”Minä tyhjennän kaiken vihani sinuun, vasta sitten vimmani kääntyy sinusta pois, minä tyynnyn enkä enää ole vihoissani. Sinä et muistanut nuoruutesi aikaa vaan vihastutit minut teoillasi, ja siksi minä annan sinulle tekojesi mukaan – näin sanoo Herra Jumala. Sinä olet elänyt häpeällisesti, olet syyllistynyt moniin iljettävyyksiin.”

Joskus kun ei ole inspiraatiota, mutta jotain olisi kiva tehdä tai löytää tai kirjoittaa, täytyy kaivella peukalonpaikka. Tuossa ylempänä on paikka, jonka sain. Kuinka ollakaan, se liittyy väljästi problematiikkaan, jota olen ajatuksillani hapuillut.

Olisi valehtelua väittää, että lempeä Jumalamme ei toisinaan olisi ollut melko suorasukainen ja raju ilmaisuissaan ja teoissaan.  Oman kansan nimittäminen portoksi osoittaa suurta kiukkua. Saattaa olla että Isä Jumalalla oli aihettakin äkeyteensä.

Mikä onkaan yhteiskunnan perusyksikkö? Nykyisin ollaan vahvasti sitä mieltä, että yksilö se on, joka jyllää. Minä taas uskallan väittää, että yksilö ei pärjää omillaan. Seuraava pykälä on perhe. Ainakin nykymaailmassa näyttää siltä, että perheetkään eivät oikein voi hyvin. Rakoilevat ja hajoilevat kovin helposti.

Suomen kielessä perhe ja suku erotetaan eri yksiköiksi, koskapa kummallekin on oma sanansakin toisin kuin vaikkapa englannissa. Suku voisi olla jo kestävämpi kokonaisuus. Eikö ideaali tilanne olisi sellainen, että suku pitää yhtä niin myötä- kuin vastamäissä? Olisi laajempaa pohjaa välittämiselle.

Esimerkiksi Venäjällä päätettiin siitä, että suku saatetaan laittaa vastuuseen jäsenensä terroriteoista. Nykylänsimaalaisittainhan ajatus on järkyttävän epäoikeudenmukainen, koska mehän painotamme yksilön vastuuta. Mutta jos ajatellaan, että vastuu kannetaan kollektiivisemmin, niin päätöksessä on ihan järkeä. Suku pitäköön huolta, etteivät sen jäsenet ryhdy ihan mihin edesottamuksiin sattuu.

Raamatussa puhutaan paljon heimoista ja kansoista. Heimothan olivat laajennettuja sukuja, Jaakobin poikien jälkeläisien ryhmiä. Heimot puolestaan muodostivat Israelin (eli juuri Jaakobin) kansan. Tätä kansaa kohtaan Isä Jumala toimi milloin lempeämmin, milloin ankarammin. Riippuen siitä, mikä oli kansan hengellinen tila milloinkin. Tallusteltiinko itse laadittujen tai naapurikansojen ehtojen mukaan vai seurattiinko Isä Jumalan tahtoa.

Olen miettinyt, että mikä on Jumalan tuntemus mitäkin vastuun kantamisen tasoa kohtaan. Nykyään paljon opetetaan siitä, kuinka Jumala lempeästi rakastaa jokaista lastaan. Olen tähän opetukseen taipuvainen jopa uskomaan. Olen nähnyt Jumalan rakkaudesta paljon esimerkkejä ympärilläni.

Entäs jos pompataan ihan siihen toiseen laitaan? Minkälainen rakkaus Jumalalla on mielessään, kun Hän katselee vaikkapa Suomen kansan tekemisiä? Miten suomalaiset kansana toteuttavat käskyä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään ja Jumalaa yli kaiken?

Millaisia sanankäänteitä Jumala käyttää Suomen kansasta keskustellessaan arkkienkeleiden kanssa meidän edesottamuksistamme. Olisivatko kielikuvat kenties samaa tasoa, jota Hän käytti kertoessaan näkemyksistään Hesekielin kautta?

Kylläpähän ihmisisätkin saattavat olla kiukkuisia lapsilleen, jos nämä törttöilevät. Eikä kiukku kuitenkaan tarkoita sitä, että isä ei välittäisi. Välittää jopa siinä tapauksessa, että joutuu ryhtymään sanktiotoimenpiteisiin.

Tämmöinen blogi syntyi peukalonpaikan perusteella. Kaikkea sitä kokeekin – siitä huolimatta että uhosin aamupäivällä, että ei minulla tänään muuta.

Ollaan lueskeltu Vuorisaarnaa Työikäisten miesten avoimessa Raamattu-piirissä. Päässäni heräsi perinteinen kysymys: Ovatko esim. Matteuksen seitsemännen luvun ohjeet vain nippu erillisiä elämänohjeita vain rakentuuko jakeista kokonaisuus?

”Pyytäkää, niin teille annetaan. Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään.”

Puhutaanko tästä elämästä vai tulevasta?

Ei mulla muuta tänään, kiitos.

Seurakunta edustaa Jumalaa maan päällä. ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää,” sanoo Paavali. Kristus täyttää kaiken kaikessa, ja seurakunta on tämän kaiken täyttäjän kroppa. Kädet, jalat, suu ja nenä.

Tänään kaverini opetti seurakunnan roolista Turun Kotikirkolla. Hän viittasi Lutheriin, jonka väitetään sanoneen, että seurakunta on Jumalan naamari. Hetken mieleni pisti hanttiin. Kuka nyt menee ja minkä naamarin taakse piiloon? Miksi Jumalan tai seurakunnan pitäisi naamioitua.

Sitten päässäni alkoi raksuttaa. Lutherin aikaan oppineilla ihmisillä antiikin tuntemus kuului yleissivistykseen. Lutherkin luultavasti hallitsi antiikin draamat huomattavasti paremmin kuin nykyihminen. Antiikin teattereiden lavoillehan Martti, vanha veijari, varmasti viittasi vertauksellaan. Teattereiden logoissa on yhäkin usein pari naamaria, toinen on naama hymyssä, toinen väärinpäin mutkalla. Kaikilla näyttelijöillä oli antiikin aikaan naamari kasvoillaan, se kuului asiaan.

Naamareilla on meidän problematiikkaamme avartava nimi. Teatterinaamarin nimi on persona. Kun seurakunta siis on Jumalan naamari, seurakunta on jumalan perso(o)na.

Minkälaisen persoonan seurakunta ottaa edustaessaan Jumalaa täällä ajassa? Jumala on Jumala, sama eilen, tänään ja tulevaisuudessa. Mutta seurakuntia on erilaisia. Millaisen personan on ottanut kasvoilleen Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Tai paikallinen helluntaiseurakunta? Tai mikä tahansa suuri kirkko tai pieni seurakunta missä tahansa maailman kolkassa?

Persoona paljastuu pitkälti seurakunnan toimista ja asenteista.
”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.”

Millainen persona Jumalan kasvoilla on teidän seurakuntanne?

”Rakasta Jumalaasi yli kaiken”, käski Jeesus.  Käskylle on jatkokin, jota Jeesus sanoo yhtä tärkeäksi. ”Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.” Jatkoa on tavattu pitää jotenkin toistarvoisena. Eihän ihminen teoillaan pelastu.

Kristinusko kuitenkin sai nimensä Jeesukselta. Jeesuksen sanoja voidaan siis pitää melko painavina. Näin ollen tietyllä logiikalla rakkauden kaksoiskäskyn vain osittaisesta noudattamisesta voidaan johtaa seuraavaa:

Ihmiset, jotka rakastavat Jumalaa yli kaiken mutta unohtavat muiden ihmisten rakastamisen, ovat vain puoliksi kristittyjä.
Ihmiset, jotka todella rakastavat lähimmäisiään, vaikka eivät rakasta Jumalaa, ovat jo puoliksi kristittyjä.

Pyysivät minua taas paukuttamaan djembeä yhteen tilaisuuteen. Sattui olemaan sellainen päivä, että hengellistä tarjontaa oli kovasti ja soittajat muutenkin pääsemättömissä. Niinpä löysin itseni Turun Helluntaiseurakunnasta rumpuni kanssa.

– Tulin tervehtimään kollegaa, sanoi harmaapartainen mies.

Oltiin tuttavapariskunnan häissä. Minä heiluin kameran kanssa, koskapa olin luvannut kuvata häät. Paiskattiin miehen kanssa kättä. Oli kanadansuomalaisia, sulhasen setä, ja harrasti valokuvausta. Mies kertoi olevansa kuvausmatkalla Euroopassa matolaatikkonsa kanssa.

– Tarkoitus on ottaa kolmetoista kuvaa matkalla, hän sanoi.

Minä vilkaisin omaa kameraani. Päivän saldo siinä kohdalla oli ehkä neljä sataa valokuvaa.

– Kolmetoista?

– Sen verran minulla on filmiä, hän sanoi.

Mies oli rakentanut kameransa itse. Kamera oli musta laatikko, jossa on objektiivi. Laatikkoon voi laittaa laakafilmiä, jossa on valottuvaa pinta-alaa monta kertaa enemmän kuin perinteisen kinofilmin ruudussa. Osaava ihminen ottaa ”matolaatikolla” sellaisia kuvia, että kuka tahansa huomaa, että noissahan on sävyjä.

Minä näppäsin tämän blogin kuvan viime sunnuntaina, syksyisenä aamuna kahdeksan maissa. Kuvassa seisoskelee Aurajoki tyynenä uomassaan. Sumu on hiljalleen haihtumassa. Olin ensin kiivennyt Liedon Linnavuorelle, mutta sieltä ei sumuja saanut ikuistetuksi. Sen sijaan juttelin aamuvirkun hissanopiskelijan kanssa, joka oli juossut aamulenkkiään jo puolisentoista tuntia. Laskeuduimme vuorelta.

– Nähdään! sanoi poika ja jatkoi matkaansa. Minä hyppäsin autoon aamukahvimukillinen mielessäni.

Kilometrin huristelun jälkeen näin tämän kuvan maiseman. Pysäytin auton, loikkasin Hämeen Härkätielle ja nappasin kaksi otosta. Pyllähdys autonpenkille ja kotiin.

Myöhemmin muistin harmaapartaisen kanadansuomalaisen kuvat. Erittäin hienoja! Sitten ajattelin niitä kuvia, joita hän ei ota. Tämä mokoma maailma on niin täynnä kuvia, että määrällisesti ajatellen tänne ei tarvita enää yhtään kuvaa. Laadullisesti ajatellen hyville näppäykselle on vielä tilaa.

Minäkin olisin voinut aamutuimaan parkkeerata auton vähän paremmin johonkin lähimaastoon. Olisin voinut katsella sumuhaituvia hiukan tarkemmin. Olisin voinut sihtailla maisemaa kameran läpi vähän perusteellisemmin.  Jos olisin elänyt sata vuotta sitten, olisin voinut poltella vielä piipullisen ja vasta sitten ottaa kuvan. Usva on kuitenkin kuvaansa tärkeämpi.

Valokuvatakin voisi paljon hitaammin ja vähemmän. Sillä tavalla ehkä pääsisi syvemmälle. Kuvittelen, että mies, joka ottaa reissullaan 13 kuvaa, ehtii nähdä enemmän. Opiskelija, joka juoksentelee pyhäaamupäivät, ehtii varmasti kokea syvemmin.

Jeesuksella oli tarve vetäytyä hiljaisuuteen. Raamattu ei kerro, harrastiko Jeesus hiljaisina hetkinään matolaatikkokuvausta. Ehkä hän istuskeli kivellä tai puun alla ja kuunteli Isäänsä. Minä olen aina ajatellut, että kuvatessa voi kuulla Jumalaa. Mutta se edellyttää, että kuvaa hitaammin, syvällisemmin ja vähemmän.

– Minä otan nyt valokuvaa!

Kunpa muistaisin huutaa näin kaiken maailman vaatimuksille ja kiireille. Hiljentyä ja syventyä homman ääreen.

Alkukesällä ilahduin. Lego oli tuonut markkinoille Lone Ranger -sarjan. Jippijaijee, länkkääreitä, junarosvoja, heppoja ja joku inkkarikin. Rautahepo tuo villin lännen nykypikkupoikien olohuoneiden lattialle. Ajat entiset palaavat sittenkin.

Katselin hahmoja Lego-pakettien kyljissä. Mitä ihmettä! Fiilikseni mätkähtivät lelukaupan lattialle. Rosvo on nimeltään Jesus. Äkkiä podinkin äärifundamentalistista keski-ikäisyyttä. Junarosvo voi olla Bad Harry taikka vaikka Rob, mutta kuka keksi tehdä lainsuojattomasta Jeesuksen!

Eiku mietitääs nyt hetki. Tämä on varmaan huumoria. Yksi tapa tehdä huumoria on tuoda arvokas asia rahvaaseen ympäristöön tai jenkki kuninkaan hoviin. Mutta ei, junarosvo Jeesus ei saanut minulta ymmärrystä akateemisen huumoripohdiskelujenkaan voimalla. Kukkahattu kiristi kalloani pahasti.

Vaikka villi länsi on suuri tarina, niin pakkoko on sekoittaa kaikki kaavat. Nimi on enne. Kuin hatun väri, joka kertoo, ampuuko äijä pahan vai hyvän luoteja. Minä en ala!

Minkälaisia nimiä muslimit tai buddhalaiset muuten antaisivat omien elokuviensa rosvoille? Tai eivät antaisi.

Muuan toinen lainsuojaton kierteli jo ennen villin lännen päiviä villissä Lähi-idässä koplansa kanssa. Hän ei rosvonnut junia eikä pankkeja. Hänen pelättiin ryöstävän vallan niiltä, joille se ehdottomasti kuului. Hän ei kietonut huivia kasvoilleen ollakseen tunnistamaton. Häntä ei hirtetty tukevaan oksaan, mutta puu oli hänenkin kohtalonsa. Villin lännen rosvoista kukaan ei noussut montun pohjalta. Usko on vahva, että villin Lähi-idän sankari elää yhä.

Niin, että olenko perehtynyt Lone Rangeriin syvemmälti kuin Lego-pakettien kyljistä? Esim. katsonut elokuvan? No, en tietenkään. Mutta eivätpähän kaikki Lone Ranger -palikoilla rakentelevat pikkusällitkään ole, ja kuitenkin he tutustuvat junarosvo-Jeesukseen.

* * *

Hiffaako muuten kukaan, miksi Lone Rangeria voisi epäillä myös etnisten ennakkoluulojen vahvistamisesta?

Taisi olla 90-luvun alkupuolta, kun korviini takertui laulua Turun keskustassa. Torin laidalla, Ruotsalaisen teatterin portailla porukka kristittyjä nuoria aikuisia veisasi jotakin Punaisesta Laulukirjasta tuttua viisua. Muistikuulokuvassani laulu oli Herra kädelläsi. Nuoria oli noin seitsemän. Niin kitara kuin laulajatkin olivat ihan mukavasti vireessä. Kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan. Minunkin matkani jatkui, mutta kuva jäi mieleeni ja on sieltä tullut kummittelemaan silloin sun tällöin.

Herra kädelläsi on minusta hyvä laulu. Rämpyttelen sitä harvakseltaan kitaralla itsekin. Mutta tuona 90-luvun päivänä laulu hukkui keskustan mekkalaan.

Kuluneen kesän aikana olen itse kuullut kutsua lähteä kadulle kolistelemaan gospelia. Nykyään taidetaan puhua enemmän ylistysmusiikista ainakin niissä porukoissa, joissa minä liikun. En koe itseäni muusikoksi enkä evankelistaksi. Jostain syystä kuitenkin olen mielessäni nähnyt itseni muutaman kaverin kanssa Turun torilla vetämässä ylistysbiisejä aika rankalla kädellä. Joku siinä tanssiikin.

Viime perjantaina iso joukko Turun seudun ylistysihmisiä kokoontui nuorten taide- ja toimintatalo Vimmaan. Ylistystä kesti kuusi tuntia yhtä soittoa. Eikä pelkästään soittoa vaan myös tanssia ja rukousta. Paikalla oli todella taitavaa väkeä. Suurin osa menosta oli rokahtavaa. Ja mitäs se rokki onkaan? Semmoista kovaäänistä räminää!

Bingo.

On tärkeää, että kristityt viettävät aikaa ja ylistävät keskenään. Sitä voisi kutsua vaikka keskinäisen Hengen nostatukseksi. Mutta entäs jos nämä porukat soittaisivat torilla? Samanlaisia vahvistinlaitteita ei ehkä torikojuun rakennetta, mutta sopivan kookkaasta porukasta lähtee meteliä ihan unplugged. Olen ihan varma, että kun soitetaan kovaa ja korkeelta, ihmiset pysähtyvät ihmettelemään, että mistäs tässä nyt on kyse.

90-luvun laulajat teatterin rappusilla olivat jotensakin totista porukkaa. Minun visiossani 2010-luvun toriporukka taas on värikästä, meneväistä ja iloista. Muutama viikko sitten laitoin yhdelle kaverille tekstarin: ”Lähetään vetämään ylkkää* torille Siekkari-tyylillä.” Suomennan viestin varmuuden vuoksi mahdollisille alaikäisille (alle 30 v.) lukijoille: ”Lähtekäämme, hyvä veli, Turun torille ja soittakaamme ylistysmusiikkia samalla tyylillä kuin Sielun veljet -orkesteri soitti populäärimusiikkia menneellä vuosituhannella.” Niin se vain on, että iloinen meininki puhuttelee ja houkuttelee tehokkaammin kuin otsa rypyssä lausutut totuuden sanat.

Tämän ajan ilosanoman julistamista on se, että saadaan rokkia raitille.

– – –

* Ylistysmusiikin ”lempinimelle” ylkkä lanseerataan paljon paremmalta tuoksuva vastine lähiaikoina. Korkea-arvoinen verbaaliakrobaatti- ja muusikkovaliokunta on päässyt termistä yksimielisyyteen. Termin markkinointiin haetaan tukea Kristillisen kulttuurin edistämissäätiöltä. Patent pending.

Nykyisin minulle tulee sanasta uhri ensimmäisenä mieleen tulipalossa kuollut ihminen. Assosiaatio johtuu työasioista. Tulipalon uhrista mieli loikkaa nopeasti liikenneonnettomuuksien uhreihin. Sekä palokuollut että liikennevainaja uhreina ovat ikään kuin statisteja näyttämöllä, jossa ihmistä suuremmat voimat jylläävät. Tuli ja liikenne ovat pitelemättömiä voimia, joka vaativat uhreja. Joku onneton sitten uhriksi joutuu.

Olen viimeisten vuosien aikana perehtynyt onnettomuuksien syihin sen verran, että uskallan sanoa, että tuli ja liikenne eivät vaadi uhreja. Onnettomuuksien syyt ovat valtaosaltaan ihmisten toiminnassa tai toimimattomuudesta.

Seuraavan sorttinen uhri, joka tulee mieleeni, löytyy vanhojen Tarzan-lehtien sivuilta. Valkoinen tutkimusmatkailija tai muu viaton henkilö lojuu sidottuna kivisellä alttarilla. Julma pappi tai papitar on juuri iskemässä uhria veitsellä, jonka terä on muodoltaan aaltoileva. Viime hetkellä Tarzan joko norsulauman tai neuvokkuutensa avulla pelastaa uhrin. Tässäkin uhrikuvassa uhri on ihminen, joka vastoin tahtoaan on kohtaamaisillaan kuoleman.

Neljäs uhri on isänmaallinen. ”Hän antoi suurimman uhrin Suomen puolesta,” sanoi pitäjän pappi tuodessaan rintamalta saapunutta suru-uutista. Isänmaallinen uhri ei enää ole aivan yhtä tahdoton kuin edelliset. Uskon, että monet sodassa kaatuneet pitivät Suomea – tai yli päänsä omaa maataan – sen arvoisena, että vihollista vastaan kannatti taistella. Uskon myös, että moni kaatuneista ei uhrannut elämäänsä iloiten, eikä moni rintamalla ollut uhrannut nuoruuttaan mielellään.

Vanhassa testamentissa, varsinkin Neljännessä Mooseksen kirjassa on lukemattomia uhrisääntöjä. Jos teit väärin Herraa tai toista ihmistä kohtaan, oli lauman komeimman pässin henki höllässä, sillä uhriksi kelpasi vain paras. Ihmisten täytyi uhrata tuoksuvia uhreja Herralle.

Ei kun hetkinen!

Ihmisten täytyi?

Ajattelivatko muinaiset israelilaiset, että heidän täytyy uhrata Jumalalle?

Eikö uhri ollut heille suuri mahdollisuus? Uhrin tarkoitus ei ollut olla vastentahtoinen mytty alttarilla tai vastentahtoisesti annettu lahjus. Uhri oli mahdollisuus pitää suhde Jumalaan kunnossa. Ehjä Jumala-suhde taas oli elinehto. No, Uuteen testamenttiin tullessa uhrikäytäntö – Vanhan testamentin profetioiden mukaisesti – hienoisesti muuttuu. Uhri tuli jostain aivan muusta suunnasta kuin ihmisiltä.

Perustaltaan uhraaminen ei olekaan tahdotonta tai vastentahtoista toimintaa. Se on järkevää toimintaa, jolla on tärkeä merkitys ihmisen elämässä. Mitä minä olen valmis uhraamaan? Mitä minä olen valmis uhraamaan pitääkseni Jumala- tai vaikkapa ihmissuhteen kunnossa? Mitä minä olen valmis antamaan iloiten?

Etelänmaalaisissa runoissa kuulemma kuu seilaa veneenä taivaalla. Semmoista harvoin näkee meillä päin. Täällä juustontekijä on halkaissut juustokiekon ylhäältä alas.

Äsken pyyhälsin viemään siivousrättejä ulos kuivumaan. Sielläpä se vene kuitenkin oli. Kellui taivaan merellä ystäväperheen talon yläpuolella.

Vauhdilla takaisin sisään hakemaan kameraa. Wau, kaverin ääriloistava kamera on minulla vielä lainassa. Nyt otetaan kotikunnaista vuoden maisemakuva. Räps ja räps! Äh, kameran näyttö informoi asiallisesti: ”Ei muistikorttia.” Että osaakin asiallisuus joskus näyttää ärsyttävän keljumaiselta. Kauheaa kyytiä takaisin sisään kaivelemaan muistikorttia kortinlukijasta. Vilahduksessa takaisin ulos.

Taivaan ulappa oli tyhjyydestä sininen.

Pilvethän tietenkin purjehtivat taivaalla niin, että kuusta oli näkynyt vain alapuoli. Ja purjehtivat minun edestakaisin juostessani kuun kokonaan piiloon. Koska siivousrätit oli levitetty ja muutkin hommat hiljalleen hoidossa, jäin odottamaan kuuta takaisin. Juokseminen jäi siihen. Varpaitakaan ei paleltanut, vaikka olin paljain jaloin. Palaisiko vene?

Siinä seisoin. Mietin kaveria, joka harrastaa luontokuvausta. Voi olla jännempää odottaa karhua haaskalle kuin odottaa kuuvenettä. Mutta odottaessa on aikaa ja hiljaisuutta. Voi ajatella. Voi jopa kuunnella.

On Raamatun-kohta, joka usein käy mielessäni. ”Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä.” Miksiköhän tästä kohdasta on helppoa lukea vain puolet. Juopottelu vie turmioon.

Huomaan, että töiden alkamisen jälkeen ei blogeja juurikaan ole syntynyt. Itse asiassa tuntuu, että kaikki muu kuin töihin liittyvä aivotoiminta on jäänyt taka-alalle. Eilen minua huvitti toimenkuvani. Kirjoitin yhdyssanaksi kaiken, mitä olin päivän mittaan tehnyt. Ihan mielenkiintoisen tittelin sain aikaiseksi. Minun töihini kuuluu kaikkea mukavaa ja mielenkiintoista.

Kuun yläpuoli alkoi tulla esiin. Ei taida tulla venettä, taitaa tulla juustokupu. Sekin pullistui palloksi. Näppäilin pari kuvaa. Seisoskelin hetken.

”Pitäkää huoli, että arkisen elämän kiiruut eivät turruta teitä.”