”Talvi ilman Tahkoa on kuin kesä ilman Hietsua”, toitottaa mainos bussipysäkillä.
Turussa.
– Mikä see simmonen Hiatsu on, ihmettelee turkulainen. – Mitä mää ollenkaan olen jääny ilman? Voiks sitä syärä?

Ilmeisen statilainen mainostoimisto on unohtanut ottaa huomioon markkinoinnin suunnittelussa yhden keskeisen elementin: Kehä Kolmosen ulkopuolelle levittäytyvän kampanjan kohderyhmän. Mitä Hietsu-vertaus sanoo turkulaiselle tai tamperelaiselle tai kyyjärveläiselle? Mainoksen mukaan viiden miljoonan suomalaisen kesä ihan vajaaksi, koska he eivät pääse Hietsun rantsuun köllöttämään. Voi suuri surku!

Bussipysäkillä en osannut päättää, olenko mainoksesta huvittunut vai ärtynyt.

Mainos palautti mieleen postikortin, jonka näin joskus 80-luvulla. ”Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Teksti jäi mieleeni kertalukemalla. En ollut viestin kanssa ihan samaa mieltä ja luotin lujasti siihen, että myös jotkut naiset kyseenalaistavat kortin syvällisen sanoman.

Entäs miten minä hoitelen uskon markkinointia? Oivaltaako markkinoinnin kohde sanoistani välittömästi, että joo-joo, Jeesus on minulle täsmälleen yhtä tärkeä kuin fillari ahvenelle? Vai puhunko vieläpä niin, että usko ei ole pelkästään toisarvoinen vaan suorastaan vastenmielinen?
– Mähän en teidän hiekkarannoille edes halua.

Vai onko niin, että yksi teko kertoo enemmän kuin tuhat mainosta?

Toimin Tuomasmessuhiipparina.

Tuomasmessuhiippari hiippailee ympäri Turun Mikaelinkirkkoa kamera kaulassaan ja ottaa messusta valokuvia. Keksin tittelini aivan itse, kun etsin kirkossa huomaamatonta reittiä oikealta ylhäältä vasemmalle alas.

Tuomasmessuhiipparin tehtävänkuvan toteuttaminen on hankalaa. En tiedä, perustuuko määräys EU-direktiiviin, Suomen lakiin, Raamattuun vai nykymaailman etiikkaan, mutta nythän on niin, että uskonnonharjoitusta ei saa kuvata.

Ymmärrän, että jos joku menee alttarille tunnustamaan syntejään tai esirukoiltavaksi, niin sitä ei ole asiallista ikuistaa valokuvaan. Mutta jos joku ottaa riskin ja menee muutaman sadan ihmisen tilaisuuteen harjoittamaan uskontoa, niin uhkaako hänen yksityisyytensä suojaa se, että saattaa päätyä valokuvaan?

Yhtä lailla ihminen saattaa mennä torille ja päätyä valokuvaan ja vaikka Turun Sanomien sivuille asti.
– Mitä ihmettä sinä siellä vihanneskojulla teit? kysyy vaimo kiukkuisena. – Sinähän sanoit meneväsi poikien kanssa baariin.

Otin valokuvan ihmisistä, jotka jonottavat ehtoollista. Ja vieläpä kahdessa Tuomasmessussa peräkkäin. Olenko syyllistynyt johonkin?

Tuomasmessuhiipparihan taitaakin olla mitä epäilyttävin hiippari. Hän uhkaa kirkkokansan yksityisyyden suojaa toimillaan. No, minä olen fleksiibeli hiippari. Voin olla kuvaamatta kirkon penkissä istuvia, laulavia, rukoilevia ja kuuntelevia ihmisiä. Mutta entäs papit? Turun Tuomasmessun toteuttamiseen osallistuu joka kerta liki kymmenen pappia. Jos otan heistä kuvan, niin jollekin saattaa paljastua, että pappi harjoittaa uskontoa.

Huh-huh! Onneksi Turun Tuomasmessut pidetään Mikaelinkirkossa, joka on yksi lempparikirkoistani. Kuvaan siis mielelläni Tuomasmessua, vaikka kuvaan ei saisi osua yhtään uskonnonharjoittajaa.

Sitä minä tässä vaan aloin miettiä, että oikeastaan uskontunnustusta voisi modernisoida. Ei perinteisissä uskontunnustuksissa mitään vikaa ole. Mutta niiden rinnalle voisi ottaa semmoisen uskontunnustuksen, että ihminen varta vasten kuvauttaa itsensä kirkossa.
– Kattokaas pojat, mä harjoitan uskontoa. Ihan oma-aloitteisesti menin kirkkoon. Tunnustin synnit ja kävin ehtoollisellakin. Sitten pyysin Tuomasmessuhiipparia ottamaan itsestäni kuvan ja laittamaan sen Faceen. Seuraavassa messussa otan ehkä itsestäni selfien krusifiksin edessä.

* * *

Mainos: Kehotan ihmisiä harjoittamaan uskontoa. Turun seuraavien Tuomasmessujen päivämäärät löytyvät TÄÄLTÄ: . Älkää piitatko Tuomasmessuhiipparista. Hän on yleensä aika harmiton.

Nykymainoskielessä kaikesta tehdään elämyksiä. Uskon, että joululoma Kaukoidässä on elämys (kysykää vaikka Ilkalta). Mutta täytyykö maitopurkin hakemisesta Siwasta tehdä elämys?

Jos markkinointiviestintä ei halua saatella asiakassekvenssiä ihan elämykseen asti, niin edes kokemus on saatava. Viranomaislomakkeen täyttäminen netissä onkin puuhakkeentäyttökokemus.

Sitä paitsi enää ei pykätä huteraa hökkeliä hietikolle vaan rakennutetaan kolmitasoratkaisu jykevälle graniitille.

Jotta ihmiset ymmärtäisivät, että kaikessa ollaan inhimillisiä, niin kaikki on asiakaslähtöistä.

On oikein ja kohtuullista alkaa soveltaa samanlaista markkinoinnin hengen inspiroimaa kieltä myös kristillisen elämän markkinoinnissa eli evankelioimisessa. Ajatus ei ole edes uusi: uskonratkaisujahan on tehty jo iät ja ajat. Siitä huolimatta on aika faceliftata hengellisiä markkinointiratkaisuja.

Useiden hengellistä elämää promoavien tahojen mukaan uskonratkaisu on keskeisessä osassa ihmisen pelastumisen kannalta. Sitä edeltää usein tila, jota kutsutaan katumukseksi. Katumus on markkinoinnin edistämisen kannalta nykyihmiselle aivan liian syyllistävä termi. Siksi on parasta puhua transgressiosta vieraannuttavasta kokemuksesta. Sitä ei ymmärrä tämän kirjoittajakaan.

Vaikka kristityt ovat Voittajan puolella, elämä ei aina ole helppoa. Joskus pitää kilvoitella. Kilvoittelusta tulee mieleen tuska ja hiki. Ei käy! Jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa ja haasteensa. Näin ollen kilvoittelusta ei käy mikä tahansa tylsä itsehillintä. On viisasta laatia jokaiselle oma hengellinen kunto-ohjelma, josta saa täyden asiakaslähtöisen parannuksentekokokemuksen.

Ennen pitkää ollaan siinä kohdassa, että ikuisen elämän henkilökunta avaa asiakasrekisterinsä. Siinä kohdassa on turvallista tietää, ettei ole uskonut mitä tahansa markkinointiviestintää vaan on seurannut selviytyjien strategiaa. Edessä on taivaaseenastumiselämys. Siitä kelpaa twiitata kavereille!

Miten muuten faceliftaisitte sanan armo?

Vuoden sisään Suomessa on vieraillut muutama David, yksi Kimuli ja muitakin ulkomaalaisia puhujia. On virinnyt hurja keskustelumyräkkä siitä, onko joku heistä kenties sittenkin juudas. Minun korviini ei ole näiden puhujien suusta kolahtanut niin epäraamatullisia lausahduksia, etteivätkö ne olisi armon piirissä. Kunnia kuulostaisi menevän sinne, minne kunnia kuuluu. En puutu puhujien oikeaoppisuuteensa vaan nyky-yleismaailmallisesti vielä kuumempaan perunaan, heidän etnisiin taustoihinsa.

Ketäänhän ei saa tuomita sen perusteella, minkä väristä ihoa sattuu kantamaan tai mitä kieltä sattuu puhumaan. Edes amerikkalaisuudesta ei saa ketään tuomita. Aika monta amerikkalaista on täällä Pohjan perukoilla kuitenkin liikuskellut. Olen törmännyt myös ugandalaiseen ja englantilaisiin. Paljon on heillä ollut sanottavaa, ja meno tilaisuuksissa on ollut muutenkin railakasta. Olen itsekin jonkun puhujan tilaisuutta maustanut kummallisilla rytmisillä ratkaisuilla – alkuylistyksessä.

Olen myös yrittänyt ymmärtää, mitä sanottavaa kaukaisilla vierailla on ollut. Olen miettinyt sitä, onko heillä ollut sanottavanaan jotakin sellaista, mitä joku suomalainen puhuja ei olisi voinut sanoa. Tai ei olisi jo sanonut. Mörökölli suomalainen äijä minussa murahtaa, että noh, ei mittään uutta auringon alla.

Minusta tuntuu jopa siltä, että moni suomalainen puhuja saattaa aiheenkäsittelyllään ja huumorintajullaan onnistua koskemaan suomalaisia kuulijoita ulkomaalaisia paremminkin. Tässä olen viitannut lähinnä puhujien opetukselliseen antiin.

Samansävyisesti olen mietiskellyt tilaisuuksiin nykyään elimellisesti kuuluvaa ylistysmusiikkia. Se on usein amerikkalaista, joko englanniksi tai suomennettuna. Puhuttelisiko suomalaisempi musiikki enemmän suomalaisia? Pohdiskeluni sai yllättäen tukea – teksasin murteella.

Lila Terhune piti tammikuun alussa seminaarin Turussa. Hän kertoi matkoistaan eri puolilla maailmaa. Etelä-Afrikassa ollessaan Terhune kuunteli eri maalaisten afrikkalaisten ylistystä. Ja mitäpä hän kuuli – amerikkalaista ylistystä! Terhune piti oikein madonluvun seminaarissa siitä, kuinka jokaisen kansan täytyy ylistää omalla tavallaan. Onneksi seminaariin osallistunut kenialainen porukka rumpuineen ja asuineen palautti Terhunen uskon siihen, että Afrikassa ollaan vielä yhteydessä Jumalaan tavalla, joka kuulostaa afrikkalaiselta.

Terhunen etnisiä näkemyksiä seuraavana iltana ylistyslaulut olivat valtaosaltaan amerikkalaisperäisiä. Yhtäkkiä ilmoille kajahti Pekka Simojoen Tule Pyhä Henki. Se kuulosti suomalaisuudessaan minun mielestäni poikkeuksellisen raikkaalta. Ajattelin että äh, edellisen päivän opetukset vaikuttavat vastaanottooni. Hoilotin siis täyttä kurkkua seurakunnan mukana. Tilaisuuden jälkeen kuulin, että kaksi muutakin ihmistä oli kokenut Simojoen laulun samalla tavalla kuin minä. Toinen heistä on vieläpä saksalainen.

Siinä minä oivalsin entistä syvemmin, että Pyhä Henki ei ole jumittunut ulkomaalaiseen opetukseen tai amerikkalaisiin säveliin. Aion vastakin mennä kuuntelemaan ulkomaalaisia puhujia. Kyllä Henki saattaa lennättää heikäläisiä Suomeen täkäläisten seurakuntien rakennukseksi. Halusin vain sanoa, että Jumala on totuus, eivät ulkomaalaiset puhujat. Aion myös yhä kuunnella Reziä ja Gungoria. Ja aivan varmasti soitan Sinitaivassalissa tulevanakin perjantaina nikottelematta jotain amerikkalaista.

Pyhä Henki puhuu kielillä, ihan suomeksikin. Hän puhuu suomeksi suomalaisten puhujien opetuksissa ja suomalaisten tekijöiden lauluissa. Hän puhuu suomeksi lukemattomilla tavoilla ja juuri sillä tavalla, että me suomalaiset ymmärrämme häntä.

* * *

Erilaisia suomalaisuuksia on nykyään leegio. Siksi kysäisenkin tässä, että mitkä Pyhän Hengen teot suomalaisia puhuttelevat.

Sataa isoja hiutaleita, aamu on vasta yön sininen.
Aikaisimmat ovat jo liikkeellä.
Autot pysähtyvät ja antavat tietä.
Ostan pahvimukillisen kahvia.
Pikkukaupan kassa hymyilee:
-Tarvitaanko kuittia?

Lumi piirtää puiden oksille valkoiset varjot.
Harmaapartainen mies työntää pyöräänsä.
Tangosta roikkuu tusina muovikasseja.
Lumi on valkoisempaa kuin kodittoman parta.
Lumisade lämmittää tuskin ketään.
Milloin häneltä kysyttiin hymyillen:
-Tarvitaanko kuittia?

Kohta viima yltyy jäätäväksi.
Kohta seison kapealla ovella.
Takanani myrsky heittelee muovipussia.
Oven takana loistaa lämmin valo.
Minun ja valon välissä seisoo toinen parrakas mies.
Tapailen povitaskua hermostuneesti hymyillen.
-Tarvitaanko kuittia?

Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat viime helmikuiselta aamulta matkalta bussipysäkiltä toiselle.
Kolmas säkeistö syntyi bussissa kuin itsestään.

Soitellaan usein Turun Sinitaivassalilla lyömäsoitinvoittoisella kokoonpanolla. Eilen menossa mukana oli flyygeli, viulu, kolme–neljä djembeä ja rumpusetti. Viulu on tuossa orkesterissa vähiten lyömäsoitin. Välillä meno yltyy jonkin verran äänekkääksi. Miten siinä kolinassa voi kuulla viulun kauniin äänen?

Vastaus on yksinkertainen: muiden täytyy muistaa välillä soittaa hiljempaa. Niin hauras mutta vahvasti elävä ääni kantautuu kuulijoiden korviin asti.

Täytyy välillä muistaa soittaa hiljempaa!

Liedon kirkon ensimmäisen adventin iltamessussa laulettiin ja tanssittiin. Kuulin sähkökitarasoolonkin. Tanssiryhmää katsoessani muistin kuulemani parin nappulaliigalaisen isän keskustelun. Isät olivat sitä mieltä, että kaikki pelaa -ohjelma tuhoaa suomalaisen jalkapalloilun tulevaisuuden. Minun maallikonaivoni taas ovat ymmärtäneet asian niin, että kaikki pelaa -ohjelmalla yritetään varmistaa se, että kaikki lapset, jotka harrastavat jalkapalloa, saavat pelata jalkapalloa.

Ymmärrän, että jollain tavalla ajateltuna se, että kaikki tumpelotkin saavat pelata, saattaa jotenkin häiritä huipulle tähtäävien erityislahjakkaiden juniorien kehitystä. Huiput joutuvat kikkailemaan kaikenlaisten toistaitoisten kanssa. Huipulle pääseminen vaatii kunnon vastuksen ja paljon treeniä. Ymmärrän siis jotenkin tämän ajatusrakennelman, mutta en onnistu sitä täysin hyväksymään. Jos lapsi haluaa pelata jalkapalloa, olisi oikein kiva, että hän saisi pelata jalkapalloa. Piste.

Minusta jokin on ehtinyt mennä vikaan, jos lasten tai nuorten harrastuksessa tarvitaan kaikki pelaa -ohjelmia.

Liedon seurakunnan nuorten tanssiryhmä on nimeltään Dance&Praise, tuttavallisemmin D&P. Se esiintyi pari viikkoa sitten Maata Näkyvissä Festareilla.  D&P oli juuri päättänyt esityksensä, ja juontaja kapusi lavalle.
– Vau! Kahdeksan tanssia ja viisitoista tanssijaa. Katsokaa mitä voi saada aikaiseksi, kun käyttää aikansa oikein. Ja tällaista tulee jostain Liedon seurakunnasta. Eihän Lieto ole edes kaupunki! Jos nämä pystyvät tekemään seurakunnassaan tällaista, niin miettikää, mitä kaikkea te pystytte tekemään teidän seurakunnassa.

Maata Näkyvissa Festarit kansainvälisine tähtineen on vähän kuin Ruisrock, iso juttu. Tapahtumaan osallistui yli 20000 nuorta, 31 bändiä ja 8 muuta taitelijaa tai taiteilijaryhmää. Dance&Praise sovelsi siis kaikki pelaa -ohjelmaa Euroopan suurimmassa kristillisessä nuorisotapahtumassa. Osa porukasta on harrastanut tanssia pitkäänkin, osa alle vuoden. Silti homma toimi niin hyvin, että juontajan hehkutus oli aivan paikallaan. Myös ammattitanssijat kiittelivät.

Ajatellaanpa, että seurakunnassakin pelikentälle päästettäisiin vain lahjakkaimmat. ”Kyllä me hoidetaan tämä evankeliointi, olkaa te vaan hiljaa.” ”Me todistetaan Jumalasta, älkää te tulko sotkemaan ympyröitä.” ”Me ihmeparannetaan sairaat, ei teitä tarvita.” Loput saisivat istua katsomon puolella ja laulaa kannustuslauluja, kunhan eivät vain sotkeudu ylistysryhmän toimintaan.

Olisi seurakuntaelämä aika kurjaa.

Jo apostoli Paavali oli hajulla kaikki pelaa -ohjelmasta: ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’ Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.”

Paavali oivalsi, että heikot – siis ne jotka eivät vielä ole virtuooseja – eivät ole riesa vaan keskeinen osa seurakuntaa. He eivät ole uhka vaan mahdollisuus. Heille on tilaa Taivaan Isän pelikentällä. Eikö seurakunta ole seurakunta siksi, että siellä ei tähdätä tähtien tekemiseen viihteen areenoille. Seurakunnan matkassa kaikki voivat Tanssia&Ylistää, ja kaverit pyydetään mukaan Juhliin.

– Ootteko kuulleet siitä kaverista, joka hilluu kävelykadulla?

– Ai se, joka väittää, että niiden puliveivarien synnit on annettu anteeksi?

– Justiin se. Se porukka ei oo ikinä katunut yhtään tekoaan.

– Kävelykadun jengi ei koskaan muutu miksikään.

– Eikö Jartsu naapuriseurakunnasta ollut ennen niissä kuvioissa?

– Ääh, se on poikkeus.

– Täällä vetää inhottavasti.

– Se oli kuulemma ostanut omilla rahoillaan niille jotain palvikinkkua ja leipää.

– Ai Jartsu vai?

– Ei ku se kävelykadun hihhuli.

– Mä kuulin yhdeltä kaverilta, että kävelykadun jengi kutsui sitä tyyppiä Vapahtajaksi.

– No semmonen on kyllä Jumalan pilkkaa.

– Hei täällä on kylmä! Tarttis saada parempi tila meidän seurakunnalle.

– Jumalan pilkasta se pitäis tuomita. Ennen sellaset kivitettiin. Nykyisin kukaan ei puolusta mitään pyhää.

– No mut puolustetaanhan me.

– Se oli kuulemma parantanut jonkun niistä spugeista. Se on vähän ihmeellistä.

– Ai sen krapulan vai!

– Ja sit se oli käynyt jossain hoitokodissa laulamassa. Ajatelkaa! Hoitokodissa, jossa ne tyypit ei muista enää edes Isä meidän -rukousta.

– Entäs jos se kuitenkin on Vapahtaja?

– No ota nyt järki kätees. Jos se oikeesti olis Vapahtaja, se olisi täällä meidän kanssa.

– Laittakaa nyt toi ikkuna kiinni! Täällä on tosi kylmä.

Tällä kertaa elämä heitti miehen brasilialaisvetoiselle ylistystanssikurssille.* Päivän viimeisessä opetussessiossa perehdyttiin vapaaseen tanssiin ryhmässä. Brasiliassa vapaallakin tanssilla on säännöt. Isossa seurakunnassa  tanssitaan aina ryhmissä, sillä ilman sääntöjä seuraa kaaos. Homma menee niin, että tanssijat ovat aina jossain kuviossa: jono, V, vinoneliö tms. Etummainen johtaa tanssia. Hän tekee liikkeet, joita muut seuraavat joko samanaikaisesti tai kaanonissa.**

Jännittävää vapaassa tanssissa on se, että jos tanssinjohtajan liike päättyy esimerkiksi 90 tai 180 asteen kulmaan alkuperäiseen asentoon nähden, niin hänpä ei enää olekaan etummainen. Tilanteen johtajuus vaihtuu. Uusi etummainen nappaa tilanteen haltuunsa ja vie tanssia hyväksi katsomaansa suuntaan.

En malttanut olla vertaamatta ”vapaata ylistystanssia” seurakunnalliseen elämään. Seurakunnillahan on monia tehtäviä. Pitäisi evankelioida, sielunhoitaa, diakonisoida, ai niin ja jonkun pitäisi vetää jumiksen ylistyskin.

Seurakunta kulkee evankelioimisasioissa asiaan vihkiytyneen operatiivisen johtajan mukaan. Johtaja on eturivissä ja muut seuraavat porukkana hänen takanaan. Kun sunnuntai lähestyy, seurakunnan toiminnan suunta vähän muuttuu, ja tilannejohtajuuden ottaakin joku muu. Tilannejohtajuuden siirtyminen henkilöltä toiselle ei tarkoita sitä, etteikö joku voisi olla titteliltään seurakunnan johtaja. Hän tai jokin ylivaliokunta on valtuuttanut eri ihmiset eri ”substanssitoimintojen” johtajuuteen. Näin toiminta pysyy selkeissä kuvioissa ja joku tietää aina, minne ollaan menossa.

Seurakunnan toimintojen kääntyily ei toki saa tapahtua kuin Eino-myrskyn puuskissa eikä tilannejohtajien päähänpistojen mukaan. Ylistystanssi ei ole ylistystanssia, jos tanssijoiden katse ja jalkojen suunta ei ole kohti Jumalaa. Myös seurakunnan toiminnoissa täytyy pitää Jumala mielessä. Seurakunnan liikkeiden käännöksien pitää olla Raamatun ja Hengen mukaisia.

Elämä heitti siis miehen brasilialaisvetoiselle ylistystanssikurssille, enkä malttanut olla vertaamatta ylistystanssia seurakunnan toimintaan. Voisiko olla, että seurakuntaelämä toimii juuri näin:
Seurakuntaelämä sujuu kuin tanssi.

– – –

* Tunnustan, etten vieläkään nöyrtynyt tanssimaan; kunhan olin kuunteluoppilaana ja vähän djembeä paukutin.

** Brasilialaisessa seurakunnassa kakkosrivi päättää sen, mennäänkö johtajan perässä samaan aikaan vai kaanonissa. Jos kakkosrivi ehtii tai haluaa, se alkaa liikkeensä samaan aikaan kuin johtaja. Jos kakkosrivi ei ehdi tai halua, niin mukaan mennään hippusen jälkikäteen, oikeassa rytmissä ja oikealla liikkeellä kuitenkin.

Tuuli puhalsi rannalta päin. Rantaan oli vielä puoli stadionin mittaa matkaa. Äijäporukka oli myrtynyt. Ei sintin sinttiä. Ja sitten tuuli toi kuin kiusallaan miesten nenään paistetun kalan tuoksun.

– Sairaan kova nälkä, murisi Didymos.  – Mistä tuo tuoksu tulee?

–  Rannalla joku käristää kalaa, vastasi Natanael.

– Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää? kuului huuto rannalta.

–  Ei ole, ärähti Didymos takaisin.

–  Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.

–  Eppäillä soppii, totesi Tuomas.

Miehet heittivät kuitenkin verkon veteen. Se tuntui heti raskaalta.

­ –  Déjà-vu, mutisi Pietari. Syrjäsilmällä hän huomasi, että Johannes aukoi suutaan kuin turska kuivalla maalla. Lopulta hänen suustaan sinkoutui kolme sanaa.

–  Se on Herra!

Pietari katsoi tarkemmin rannalle. Herra se oli!

Pietari kietaisi viittansa ympärilleen ja loikkasi yli laidan.

–  Mut… aloitti Tuomas mutta jätti sanan kesken.

Pietari loikki rantaa kohti, pomppi aallolta aallolle kuin kynnöspellossa. Matkaa rantaan taittui nopeasti.

–  Ei hullummin tällä kerralla, sanoi Herra ja hymyili. –  Otatko sapuskaa?

–  Odotetaan kavereita, sanoi Pietari ja halasi Herraansa.