu oli hajonnut murusiksi, ja pappi yritti koota muruista minulle suuhunpantavaa. Minua hymyilytti.

Valot ja varjot ovat minua viime päivinä mietityttäneet.

Jos kulkee kohti valoa, niin varjot jäävät taakse.

Jos katsoo kohti valoa, näkee minkä muotoisia asiat ovat.

Jos kääntää selkänsä valolle…

Petra laulaa kauniissa Road to Zion -kappaleessa: ”Where there’s a shadow, there’s a light.”

Tuumin, että tämä pitää paikkansa paikkansa myös kääntäen. Missä on valo, siellä on varjo.

Väittävät jonkun laskeneen, että Raamatussa sanotaan 365 kertaa ”älä pelkää”.

Krookukset putkahtavat maan pinnalle jo ennen kuin aurinko on hotkaissut kaiken lumen. Meidän pihassa kasvaa puolen neliön alueella keltaisia ja violettteja krookuksia. Vähän muista erillään kukkii perheen valkoinen lammas.

Aurinkoisena päivänä krookukset aiheuttavat minussa hirveän valokuvaamisen pakon. Koen kuvaamisen pakon yleensä positiivisena. Se ei vie paljon aikaa muulta elämältä. Nykyään filmikin on halpaa. Lisäksi krookuksen keräävät paljon tykkäämisiä Facebookissa. Jaettu ilo on tykätty ilo.

Krookusten ihailu ei saa juurikaan valokuvausta suurempaa osaa elämästäni. Voisin toki raahata retkipatjan märälle nurmikolle, pötkötellä siinä ja tuijotella kukkia. Mutta en tee niin.

Äkkiä ajatukseni kompastuivat ideanhaituvaan. Millä muilla elämänalueilla minulla on vastaavia positiivisia pakkoja? Positiivinen pakko siivota koti? Positiivinen pakko säätää ulko-oven karmit, niin että lukko toimii paremmin? Positiivinen pakko kirjoittaa blogeja? Rukoilla? Lukea Raamattua?

Tunnen aika monta kristittyä. Monille heistä rukous on jotenkin semmoinen suuri positiivinen pakko. Se on osa heidän elämäänsä. On ihan pakko hiukan rukoilla Suomen herätyksen puolesta. Tai Syyrian pakolaisten puolesta. Mistä ihmeestä rukouksen positiivisen pakon löytäisi!

* * *

Tämä teksti on kirjoitettu jo viime keväänä, kun olin blogikoditon. Törmäsin tekstiin ”sattumalta” eilen, ja Heikin tämän päiväinen teksti palautti luonnoksen uudelleen mieleeni.