Missä kaksi tai kolme kulkevat Hänen nimissään,
siellä Hän kulkee heidän kanssaan.

Mies istui ratikassa jutteluetäisyydelle. Hänellä oli sylissään muovikassi, yli posken kulki arpi. Kasvot olivat punakat.

– Hienoa että on kevät.

Eihän se vain minulle puhu? Yritin keskittyä kännykän tuijottamaiseen, mutta sitten pyörittelin kuin pyörittelinkin päätäni toiveikkaasti. Ei, kyllä se minulle puhuu. Tökkäsin kännykän povitaskuun ja rukoilin. ”Anna minulle sanat.”

– Onhan se mukavaa, että on valoisampaa, vastasin ja mietin, että olisin voinut olla hiljaakin.

– Elämää, tätä elämää, filosofoi mies.

Ratikka kaarsi Pasilan konttorilabyrintin syövereihin. Aikookohan mies olla kyydissä keskustaan asti? Hän rapisteli pussiaan.

– Teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä, totesi mies ja avasi pullonkorkin. Hän siemaisi aikamoisen huikan.

Toivottavasti ei yritä tarjota minulle.

– Työkaveri sanoi justiin samalla tavalla. Tai en mä enää ole töissä. Olin rakennushommissa. Se kaveri sanoi, että teen näin vaikka, vaikka näin ei saisikaan tehdä. Sitten työkaveri kaivoi litteän viinapullon taskusta ja joi.

Teki mieli todeta, että sillä tavalla pääsee helposti hommista eroon, mutta en viitsinyt aloittaa keskustelua työmaajuopottelusta.

– Mä olen menossa Hurstin leipäjonoon. Hurstin jono on hyvä. Toinen on Myllypurossa.

Hetki hiljaisuutta.

– Paras leipäjono on kuitenkin Espoon keskuksessa, mutta sinne ei voi mennä kuin kerran viikossa. Ne ottaa siellä henkilötiedot ylös.

– Ai, eikö Hurstin jonokin ole vain kerran viikossa, kysyin.

– Keskiviikkoisin ja perjantaisin. Ennen kävin äidin ja isän luona syömässä. Äidin jääkaapilla. Nyt ne muutama vuosi sitten muutti kotiseudulleen monen sadan kilometrin päähän.

Katsoin miestä. Jos elämän jäljen vähentää iästä, niin tulokseksi jää noin neljäkymmentä vuotta.

– Naistenpäivänä soitin äidille. Ei hitto, olisin voinut soittaa myös siskolle.

Sisko kuului asuvan lapsikatraansa kanssa lähempänä.

– Sä olet työelämässä? kysyi mies.

– Joo.

Mietin mitähän hän kysyy seuraavaksi. Ei kysy mitään; ottaa huikat ja yskähtää. Raitiovaunu kiipesi jo Kallion mäkeä.

– Voi että mä olen hiprakassa. Ei kai se haittaa.

– EI se varmaan siinä jonossa haittaa, sanoin.

– Ei kun mä meinasin, että ei kai se sua oo haitannut.

Mietin, että eipä ole haitannut.

– Voi että mä olen humalassa, sanoi mies ja hyppäsi ulos raitiovaunusta.

”Anna minulle sanat.” En monen monta sanaa tarvinnut kymmenen minuutin reissulla. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut antaa miehelle lounassetelin.

Aamu oli valkenemassa. Taivas oli vielä aamuyön sininen, mutta jostain mutkan takaa aurinko piirsi pari punaista viivaa hämäryyteen.

Pakkohan viivat oli yrittää valokuvata, vaikka bussi oli kohta lähdössä. Kännykkä esiin povitaskusta. Äh, autimaattivalotus yrittää tehdä maisemasta valoisamman kuin mitä se oikeasti on. Näpy-näpy, valotuksen korjausta pimeämmäksi. Töks, laukaisimeen. Ja taas liian valoisaa. Enää ei ehtinyt korjailla. Bussiin oli ehdittävä.

Kamera haluaa nähdä asiat valoisampina kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Täytyy antaa sille anteeksi – pikkuisen. Kysymyshän on valokuvauksesta eikä pimeäkuvauksesta. Usein hämärä ja varjot huonontavat kuvaa. Mutta kun joskus haluaisi kuvata yönsinistäkin!

Pyyhälsin kohti bussipysäkkiä. Aivoni jäivät ihmettelemään valotusarvoja. Mitähän asioita minä yritän nähdä liian valoisina?

Mitähän asioita yritän nähdä liian pimeinä?

Tässä se kelvoton kuva on. Taivas oli sininen ja punainen muttei tähtösiä täynnä. Tämä on kalpea aavistus todellisuudesta.

Sain kuin sainkin itselleni hammaslääkäristä päivystysajan. Hammasta oli kolottanut jo jonkin aikaa. Kylmä vihlaisi ilkeästi. Pureskelin vain toisella poskella.

Hammaslääkäri uhkasi kiskaista koko hampaan irti. Sitten hän tutki purentaani, ja huomasi, että reiättömällä puolella hapaat ovat aivan vinksin-vonksin. Parempi on alkaa korjaushommiin. Juurihoidoksihan se meni. Eikä päästy ensimmäisellä kerralla kuin alkuun, kun purukalu oli niin ärtynyt ja aikakin loppui.

Puudutus haihtui ja suuhun sai taas laittaa jotain. Join lasillisen kylmää mehua. Hei, tätähän pystyy litkimään tuskaa pelkäämättä, ihan tuosta vaan, koko suun täydeltä eikä oikean posken kautta kiertäen! Aivan uskomaton tunne.

Aivot alkoivat hyrrätä. Olin ollut niin tottunut reikään hampaassa, että olin lakannut käyttämästä suun vasenta puolta. Mihin kaikkiin ikäviin asioihin sitä on mahtanut tottua elämässään.

Mitä kaikkea on sellaista, jota automaattisesti varoo?

Mihin kaikkeen tarvitsen juurihoitoa?

Katselin maaliskuun ensimmäisenä päivänä YLEn uutisten viikon luetuimpien juttujen listaa.

10 kärjessä näytti tältä:

1. Lastenpsykiatri: On vaarallista ajatella, että syli on lapselle palkinto
2. Testaa, osaatko uusimpien suositusten mukaista suomea ja osaatko käyttää ajankohtaisia sanoja.
3. Paavo Arhinmäki Sotshin tapahtumista: ”No, sammuin tai väsähdin”
4. Papukaija puhui presidentti Niinistölle tuhmia
5. Istuminen pannaan Joensuussa – oppilaat hytkyvät palloilla
6. Autoilijat käyttävät pissapoikaa väärin ja pesevät autojaan liian laiskasti – kalliiksi tulee
7. Krimin tilanne kärjistyi – Yle Uutiset seuraa hetki hetkeltä
8. Todellinen yllätys yliopistolla – liito-orava lensi kuudenteen kerrokseen
9. Professori: Suomalaiset pitäisi velvoittaa elättämään omat vanhempansa
10. Ukrainalaiset pääsivät ihmettelemään presidentinpalatsin luksuselämää

Kopioin listan Facebook-seinälleni sitä mitenkään kommentoimatta. Mietiskelin, herättääkö listä minkäänlaisia kommentteja.

Herättihän se pienen keskustelun: Lukevatko ihmiset, mitä heille kirjoitetaan, vai kirjoitetaanko ihmisille sitä, mitä heidän kuvitellaan lukevan. Tai halutaan lukevan.

Tässäpä lista uudelleen jaoteltuna:

1. Ukrainan kriisiä oli kestänyt viikon verran; Krimin tilanne oli juuri alkanut. Sinne päin viittaa kaksi uutista.
2. Niiden vastineeksi kutakuinkin täyttä hömppää ovat papukaija, liito-orava ja eivätköhän pissapoika ja Arhinmäkikin aika hötöisiä ole.
3. Yksi poliittinen avaus!
4. Pari muuta asia- tai lähes asia-aihetta.
5. Ja huraa, tietenkin testi, joka tässä tapauksessa on kyllä meikäläiselle läheisestä aiheesta.

Kravatilla se maailma paranee

Top 10 -otos kertoo , mitä ihmiset ovat lukeneet – ei keltaisen lehdistön vaan – Suomen valtion Yleisradion uutissivuilta. Kyllä YLEn sivuilla muutakin luettavaa olisi ollut, mutta ihmisten klikkausten perusteella lista näytti tältä. Minulle tuli mieleen Neil Postmanin kirjan nimi vuosikymmenten takaa: Huvitamme itsemme hengiltä.

Sitten törmäsin Ulla Appelsinin blogitekstiin. Appelsin oli seurannut ministerien twiittailua samaisena päivänä, 1.3. Ulkomaanasioista perillä oleva ministeri oli kiinnostunut stadilaisesta lätkästä. Toinen ministeri harmitteli, että nytpä meni krimiläisten takia vapaailta pilalle. Yksi ministeri oli ajan tasalla; oli valinnut sini-keltaisen kravatin.

Ministerien kannanotot ovat selkeästi linjassa sen kanssa, mitä ihmiset lukevat YLEn sivuilta.

Mitä ihmiset pitävät tärkeänä? Mikä todella on tärkeää? Jos näiden kahden kysymyksen vastausten välillä ammottaa kuilu, maailma ei ole kovin tukevalla pohjalla – ei poliittisesti, hengellisesti eikä millään muullakaan mittarilla.

Kävin tänään turistina Turusssa. Kävin ystävän kanssa kahvilla CaféArtissa. Halusin myös napata pari turistikuvaa ihan treenatakseni. Erään valokuvausliikkeen ikkunassakin oli näkymä sillalta tois pual jokke, rannan vanhoihin kivitaloihin. Jos nyt nappaan kuvan muulla kuin kännykkäkameralla, saisinko likimainkaan yhtä hyvää otosta kuin kaupan ikkunassa.

Sillalla aloin miettiä, mitä ihmiset kuvaavat ja mitä eivät kuvaa. Muistin nimittäin erään aamun toisella sillalla.

Kun menen Pariisiin, valokuvaan Riemukaaren ja Eiffel-tornin. Se kuuluu asiaan. Kuvaan sen puiston, joka on sen pytingin edessä, jossa on joko tauluja tai sitten siinä asui joku Ludvig. Anyhow, maisema on kaunis.

Kuinka paljon on sitä Pariisia, jota miljoonat matkailijat tai Ranskan alkuasukkaat eivät kuvaa?

Viime keväänä laahustin kohti Onnibussin pysäkkiä Kupittaalla. Tieni vei yli Tykistökadun sillan. Sillan alta kulkee moottoritie ja rautatie. Sillalla oli Diapam-rasia, rasian vieressä folioita, joissa lääkkeet olivat olleet. Ne olivat tyhjiä. Joku oli syönyt ne kaikki. Itse asiassa se joku oli ollut niin epätoivoinen, että ei ollut viitsinyt edes peitellä identiteettiään. Nimi oli laatikossa. Myös lääkärin nimi.

Joku kulkee aivan toispual elämää kuin minä.

Minä kumarruin ja kuvasin tyhjän rasian ja tyhjät foliot. Sillan alla ei maannut ketään. Asvaltilla ei ollut rumia jälkiä. En varmaan koskaa saa tietää, mitä oli tapahtunut tai mitä ei ollut tapahtunut.

Tykistökadun sillan näkymän kaltaisia kuvataan harvemmin. Maisema ei ollut kaunis.

Ennen kuin lähdin Tuomiokirkkosillalta kohti kotia, kuvasin vielä Pinellan. Se on täl pual jokke.

Asioilla on usein itseään kuvaava nimi. Kuten soittimilla. Käyrätorvea ei ole pilattu suoruudella. Piccolo taas on selvästi käyrätorvea pienempi.

On soittimia, joilla on eksoottinen nimi. Vaikka djembe ja cajon. Mutta djembe ja cajon ne vasta kuvaavia nimiä ovatkin: djembe on afrikkaa ja tarkoittaa rumpua, cajon taas on latinalaista amerikkaa ja tarkoittaa laatikkoa. Istuin tänään laatikon päällä ja paukutin sitä. Meneillään oli Mikaelin talvipäivät. Aivan erinomaiset talvipäivät.

Eilen jouduin vahingossa (lue: pääsin) salin eteen esirukoilijaksi. Rukouskoulutuksen olen käynyt pariin – kolmeen kertaan. Olen ihmisten puolesta rukoillutkin, mutta oikeassa tilaisuudessa en kai aiemmin ole esirukoillut. Rukoilin tuttuni kanssa muutaman ihminen puolesta. Kokemus oli innostava. Sain auttaa ihmisiä. Sainpa kerran jopa näyn, jonka rukousparini vahvisti. Hurjaa!

Mutta minä en olisi minä, ellei jokin asia vähän raastaisi. Vaikka ihmisten puolesta oli upeaa rukoilla, kärsin musiikista, joka kaikui salissa. Kärsin siksi, että en ollut itse mukana soittamassa. Bändi musisoi lempparibiisejäni ja vieläpä oikein hyvin. Minäkin haluan soittaa!

Tänään ylistysbändissä oli jäsenkato. Flunssa iski.
Näin cajonin salin nurkassa.
Kamppailin itseni kanssa.
Hävisin.

– Jos siitä on yhtään apua, voin paukuttaa vähän cajonia, sanoin ylistyksenjohtajalle.

Hän taisi suorastaan ilahtua.

Vasta juuri, kun alettiin soittaa, basisti oivalsi kysyä:

– Oletko koskaan soittanut cajonia.

– Nooooooo, olen mä pari kertaa pikkasen kokeillut.

Eivät enää ehtineet viskata minua alas laatikon päältä, koska piti alkaa soittaa.

Niinpä sain tänään paukutella tykkäämiäni kappaleita melkolailla ammattitaitoisen porukan kanssa. Välillä rytmini harhaili, ja olin tietoinen siitä, että cajon kuulostaa jonkun verran armeijan marssipäristimeltä (jolla on niin harhaan johtava nimi kuin virveli). Mutta siinä istuin, enkä muuta voinut. Laatikon päällä. Hurjaa!

Homma esirukouspalvelijana, ja homma laatikonkolistajana. Siihen päälle erinomaiset puhujat. Voisiko olla parempi viikonloppu!

Asioilla on usein itseään kuvaava nimi. Niin kuin Mikaelin talvipäivät. Paitsi että Mikaelissa tai koko Turussa ei ole talvi nimeksikään.

Pitäisi ehdottomasti pitää hengelliset olympialaiset.

Marathonhiihtokilvoittelussa eniten kärsineet saavat kirkkaimman kruunun. Dopinkin käyttämistä kohtaan ei armoa tunneta.

Vastamäenlasku olisi ehdottoman suosittu parilaji, suorastaan tositeeveemäinen.

Kesäisempi laji olisi kivenheitto. Ongelmana tämän lajin suoritusten mittaamisessa on se, että ensimmäisen kiven heittänyt diskataan.

Olisiko sheurakunnallisesta shakinhivutuksesta talviolympiakilvoittelun joukkuelajiksi?

(PS. Tämän blogisen syntyyn vaikuttaa vahvasti terve kilpailuhenki. Kaverit ovat kirjoittaneet olumppialaisteemaisesti, joten täytyyhän minunkin. Hyviä lajeja toki olisi muitakin kuin edellä esitellyt, kuten varjonyrkkeily.)

Vaimo ei halunnut käyttää kaupasta tuotua tomaattimurskaa. Perustelu kummastutti alkuun minua:

– Tomaatit ovat Napolista.

Tiesin, että Napoli on eksoottinen paikka esimerkiksi jätehuollon logistiikan suhteen, mutta miten tomaatit voivat olla käyttökelvottomia.

– Napolin maaperään on haudattu ydinjätettä.

Lasagnen valmistus oli vaakalaudalla. Piti oikein alkaa googlata myrkkyasiaa. Toden totta, Yle uutisoi marraskuun alussa, että italialainen herraseurue on tehnyt jätebisnestä. ”Italian suurimman ympäristöjärjestön Legambienten tutkimusten mukaan pelkästään vuoden 2010 aikana Italiaan maaperään haudattiin yli kaksi miljoona tonnia myrkkyjätettä”, kertoo uutinen.

Napolin seudulla jätteitä on haudattu yli 20 vuoden ajan. Seutu ei ole harvaan asuttu – kolme miljoonaa ihmistä elää myrkkyjen vaikutuspiirissä. Alueella ihmisten syöpäkasvainten määrä on lisääntynyt yli 40 prosentilla. Jätebisnestä pyörittäneen pomon mukaan seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana kaikki seudun asukkaat tulevat kuolemaan jätemyrkkyjen vaikutuksesta.

Voi olla, että rikollisjärjestön pomon skenaario ei ole tieteellisen tarkka, mutta varmasti suuntaa antava. 40 prosentin lisäys syöpäkasvaimissa on melkoinen. Mitä muita tauteja ja oireita myrkyt aiheuttavat syövän lisäksi? Miksi aiheesta ei ole juurikaan uutisoitu? Onko niin, että kahdenkymmenen vuoden päässä odottava kuolema on niin kaukana, että siihen ei osata reagoida? Tänään popsin pastaa tomaattikastikkeella ja elän oman arkeni selviytymistarinaa. Ylihuominen pitää kyllä huolen itsestään.

En tiedä, onko juuri Napolin tilanne juuri niin hälyttävä kuin harvat suomeksi julkaistut uutiset antavat ymmärtää. Dokumenteista olen nähnyt ja lehtijutuista lukenut, että ihmiset eri puolilla maailmaa elävät vastaavien myrkkypommien ympäröiminä. Napolin tapaus kosketti minua, koska Napoli on meidän koti-Euroopassamme.

Kaikista varoituksista huolimatta me ihmiset tuotamme hirveät määrät jätettä ja myrkkyjä, joita loppusijoitetaan laillisin ja laittomin keinoin seurauksista piittaamatta. Kulutamme hyödykkeitä ja tuotamme ongelmia. Puheet katastrofeista, jotka uhkaavat parinkymmenen vuoden päästä, eivät heilauta.

Lasagne valmistui keittiössämme. Työpöydällä seisoskelee yhä kolme avaamatonta säilykepurkillista eurooppalaista tomaattimurskaa. Nojaan työpöydän reunaan ja mietin:

– Jos kaksikymmentä vuotta on liian pitkä aika hahmotettavaksi, niin ei ole ihme, että ikuisuus jää täysin hahmottomaksi.

– Minkä väriset ovat lumihanget?
– Valkoiset tietenkin.
– Miten niin tietenkin?
– Koska lumi on valkoista.

Kun aurinko paistaa helottaa, taivas on sininen. Hanget heijastavat taivaan väriä, joten nekin ovat siniset. Niinpä auringonvalossa valokuvatessa lumihangetkin ovat siniset.

Äsken yritin taas valokuvata kotiovelta avautuvaa maisemaa. Lämpökeskus tuprutti savua ja katuvalot hehkuivat oransseina. Minkä väriset ovat hanget? No, melkoisen oranssit tietysti. Valot värjäävät hangen. Taajamien valoa kutsutaankin valosaasteeksi silloin, kun ne heijastuvat sinne, minne niiden ei tarvitsisi heijastua.

Valokuva toistaa sen minkä kamera näkee. Ihminen taas suhteuttaa jännästi näkemänsä. Lumi mielletään valkoiseksi, joten ihminen näkee lumen valkoisena, vaikka lumi heijastelisikin sinistä. Kattolampun valossa valokuvattavan kasvot ovat keltaiset, ja kuitenkaan emme näe niitä sairaalloisen keltaisina.

Kamera kyllä tehostaa ”vääränvärisyyden” vaikutelmaa, se myönnettäköön.

Kuvatessa valkotasapainoa voidaan säätää. Valkotasapainoilemalla yritämme saada asiat näyttämään sellaisilta kuin haluamme ne nähdä. Teemme hangista valkoiset, vaikka ne vallitsevassa valossa ovat siniset. Kasvoista ihonväriset, vaikka ne kammarin kattolampun alla ovat keltaiset.

Istuskelin saunassa mietin, mitä kaikkea me ihmiset haluamme muuttaa eri väriseksi. Mitä haluamme muuttaa sellaisen sävyiseksi kuin itse haluamme – todellisuudesta ja vallitsevasta valosta piittaamatta?

Eikö juuri se ole valosaastetta, jos haluamme nähdä asiat väärässä valossa.