”Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi.”

Jos ihminen laittaa oman kuvansa Facebookiin tai ansioluetteloon, hän tuskin valitsee kaikkein epäonnistuneinta kuvaa. Ainakaan hän ei ala muokata kuvaa huonommaksi. Ei ala fotoshoppailla nassuaan possumaiseksi tai säätää kasvojaan vihreiksi. Haastavaan paikkaan laitetaan hyvä kuva.

Joskus joku sanoo Jumalaa julmaksi. Joskus itsekin kummastelen, että onkohan Isä Taivainen nukahtanut tai menettänyt mielenkiintonsa joko koko ihmiskuntaan tai ainakin minuun.
– Hetkinen, kenen kuva minä olenkaan?

Tuskin Jumalan intresseissä on tökkiä kuvaansa parsinneulalla tai suttuisella tussilla. Tuskin Jumala haluaa kiusata lastaan. Jos oikein tarkasti tuumin ja tutkin ympäristöäni, huomaan, että eipä Hän ole nukahtanutkaan. Tässä pari dokumenttia minun tuttavapiiristäni siitä, mitä Hän on tehnyt.

Tämän kaverin polvi on toiminut New Winen jälkeen jo kuukauden reistailematta.
Tämän kaverin pää on fiksuimpia päitä, joita tiedän.

Jumala tietää, että ihminen on haastavassa paikassa. Elämän ristivedossa sukat pyörivät jalassa, mutta Hän haluaa tehdä ihmiselle hyvää.

Hän haluaa palauttaa ihmisen ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen.

Sain tänään viihdemyrkytyksen, vaikka ainoa viihde, jota päivän mittaan olen harrastanut, ovat muutamat Facebook-päivitykset. Suunnittelimme erään kampanjakokonaisuuden medianäkyvyyttä. Eteeni avattiin muutaman TV-kanavan ohjelmatarjonta. Ei ole kenellekään yllätys, että tositeeveetä on tarjolla sen moninaisissa muodoissa hirmuisesti. Sarjoja tulee sarjan perään. Väliin mainoksia. Mutta kun koko viihteen kirjo koko harmaudessaan avautui silmieni eteen muutamalla powerpoint-dialla, sain viihdemyrkytyksen.

– Mulle on ihan oikeasti tosi tärkeää katsoa, että minun suosikkini leipoo paremman paakelssin kuin sinun suosikkisi”. Varmistaakseni asian tarun kännykkään ja pudotan sinun suosikkisi ulos koko ohjelmasta. Tämä tositelkkari on niin totta.

En minä ole täysin viihdevastainen. Kuuntelen poppismusiikkia, kun vain ennätän. Enemmän hukkaan aikaani joutavaan FB:ssä roikkumiseen. Skarpattavaa on minullakin. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että joku katsoo telkkarista lempiohjelmiaan. Mutta kun näin TV-tarjonnan edessäni, näin silmissäni myös valtavan määrän ihmisiä tuijottamassa telkkarista kaiken, mitä sieltä valuu.

Yritin keskittyä siihen, miten turvallisuuskampanjamme tavoittaa ihmisiä ja kuinka heihin vaikutamme. En onnistunut.

Minun teki mieli huutaa telkkarintuijottajille hirmuiseen ääneen:
– Mitä te oikein teette?
No, en huutanut. TV-mies ja työkaveri olisivat saattaneet pikkasen pelästyä.

Nyt kun olen pari tuntia toipunut ohjelmatarjottimen annista, minun tekisi mieleen huutaa:
– Mitä te oikein ette tee?
Kumpi on oikeasti tärkeämpää, Tanssii tähtösten kanssa vai tanssii lapsensa kanssa? Putous telkkarissa vai puron lorina lähimetsässä? Big Brother vai Isä Taivainen?

Jos tuijotan telkkaria tai Facebookia kolme tuntia illassa, niin olenko laskenut päiväni oikein? Toivon, että moni muukin saa viihdemyrkytyksen.

Opin tänä kesänä, että aito ja oikea lähetyskäsky kuuluisi oikein käännettynä suunnilleen näin: ”Kulkiessanne opetuslapseuttakaa kaikki kansat.”

Ei siis: Menkää ja käännyttäkää kaikki kansat kristinuskontoon.

Ei myös: Menkää ja järjestäkää kaiken maailman kristityille hengellistä huvitusta.

Vaan jotenkin näin: Tallistellessanne omassa elämässänne etteenpäin näyttäkää esimerkkiä siitä, kuinka Jeesuksen opetuksen mukaan eletään. Näyttäkää esimerkki niin, että Jeesuksen opetuksen noudattaminen houkuttaa ja koukuttaa.

Eilen Hengen uudistuksen kesäjuhlassa Keld Dahlmann Tanskasta muistutti, kuinka kulkiessa opetuslapseuttaminen tapahtuu:
”Minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee,” sanoi Jeesus.
Hän näytti esimerkkiä palvelemisesta. Vaikka Keld ei etsinytkään palvella-sanalle mahdollisia synonyymejä, luulen, että rakastaa voisi olla mahdollinen. Mutta rakastaa on kovin abstrakti sana. Päässäni alkaa soida Dave Lindholmin laulu: ”Joo joo, mä rakastan sua.” Onko rakkaus täysin leipääntynyt ja horrokseen vaipunut olemisen tila?

Jeesus valitsi hyvän sanan ja vaikean sanan. Palveleminen on oikeaa toisen ihmisen puolesta tekemistä. Keld muistutti, että vaikka uskovilla on maailman Luojan lapsen identiteetti, palveleminen on Jeesuksen sanojen mukainen toimintamalli.

Kulkiessanne opetuslapseuttakaa kaikki kansat palvelemalla.

Tässä ruokapöydän ääressä istuessani, pyykkikoneen linkousta kuunnellessani yritän muistella, olenko minä toteuttanut Jeesuksen opetuslapseuttamiskäskyä palvelemalla. Muisteleminen saattaa nimittäin olla paikallaan. Keld visioi tilanteen Taivaan portille. Keldin mukaan Jeesus ei portilla kysy, montako ihmistä paransit. Minulta hän ei taida kysyä, monessako tilaisuudessa kävit bassottelemassa tai djembettemässä.
”Montako ihmistä opetuslapseutit kulkiessasi?” kysyy Jeesus.

Niin että armon problematiikkaan päästiin taas.

I näytös

– Hullun hommaa, manaan joskus itselleni, kun juoksen junaan. Viimeisten kymmen vuoden aikana olen lukemattomia kertoja juossut talvitakin liepeet lepattaen kilpaa IC-junan kanssa. Muistaakseni olen hävinnyt kisan vain kaksi kertaa. Siinä vaiheessa, kun minä vielä jaksan pyyhältää, on junan jo pakko pysähtyä laiturille huohottamaan. Mutta hullun hommaa juokseminen on.

– Kukaan muu aikuinen mies juokse tällä tavalla!

II näytös

Eilen meillä oli jonkinlaiset ylistysjamit. Kitara, pari – kolme rumpua ja laulua. Meno oli melkoinen ja improvisaation puolelle mentiin välillä.

– Sinä laskeudut vuorelta nopeammin kuin minä sinne kiipeän, runoili kitaristi englanniksi.

III näytös

Mielessäni olen aina nähnyt tuhlaajapojan isän seisomassa vuoren laella, kun hän näkee pojan nostaman pienen tomupilven lähestyvän. Isä pinkaisee juoksuun. Hän laskeutuu vuorelta nopeammin kuin mitä poika uupuneena pystyy laahustamaan ylöspäin. Isän viitan liepeet heiluvat, kun hän ryntää rinnettä alas.

– Kukaan patriarkka ei juokse tuolla tavalla!

*  *  *

Kiitos, Laura ja Regine.

Lapsiperheissä todellisuutta on se, että pyykkikoppien pohja ei pilkistä ikinä. Toisaalta nykyihmiset pesevät vaatteita ehkä liian usein. Näitä asioita pohdin usein, kun etsiskelen mustille sukille pareja tai metsästän sänkyjen alta vielä jotain kirjavaa vaatetta mukaan koneeseen.

Olen pariinkin otteeseen lukenut, että pyykkiä pestään ihan väärässä lämpötilassa. Ylen uutisessa sanotaan, että ”puuvillavaatteisiin oli annettu 30–40 asteen pesusuosituksia. Hiki ja ja rasva eivät lähde siinä lämpötilassa irti”.

Samaisessa uutisessa kerrotaan tapauksesta, jossa vaatteisiin ommeltiin 30 asteen pesumerkinnät vain siksi, että 40 asteen laput olivat loppu. Mitkähän olisivat seuraukset jollain muulla teollisuudenalalla? ”Laitettiin lentokoneen mukana toisen koneen suihkumoottorien huolto-ohjeet, kun tämän koneen ohjeet olivat loppu.”

Vieläkin suunnitelmallisempaa vilppiä kuuluu olevan: ”Muuten vuosia kestävään paitaan laitetaan alhainen lämpötilasuositus, että se kuluisi nopeammin.”

Vaate kuluu nopeammin, kun sitä ei pestä tarpeeksi kuumassa. Hiki ja rasva jäävät syömään kuituja.

En tietenkään voinut olla vertaamatta vaateteollisuuden edesottamuksia hengellisen maailman asioihin. ”Pese tahrasi lempeästi lämpöisellä vedellä”, supattaa ääni korvassa. ”Kyllä sillä ulospäin näkyvät tahrat lähtevät.”

Hellävaraisen käsittelyn jälkeen ihminen loistaa kesäauringossa, mutta pinttyneet tahrat jäytävät entisellään.

Mikä on oikea pesulämpötila ihmisten omille epäpuhtauksille?
Tai niille epäpuhtauksille, joita maailma on ihmisen koltulle roiskuttanut?
Missä määrin pyykki täytyy pestä itse, missä määrin saa luottaa Suureen Pyykkäriin?

Kuvassa onnellista, riittävän kuumassa pestyä ja raikkaassa ulkoilmassa kuivattua pyykkiä. Huomatkaa, että päällimmäisen pyyhkeen pintanaarmukin on hoidettu asianmukaisesti laastarilla.

Perämehtälän kunnassa urheiluseura Perämehtälän Ponnistuksen jäsenet ja johto ovat sitä mieltä, että urheiluhalli on saatava ja sassiin sittenkin. Asiasta lobataan ja konsultoidaan.
– Älkää ujuttako urheilua yhteiskuntaan.

Helsingturkin kaupungissa on vankka musiikkikulttuuri. Räppärit, metallimiehet ja sinfoonikot haluavat yksissä tuumin parantaa musiikkielämän infrastruktuuria kaupungissa.
– Älkää ujuttako kulttuuria yhteiskuntaan.

Älämölylän seurakunnat haluavat järjestää kampanjan, joka tavoittaisi syrjäytymisuhan alla olevia asukkaita. Nämä saisivat sapuskaa ja keskustelukavereita yksinäisyyteensä. Seurakunnat perustelevat hankettaan 2000 vuotta vanhoilla argumenteilla.
– Älkääs nyt ujuttako…

*  *   *

Kirjoitin tämän tekstin ensin kommentiksi Heikki Hilvon blogiin, mutta päätinkin tehdä kommentista oman postaukseni.
Kysymys siis kuuluu, että mikä ei olisi tavalla tai toisella yhteiskuntaan vaikuttamista?

Aloitan korkeakirkollisesti: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien meidän kanssanne.” Tällaisen siunauksen mallin Paavali antaa Korinttolaiskirjeessä (2. Kor. 13:13). Vuosien saatossa korvaani on vähän ärsyttänyt sana osallisuus. Mitä kummaa tarkoittaa, että Pyhän Hengen osallisuus olkoon jonkun kanssa?

”Sattuman” oikusta työnsin käteni muovisäkkiin, jossa ovat vaimon kirjastosta raahaamat kesäkirjat. Tassuuni sattui Benny Hinnin kirja Hyvää huomenta, Pyhä Henki. Hinnin kirjassa sanotaan, että englanninkielisessä Raamatussa sana osallisuus on käännetty yhteydeksi. Pyhä Henki on Jumalan kolmiyhteyden osa, joka luo yhteyden ihmisen ja Isän sekä ihmisen ja Pojan välille.

Uskaltaisin täydentää Hinnin ajatusta, että Henki on yhteys myös uskovien välillä. Jos minä asetan käteni kaverin hartialle siunatakseni häntä, Pyhä Henki luo välillemme yhteyden. Salamannopeaksi yhteyden tekee se, että jos rukoilen vaikka Nelson Mandelan puolesta, joka on aika lailla kaukana, niin yhtä nopeasti Henki luo yhteyden. Connecting people!

Hengen yhteys ei ole mikä tahansa yhteys. Voimme kaverin kanssa istuskella terassilla ja laukoa näppäriä sukkeluuksia. Sekin on yhteys, oikein toimiva ja hauska sellainen. Mutta ei siinä – välttämättä  – Pyhä Henki ole läsnä. Pyhähengellinen yhteys on jumalallinen yhteys.

Mutta onko ”yhteys” yhtään konkreettisempi sana kuin osallisuus? Kaivelin esille kaksikielisen Raamatun. Kappas vaan, vm. ’92 käännöksessä puhutaan suomeksikin yhteydestä. Hinnin kääntäjä lienee siis käyttänyt Raamattua kolme-kasia. New International Versionissa seisoo yhteyden kohdalla präntättynä ”fellowship”! Fellowship ainakin on konkreettinen. Se aiheuttaa minulle välittömästi korvamadon. ”For he’s a jolly good fellow.” Minä ymmärrän fellowshipin sellaisena yhteytenä, että siinä on mukana paljon hyviä fiiliksiä: kaveruutta, toveruutta, yhteenkuuluvuutta.

Wikipedian mukaan fellowship tulee kreikan “koinoniasta”, joka viittaa kristittyihin ihmisiin, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Oma tulkintani siitä, että Henki luo yhteyden kristittyjenkin välille, oli siis oikean suuntainen.

Minua on häirinnyt se, että Jumalan minkä tahansa kolmiyhteisen osan kanssa pyritään kaveeraamaan. Jeesus itse kutsui Isäänsä Abbaksi. Mutta Isähän on Jeesuksen isi. Paavali puolestaan antaa meille oikeuden käyttää samaa terminologiaa kuin Jeesus. Paavalin mielestä uskovat ovat Jumalan lapsia, joten Isä Jumala on meille Abba.

Mutta että Pyhään Henkeen liittyisi fellowship. ”Henki on mun kaveri.” Benny Hinn kirjoittaa kirjassaan pitkästi, kuinka hän juttelee päivät pääksytysten Pyhän Hengen kanssa. Se kuulostaa kokolailla vahvasti kaveruudelta. Sellaiseen olisi hienoa päästä itsekin. Benny antaa ymmärtää, että homma hoituu pyytämällä Henkeä kaveriksi (vähän kuin Facebookissa). Itse en ole vielä ihan suoranaiseen jutteluyhteyteen päässyt, mutta tuntuu, että ajatukseni ovat taas lähteneet luistamaan pyhähengellisemmin kuin pitkiin aikoihin.

Pyhän Hengen kumppanuus ei onneksi rajoitu pelkästään uskovien väliseen kepeään yhteyteen. Pyhä Henki on kumppani elämän myötä- ja vastamäissä. Henki on myös voimana, kun marssimme tai taaperramme kristittyinä maailmassa.

Jumala loi maailmaan yllin kyllin kaunista katseltavaa. Kesantopellolla loikkii kettu. Auringonkilo leikkii kaislikossa. Sormustinkukka riehuu väreillään laskevassa auringossa.

On tuskallista, että minulle on kehittynyt valokuvaajan silmät. Näen paljon asioita valokuvina. Tuo olisi aivan pakko kuvata! Jos kamera ei ole mukana, on tuska suuri. Jos kamera on mukana, on vaikeaa kuvata asiat sellaisina kuin ne näkee. Joskus kuvat sentään onnistuvat.

Olen usein miettinyt sitä, että kuvaamalla haluan napata hetken ikiomakseni. Kun kuvaan tämän, se on ikuisesti minun.

Omistamisen halu on epäluottamusta siitä, että asiat kestävät. Ei luota siihen, että kettu loikkii pellolla ensi viikollakin, auringonsäteet leikkivät kaislikossa taas tänä iltana ja sormustinkukatkin palaavat Linnavuorelle viimeistään ensi kesänä.

Hetkinen, kuvathan eivät pelkästään anna harhaa siitä, että ikuistamalla hetken muka omistan sen. Kuvat toimivat myös toisin päin. Ne luovat mielikuvia. Mies katsoo automainosta ja näkee itsensä mainoksen komeana kaverina nauttimassa ainutlaatuisesta ajonautinnosta. Nainen katsoo ripsivärimainosta ja kuvittelee itsensä mallina, jolla on 87 % pidemmät ripset. Kipin kapin kaupan kautta omistamisen iloon.

Voi tätä meidän kuvallista maailmaamme. En lainkaan ihmettele, että Jumala ei halunnut itseään vangittavaksi kuvaan. Jumala ei kerta kaikkiaan mahdu ihmisen ottamaan tai tekemään kuvaan. Hän loi kaiken kauniin meidän iloksemme. Sitä kaunista ei ole pakko kiirehtiä ihailemaan tämän vuosimallin autolla. Luojan luoman kauneuden näkee lyhyempienkin ripsien alta. Eikä Luojan antama hetki ikuistu parhaimpaankaan valokuvaan – ainakaan kokonaisena. Miksei siis voisi vain katsoa!

Auta meitä kaikkia tänä kesänä, tänä vuonna, tässä elämässä pysähtymään sen äärelle, minkä olet luonut.
Auta ihailemaan sitä, millaiseksi olet luonut.
Auta meitä hiljentymään ja kiittämään siitä, mikä ei ole pelkkää kuvaa, siitä mikä on totta.

Meille kristityille asetetaan ihan kauheita vaatimuksia. Pitäisi heittäytyä armon varaan. Pitäisi heittäytyä Pyhän Hengen johdatuksen varaan. Pitäisi levittää siivet ja heittäytyä jyrkänteeltä, luottaa siihen, että mätkähdystä ei tule. Luottaa siihen, että jossain kohtaa ennen äkkipyssäystä on Vastaanottaja.

Keväällä yhtenä iltana nappasin jossain tilaisuudessa djembe-rummun ja aloin rummuttaa. Muut soittajat eivät viskanneet minua pihalle. Rummutin siis vähän kovempaa.

Lapsena sain lähipiiriltä semmoista palautetta, että et sinä musikaalinen ole, mutta sulla on hyvä rytmitaju. Tietenkin uskoin tuon naurettavan väitteen. Parikymppisenä päätin, että jos en kerran ole musikaalinen, niin kyllä sormet sen verran taipuu, että voin osallistua yhteislauluihin kitaraa rämpyttämällä.

Vuosien kuluessa olen havainnut, että löydän kitarasta muutaman soinnun. Olen huomannut, että osaan jopa laulaa. Mutta henkkoht empiriaani vedoten uskallan väittää, että rytmitajun kanssa on vahvasti silleen sun tälleen. Lisäksi minä olen niitä ärsyttäviä ihmisiä, joilla aina päässä soi ja jotka aina rummuttavat jotain. Sohvan käsinojaa, pulpettia, kumisevaa otsaa, kokoustilan etäkokoustamislaitteen mikrofonia. Naputi-naputi.

(Oletteko muuten ikinä istahtaneet rumpusetin taakse? On käsittämättömän ahdistavaa, että kädet ja jalat voivat pelkästään rumpujakkaralle istahtamisen voimasta menettää täysin kontaktin toisiinsa. Jos vasemmalla kädellä paukuttaa virveliä, on täysin mahdotonta saada oikea jalka eli bassorumpu pysymään samassa tahdissa. Hei, pitäiskö noita peltejäkin paukuttaa? Kannattaa kokeilla!)

Tempaisin siis djemben ja aloin rummuttaa. Loikkasin jyrkänteeltä. Suuri Käsi ojensi sormensa Aatamille Michelangelon maalauksessa. Avautuuko sama käsi ja nappaa minut?

Ei ole avautunut. Päinvastoin – olen joutunut mitä pahimpiin kiipeleihin. Ovat pyytäneet minua sinne sun tänne rummuttamaan. Viikko sitten olin Turun Kotikirkolla paukuttamassa kongaa oikean lyömäsoittajan ja oikean kitaristin kanssa. Suljin silmäni ja annoin mennä. Välillä meni ihan kivasti sinne päin. Välillä meni ihan mettään, mikä on sikäli hyvin kuvaavaa, että oltiin Turun keskustassa. Yritin napata kiinni oikean perkussionistin jutuista, mutta kun kädet eivät vain toimineet. Kuulevien korvien ja rummuttavien käsien välissä oli iso monttu.

Mutta minä olen heittäytynyt. Tiedän, että enemmän opettelemalla ja vähemmän jännittämällä pääsisin rummuttamisessa eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun pointti. Pointti on siinä, että palaute on ollut hyvää. Muuan kotikirkkolainen tuli kertomaan, että soittaessamme hän oli kuullut paljon muitakin instrumentteja. Viulut olivat soineet ja kitaristi-lalulajan ääni oli kuulunut jostain yläilmoista. Miettikääs, mistä tuollaiset kuulemiset johtuvat.

Minä olen palautteesta rohkaistunut. En ainakaan kokonaisvaltaisesti pilannut ammattilaisten menoa. Se jos mikä on rohkaisevaa: rytmitajuttomalla kaverilla on isonpuoleinen konga. Luulisi, että siinä tulisi helposti ns. avusteisesti heittäytyneeksi ovesta ulos katukivetykselle. Mutta ei.

Ihmiset, heittäytykää.

Mitä joku näkee siinä valokuvassa, jonka sinä uskallat ottaa. Mitä joku lukee siitä runosta, jonka sinä uskallat laittaa Facebookiin. Mitä joku saa siitä tanssista, jonka sinä uskallat tanssia kirkon portailla. Kun ihminen uskaltaa, niin Joku saattaa avata kanavan vastaanottaa jotain tärkeää.

Itsekseni mietiskelen, että mitähän heittäytymistä varten treenaillen, kun rummuttelen. Mikä on minun elämäni todellinen jyrkänne.

Mä luojalta kaksi kättä sain
Luoja sanoi: Ylistä niillä!

Temppeli oli matala ja ruma elementtirakennus kahden suuren kadun risteyksessä. Seisoskelin temppelissä sivuseinustalla ja katselin lasiseen eteisaulaan. Aurinko paistoi kirkkaasti tutun nuoren naisen takaa sisälle. Aurinko piirsi muuten tummaksi jäävälle naisen hahmolle puhtaan hopeiset, terävät ääriviivat. Aniliini paita ja siniset farkut saavat väriä vain vaivoin. En tiennyt, mitä nainen ajatteli, kun muut lauloivat ylistyslaulua salissa. Hän seisoi eteisessä, mutta hänen varjonsa kurottautui oviaukosta sisään.

Minulla oli temppelissä hirmuinen rummuttamisen tuska. Nurkassa seisoi käyttämättömänä konga ja jokin vielä eksoottisempi rumpu. Lisäksi minulla oli hirmuinen valokuvaamisen tuska, mutta paikka oli outo ja seurakunnasta kuitenkin puolet minulle tuntematonta. En rohjennut rummuttaa tai kuvata. Seiso siis, kärsi ja rukoile.

Suurinta tuskaa valokuvaajansielulleni aiheuttivat kädet. Ihmiset lauloivat ja rukoilivat kädet kohotettuina. Temppelin ikkunat olivat katonrajassa, ja vain kädet ranteesta ylöspäin loistivat valossa. Käsillä oli tumma tausta. Katselin käsiä. Luoja oli ne taitavasti muovailllut. Päässäni alkoi soida Jukka Leppilammen laulu: Mä Luojalta kaksi kättä sain. Luoja sanoi: Rakasta niillä. Muistin myös 92-vuotiaan taiteilijan Wladyslawin Tove Janssonin novellista. Hän piirsi enää vain käsiä, koska käsiin mahtui koko ihmisen elämä. Kädet ovat sielun peili.

Temppelissä kohotetut olivat aidosti Luojaansa ylistäviä käsiä.

Minä vain en voinut taivaltaa poikki temppelin toiselle seinustalle ja kuvata Luojan-luomia käsiä. Salissa laulettiin täydellisestä vapaudesta, mutta temppelin seinä piti minusta kiinni. Rukoilin jotain. Taisin pyytää jotain vielä suurempaa kuin rummuttaminen tai kuvaaminen. Jos en voi tehdä mitä haluan, anna enemmän!

Kuukausi sitten jouduin kinkkiseen tilanteeseen eräässä seminaarissa. Jaoin edellisen päivän antia seminaariväelle Raision Vapaakirkon salissa. Puhuttiin suurista asioista, Jumalan itse kullekin antamista tehtävistä. Äkkiä ukrainalainen seminaarin vetäjä kysyi: Mitä sinä aiot tehdä? Mietin kaksi sekuntia, ehkä vain yhden mutta tosi pitkän. Minusta tulee Suomen paras gospelvalokuvaaja. Tulkki yritti kääntää sanani venäjäksi. Väitti mokoma, että aion alkaa kuvata gospelmusiikkia. En puhunut musiikista. Tarkoitin evankelioivaa valokuvausta, oikaisin himpun verran ylpeänä siitä, että oivalsin käännösvirheen, vaikka en osaa venäjää lainkaan.

Vielä kuvani eivät evankelioi. Mutta ehkä ennen pitkää osaan kuvata Luojan muovailemia asioita niin hyvin, että kuvia voi kutsua evankelioiviksi. Tietenkin olen aivan varma siitä, että juuri tänä iltana temppelissä olisin saanut maailman parhaat valokuvat. En vain tiennyt, voiko tilaisuudessa kuvata.

Voi elämän kevät! Jumala antaa kyllä tilaisuuksia.

Kädet olivat temppelissä yhä koholla. Laulu alkoi loppua. Temppelin seinä oli kestänyt painoni. Itse asiassa huomasin äkkiä oloni muuttuneen paljon kevyemmäksi. Kuvaamisen pakkoa ei ollut. Rummuttamisvimmakin oli jäänyt jonnekin.

Illan puhuja kutsui ihmisiä esirukoiltaviksi. Tulkaa. Pyytäkää paljon ja odottakaa paljon. Minä huomasin, että olin jo saanut paljon. Olin saanut rauhan. Olin saanut aiheen tähän blogiin ja vieläpä toiseenkin tekstiin. Rukoukseni oli kuultu.

Luoja loi ihmiselle kädet ylistämistä varten. Ylistää voi laulaen ja rukoillen kädet koholla. Ylistää voi myös tanssittaen sormia tietokoneen näppäimistöllä. Ylistää voi rumpua hakaten, ja ylistää voi painamalla kameran laukaisinta.

Sä Luojalta kaksi kättä sait  ylistä niillä.