Leirikoulu on kokonaisvaltainen ja mukaansa tempaava kokonaisuus. Sitä on valmisteltu vanhempien ja lasten kanssa useita vuosia keräämällä varoja ja etsimällä mieluista retkikohdetta. Siihen liittyy odotuksen tuskaa ja lähdön jännitystä. Itse leirikoulu on hektinen huipentuma, joka on ohi liiankin nopeasti. Ensimmäisenä iltana purkautuu odotuksen jännitys ilakointina, nauruna ja lapset innostuvat kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mieli on herkillä ja nauru vaihtuu helposti itkuksikin. Uni ei tahdo saavuttaa yliviritynyttä mieltä.

Tietyssä mielessä Leirikoulu on kuin kupla tavallisen elämän ulkopuolella. Kaikki huolet on poissa ja jokainen eteen tuleva asia on hienoa ja ihmeellistä. Ohjaajat tekevät parhaansa, että jokainen saa hyvää palautetta ja jokainen huomioidaan. Ja mikä parasta tämä kaikki on todellista ja totta. Voin vain ihmetellä sitä voimaantumista mitä tämä saa aikaan lapsissa. Toimintaa ja touhua joka on vain heitä varten, yhdessä ja henkilökohtaisesti.

Voiko tämän hengellistää? Onko hengellinen elämämme latteaa ja haaleaa. Ja kuitenkin elämässä on olemassa asioita, jotka innostavat ja tuntuvat hyvältä. Jos lapset voivat heittäytyä näin niin miksi emme me kaikki voisi. Voisimme toki koulussa tehdä näitä kaikkia asioita mutta silti jotain puuttuisi. Se mikä täällä on läsnä, on yhteenkuuluvaisuus ja se, että olemme yhdessä ponnistelleet tämän eteen. Ja täällä olemme yhteisö ja meillä on sama henki.

Läpi raamatun Jumala näyttäytyy lohdutuksen Jumalana ja se tekee raamatusta lohdutuksen kirjan. Room.15:9 sanoo:

”Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu:

– Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi.” 

Jeesuksen hahmo ja Henki kulkee läpi raamatun punaisena lankana ja Messiaan yksi peite nimistä on Mehanem, lohduttaja. Hän on sielujemme virvoittaja ja lohduttaja, kuten valitusvirsissä Messiasta kuvataan. Mutta kuva Kristuksesta ei tule vain valitusvirsistä.

Olen pohtinut sitä miksi emme huomaa, että hyvät ja riemukkaat hetket elämässä on myös meille tarkoituksella annettua lohdutusta ja voimaa. Olemme hengellisessä elämässämme niin kovin hartaita ja vakavia. Kun Jeesus siteeraa Jesajan kirjaa ja sanoo että hän kauttaan on Jumalan valtakunta tullut lähelle. Hän tuonut pelastuksen köyhille! Sitten kun katsomme sitä mitä Jeesus tekee näiden ihmisten kanssa, näemme kuinka hän aterioi ja juhlii. Taivasta kuvataan raamatussa hääjuhlina ja muutenkin ilo ja riemu yhdistyy kaikkeen siihen mitä Jumala on meitä varten varannut. Miksi siis Jumalan palveluksemme ei juurikaan eroa hautajaisista. Jumalan lohdutus on lohtua ja iloa! Itse haluaisin ylistää ja juhlia kaikkea sitä mitä Jumala on elämässäni tehnyt. Haluaisin nauttia elämästä niinkuin nämä lapset. Nauttia siitä kaikesta mitä Jumala on luonut häpeilemättä ja täysin rinnoin, koska vielä tulee aika jolloin ilo muuttu kivuksi ainoa lohtuni on odottaa että näkisin Vapahtajani kasvot.

Liekö monelle tuttu Risto Santalan kirja Kärsimyksen siunaus. Aloitin tänään lukemaan sitä uudelleen 25 leirikoululaisten keskellä. Ympärilläni kiehuu ja kuohuu 11-vuotiaita, elämää täynnä olevia muksuja, jotka ovat päässeet elämänsä tähän mennessä jännittävimmälle matkalle, yhdessä, kauas kodin ulottumattomiin leirikouluun. Päivä on matkustettu, meluttu linja-autossa, syöty hyvin ja lopulta päästy perille. Touhuttu ohjaajien johdolla ulkona, ihmetelty metsäistä luontoa, sammakoita ja lunta, joka on jo kotimaisemista sulanut. Täällä lapsista nousee esiin aivan uusia piirteitä ja jotkin piirteet vain vahvistuvat. Luokan sisäiset jännitteet kiristyvät ja löystyvät. Yhdessäolo saa uusia muotoja. Koko elämän kirjo kaikkine väreineen näyttäytyy näissä lapsissa ja minä istun tuon kaiken keskellä.

Mietin sitä, että koska elämämme särkyy tai säröt alkavat ilmestyä maalliseen saviruukkumme. Miten varhain joudumme ensimmäisen kerran rikottavaksi ja Savenvalajan käsiteltäviksi. Kun katson näitä lapsia, sydämeni on yhtä aikaa raskas ja täynnä riemua. Näen heissä samalla Jumalan suurta rakkautta ja elämän rikkinäisyyttä, joka on jo läsnä joidenkin elämässä. Osa on siitä vielä onnellisen tietämätön. Hiljaa mielessä rukoilen ja siunaan näitä Jumalan sydänkäpysiä.

Miksi sitten rikkoutuminen on niin tärkeää? Miksi se on siunaus?

Savenvalaja käsissä rikkinäiset ruukut saavat uuden elämän, vanha hajonnut ruukku jauhetaan ja siitä valetaan entistä arvokkaampi astia. Jokaisen jauhamiskerran jälkeen savesta tulee yhä hienojakoisempaa ja arvokkaampaa. Rikkoutuminen on kivuliasta mutta sen tuloksena on jotain kestävempää ja puhtaampaa. Miten oikeassa vanha kansa onkaan sanonnassaan, se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Mutta mikä saisi meidät suostumaan Suuren savenvalajan käsiin ja näkemään sen siunaus. Näen ainoana mahdollisuutena puhtaan antautumisen Jumalalle.

Näin astumme ”astian särkymisen lain” alle tai tielle. Se merkitsee sitä, että Jumala ja hänen toimintansa ilmenee elämässämme kuin sirpaleina, jotka voimme paremmin ymmärtää kuin se että yrittäisimme ymmärtää Jumalan ja hänen toimintansa kokonaisuutena. Vajavaisina ihmisinä joudumme tyytymään vajavaiseen kuvaan Jumalasta. ”Astian särkemisen” salaisuus on siinä, että ihminen saattaa tajuta Jumalan kunnian ja suuruuden vain elämän irrallisista sirpaleista käsin.

Siksi Jumala sallii, että ihmisen elämä särkyy ja monta kertaa Jumalalle otollisimmat ihmiset on rusentamalla rusennettu. Takana on totuus siitä, että ihmisen liha on jatkuvassa kapinassa Jumalaa vastaan ja tässä taistelussa sodimme omaa parastamme vastaan.  Jesaja 45: 9 sanoo: ”Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!”

Siksi tässä ja nyt huokaan omieni ja näiden lasten puolesta Jumalan puoleen. Samalla pelkään ja pyydän, että heidän rikkinäisyytensä tie olisi armoa ja rakkautta täynnä.

Poijankloppina, tai mäläkkinä, niin kuin meillä kotipuolessa oli tapana poikalapsia nimittää, yksi alkukesän tympeimpiä hommia oli hiehojen paimentaminen ja niiden opettaminen laitumelle. Kun toiset kylän pojat kirmasivat kesäloman riemuihin, meillä kirmasivat vain lehmät ja minä narun päässä perässä. Köydestä oli värkätty päitset ja hiehoa talutettiin ympäri hakaa ja totutettiin sähköpaimenella sähköistettyyn aitalankaan. Homma oli hankalaa ja raskasta. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä, miten isot eläimet tottelivatkin keskenkasvuista koulupoikaa. Tämän ajan ihmiselle eläinten paimentaminen laitumella taitaa olla jo vierasta. Isovanhempamme muistavat vielä paremmin paimenen työn ja sen haasteet.

Ensi sunnuntain Raamatun tekstit puhuvat paimentamisesta. Jeesus itse puhuu siitä, miten paimen huolehtii laumastaan ja pitää huolta jokaisesta lampaastaan erikseen. Jokainen lammas tuntee oman paimenensa äänen ja seuraa tätä. Kun yksittäinen lammas eksyy laumastaan ja yhteys paimeneen katkeaa, pelko halvaannuttaa eläimen liikuntakyvyttömäksi ja näin se jää alttiiksi pedoille. Siksi paimen lähtee aina etsimään kadonnutta lammasta.

Sunnuntain evankeliumitekstissä meidät viedään Galileaan ja nuotion äärelle. Pietari on palannut kalastajaksi, mutta kohtaa rannalla ylösnousseen Jeesuksen, suuren paimenen, ja tämä kohtaaminen muuttaa lopullisesti Pietarin elämän. Jeesus kysyy Pietarilta kolme kertaa, rakastatko sinä minua. Kaksi kertaa hän käyttää sanaa agape (kreik.), joka merkitsee uhrautuvaa rakkautta. Kolmannella kertaa hän armahtaa Pietaria ja käyttää tavallisempaa filos-sanaa (kreik.), jota ystävykset käyttävät keskenään.  Kolme kertaa Pietari myöntyy. Samalla kumoutuu kiirastorstain häpeä, kun Pietari kielsi kolmasti Jeesuksen. Pietari leimautuu Jeesukseen ja se sitoo hänen kohtalonsa, hänestä tulee alkuseurakunnan lauman ensimmäinen paimen.

Raamatun lehdiltä saamme lukea, että alkuseurakunnan paimentaminen oli haasteellinen työ, ja tuskinpa me nykyihmiset olemme sen parempia. Ihmisen mieli on ihmeen paljon samanlainen kuin niiden hiehojen, joita veljen kanssa koulutimme haassa. Kerta toisensa jälkeen hiehot työnsivät märän turpansa sähköistettyyn paimenlankaan ja saivat sätkyn ja sitten teutaroitiin ympäri hakaa. Parin, kolmen harjoittelupäivän jälkeen rajat alkoivat olla hallussa ja ruoho alkoi kiinnostaa enemmän kuin aita. Pian eläimet löysivät paikkansa myös lehmien seassa.

Haluammeko me seurata Hyvää Paimenta ja antaa hänen huolehtia meistä? Haluammeko, että meillä on joku, joka tuntee tarpeemme ja hoitaa haavamme, kun elämä kolhii ja teemme asioita, jotka satuttavat meitä ja toisia? Muinaiset suomalaiset rakensivat navettaansa kurin, kapean aitauksen kivistä, joka johti navettaan. Siitä mahtui vain yksi eläin kerrallaan kohti pimeää navetan oviaukkoa. Näin eläimet kulkivat turvallisesti yksi kerrallaan omaan parteensa loukkaamatta toisiaan. Hyvän Paimenen huolenpito on lempeää ja huolehtivaa kuria, joka suojelee ja rakentaa elämää. Se ei karkota, vaan laittaa kaipaamaan Paimenen huolenpitoa ja rakkautta. Ilman sitä joudumme erillemme laumastamme, yksin ja peloissamme.

Tänään kirkoissa kuljetaan Emmauksen tietä. On aika osuvaa se, että Emmauksen tien kulkijat eivät tunnistaneet Jeesusta, joka liittyi heidän seuraansa ja alkoi tiedustella miesten puheenaiheita.  Jeesusta ei häiritse yhtään se, etteivät miehet tunnista häntä. Sen sijaan että hän olisi ryhtynyt haastamaan miehiä kyselemällä etteivätkö he tunnista häntä, hän ryhtyy keskustelemaan miesten kanssa viimeisten päivien tapahtumista ja lopulta hän pitää miehille raamattutunnin kirjoitusten kuvaamasta messiaasta.  Vasta kun miehet ovat pyytäneet häntä ruokailemaan ja Jeesus murtaa leipää,he tunnistavat Raamattutunnin pitäjän, joka samalla häviää näkyvistä.

Meidän laitamme on aivan samanlainen kuin noiden kahden miehin. Me emme tunnista omaa Jeesustamme ilman Raamattua. Jos Jeesus olisi vain moikannut miehiä, olisi aika haalistanut tuon muiston ja lopulta epäusko olisi häivyttänyt kohtaamisen omaan mahdottomuuteensa. Mutta Sanaan sidottuna kohtaaminen ei enää perustunut pelkään tuntemukseen ja mielentilaan. Sillä oli myös kiinnityskohta raamattuun ja traditioon.

Mutta missä kulkee oman aikamme Emmauksen tie? Millainen on oma arkemme ja uskallammeko ajatella, että Jeesus haluaisi kulkea kanssamme ja todistaa että hän elää.

Emmauksen tietä kulkeminen sisältää  ajatuksen, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista, hän söi ja joi, hänellä oli todellinen ruumis, eikä hän ollut henkiolento tai haamu. Ylösnousemususko on koko Kristillisen uskon perusta. Ilman sitä ei armollakaan ole perustusta. Ilman sitä Kristuksen uhri olisi täysin merkityksetön.

Kertomus Emmauksen tien kulkijoista herättää minussa toivon siitä, että minäkin saan kohdata Jeesuksen. Ensin Raamatussa ja sitten jokaisena aamuna, kun lähden liikkeelle. Jeesus ei aikoinaan väkisin tunkenut  aterioimaan kulkijoiden luo eikä hän tee sitä tänäänkään. Hän odottaa, että kutsumme hänet seuraamme.

Hyvä ystäväni kysyi minulta hiihtolenkillä uskosta ja miksi uskon. Olen kysynyt itseltäni samaa monta kertaa. Järkikultani on joskus kovilla tämän uskon kanssa. En oikein osaa elää hurskasta elämää ja harrastaa hartautta. Suuni on välillä täynnä ihan muuta kuin siunausta. Usko, joka minussa asuu on vahvempi kuin mitä minä itsessäni olen. Se on voittanut pahan, joka minussa asuu ja odottaa minua kotiin. Minussa asuu toivo, joka voittaa pelon ja se antaa rauhan sen levottomuuden ylle, joka repii sieluani. Usko minussa on kaikkea sitä mihin minä en riitä. Kauan sitten tuo usko otti miehen muodon ja uhrautui minunkin puolestani että saisin elää. Hän uskoi minuun ensin.

Oletko koskaan kysynyt itseltäsi kuka Jeesus on? Kysymys on  tärkeä, koska jokainen kysyjä on erilainen ja meidän jokaisen temperamenttimme ja persoonallisuutemme poikeaa toisistamme joskus paljonkin. Jokaisella on omat traumamme  ja historiamme.

Itselläni on aikuisiällä ollut hieman vaikeuksia elää sen pyhäkoulusta oppimani Jeesuksen kanssa. Pyhäkoulu Jeesus istuu lempeästi hymyillen lapset ympärillään säteillen rakkautta ja turvallisuutta. Nyt aikuisena, jo maailman ja omien murheiden murjomana, tuo naiivi kuva on säröillyt ja rikkoontunut moneen kertaan.

Ellen olisi saanut oppia tuntemaan todellista Jeesusta, ei tuo lapsuuden emaloitu ja kiillotettu kuva olisi jaksanut kantaa minua tähän missä olen. Jeesus ei tullut turhaan ihmisen muotoon ja luopunut omasta kirkkaudestaan. Alkukielen rouhea puheinen Jeesus on kaukana  kirkkoraamatumme siloiteltusta puhujasta. Jesajan kirjan rujo ja hakattu kipujen mies puhuu aivan eri kieltä kuin kaunopuheiset suomenkieliset käännöksemme. Tuo Jeesus kestää katkeran valitukseni ja syvät kiroukset, jotka tahtovat nousta vanhan minäni lihasta.

Jeesus on enemmän kuin ymmärrämme ja hän on juuri ihmisyydessään enemmän. Ilman tuota ihmisyyttä hän ei olisi voinut ymmärtää ja kantaa lihamme pimeimpiä syntejä sovitettavaksi. Vain rujo mutta itse synnitön Jeesus oli riittävä uhri tämän kirotun maan asujien lunastajaksi.

Nyt Jeesus on valtaistuimellaan ja rukoilee meidän, sinun ja minun, puolestamme. Hän tietää mitä me olemme ja mitä olemme käyneet läpi. Hän tuntee heikkoutemme ja siitä huolimatta hän ei hylkää meitä. Tai  ehkä juuri siksi.

Istun anoppilan vintillä ja pureksin kokemaani. Sain olla tuuraamassa Jukka Jämseniä rukousseminaarin vetäjänä Kajaanissa aiheena kuunteleva rukous. Seminaari on osa Isoa Majataloiltaa, joka on n. 10 vuotta kiertänyt Suomea Etceterakuoron ja Simojoen Pekan vetämänä. Oma elämäni on kulkenut saman  kymmenen vuoden matkan kohti läheisempää suhdetta Jeesukseen.

Kun ihmiset kertovat omasta elämästään, tavallisesti se on matka jostain tyhjästä menestykseen. Oma elämäni on  ollut paremminkin matka omaan sisimpääni ja samalla matka täydelliseen konkurssiin. On kipeätä käsittää, että se mitä minä olen ja edustan on lopultakin onttoa ja tyhjää. Tämä onttous ja tyhjyys on sitonut minua yhä lujemmin Jeesukseen.  On paradoksaalista, että koen olevani turvassa. Minusta pidetään huolta. Suomalainen mies yleensä haluaa itse hoitaa kaiken. Niin minäkin, mutta en selviä siitä ilman elävää suhdetta elävään Jumalaan. Ilman tuota suhdetta elämä ei kanna ja on ilman päämäärää.

Mikään suhde, joka on todellinen ei voi olla yksi suuntainen. Tavallisesti käsitämme Jumalasuhteen sellaiseksi, että Jumala kuuntelee rukouksemme ja vastaa sitten siihen antamalla elämäämme jokin tapahtuman tai asian jos hyvin käy. Todellisuudessa asia on kuitenkin niin, että Jumala antaa kaiken mitä meillä on ja ylläpitää tätä kaikkea voimallaan. Tietoinen ajatus, että kun olen jatkuvasti auki Jumalalle ja kaikki mitä teen on Jumalan, voi avata korvamme kuulemaan Jumalan puhetta meille. Näkemään Jumalan toiminnan elämässämme. Jumala voi käyttää mielikuvitustamme, ajatuksiamme ja jopa uniamme, jotta voisi puhua meille. Monta kertaa mieleen juolahtanut ajatus onkin johtanut tilanteeseen, jossa autamme toista ihmistä. Ilman tuota ajatusta olisimme kävelleet ihmisen ohi.

Kun elää lähellä Jeesusta, oma ajattelutapa muuttuu siunaavaksi. Ympärillä  olevat ihmiset eivät jakaudukkaan enää omiksi ja vieraiksi. Vihollisuudet ja vastustajat katoavat ja tilalle tulee ihmisiä joita Jeesus rakastaa ja haluaisi pelastaa. Se ikävinkin tyyppi on lähes raivostuttavalla tavalla tärkeä ja rakas.

Näin vaalien alla en lakkaa ihmettelemästä sitä, että kristinuskon vaatteisiin on pukeutunut niin paljon vihaa ja epäluottamusta. Epäluottamusta siihen, että Jumala pitää kaikesta huolta ja meidän on tehtävä hyvää ihmisiä erottelematta. Pohdin sitä, että Jeesuskin käänsi selkänsä sen ajan kansallismielisille ja keskittyi aivan muihin asioihin. Ja sen ajan Rooma oli käsittämättömän raaka ja häikäilemätön valtakoneisto. Siitä huolimatta, politikonnin sijaan, Jeesus vietti paljon aikaa yksinäisyydessä ja kuuntelemassa mitä Isä tahtoi hänelle kertoa. Ihmisenäkin Jeesus kuuli Jumalan äänen. Pyhä Henki kertoi hänelle mitä Isä tahtoi hänen tekevän ja aina se kohdistui niihin jotka valtakoneisto ja yleinen mielipide olivat jättäneet paitsioon.

Joelin kirjassa kerrotaan miten kaiken kansan päälle tullaan vuodattamaan Jumalan Pyhä Henki ja Helluntaina näin tapahtuikin. Saman Jumalan Hengen johdatuksessa minäkin saan kulkea omaaa polkuani eteenpäin.

Eilinen  ilta päättyi omalta osaltani kyyneliin. Toisaalta kiitollisuus siitä missä sain olla mukana herkisti mutta myös huoli omista lapsista avasi lopullisesti padot. Jukan oma poika oli saanut armeijasta iltavapaaan ja oli mukana Majataloillassa. Isän ja pojan lämmin kohtaaminen puhutteli ja nosti omat poikani rukouksessa mieleen. Jouduin luovuttamaan tämänkin huolen Jeesukselle. Omat rajalliset voimani eivät riitä varjelemaan heitä tämän maailman tuulilta mutta Jeesuksen voimat riittävät. Minun tehväni on vain olla maallinen isä ja se riittää. Minä riitän, koska Jeesus asuu sydämessäni.

Ihmiselo on sidottu tähän aikaan ja maailmaan. Elämä soljuu välillä kivuttomasti mutta jokainen kulkija uskoon ja aatteeseen katsomatta joutuu aina kohtaamaan tämän maailman kiroukset ja kovuuden. Kukaan ei säästy niiltä.

Itse olen jäänyt pohtimaan sitä miten Jeesus, täysin välittämättä oman aikansa tavoista ja sovinaisuussäännöistä, lähestyi ja välitti niistä, jotka olivat väsyneitä ja pudonneet yhteisönsä ulkopuolelle. Jeesus ei yksinkertaisesti piitannut siitä miten syntisiä ihmiset olivat. Hänelle merkitsee vain se haluaako ihminen ottaa hänet vastaan.

Usein unohdamme sen, että Jeesus oli ottanut ihmisen muodon ja luopunut Jumalan ominaisuuksista. Hän siis toimi ja eli ihmistunteiden pohjalta ja siitä huolimatta hän kykeni rakastamaan jokaista. Se tarkoittaa, että meillä olisi mahdollisuus toimia samoin. Voimme  samaistua Jeesukseen. Kun Jeesus toimi, Jumalan Pyhä Henki antoi voiman hänelle tehdä sen mitä Jumala hänelle antoi tehtäväksi. Sama koskettaa meitä. Seurakunnalle on annettu sama Pyhän Hengen voima ja valtuutus kuin mitä Jeesuksella oli.

Olen usein kritisoinut osaa kirkollisia toimijoitamme siitä, että emme kohtaa ihmisiä vaan puristamme kaiken merkittävän liturgioihin ja kaavoihin, ulkoisiin tekijöihin ja muotoihin. Eli kun suoritamme oikein oman Jumalanpalveluksemme, silloin kaikki on hyvin. Monasti olen pohtinut omankin seurakuntamme toimintaa ja miettinyt mitä voisimme tehdä enemmän ja paremmin. Omien kriisieni keskellä tajuan,  että kaipaan ympärilleni ihmisiä jakamaan huoleni ja rukoilemaan puolestani kun en itse pysty. Haluan kohdata Jumalan, mutta en yksin osaa ja jaksa. Tunnen olevani ulkopuolella kaikesta. Siinä ei auta liturgiat ja dogmit vaan se, että lähelläni on ihmisiä välittävät ja rakastavat.

Kirkko ei ole kirkko siksi, että sillä on organisaatio ja messut tai tunnustuskirjat ja uskontunnustus. Kirkon muodostavat ihmiset sen sisällä ja kirkko on kirkko vasta kun sen jäsenet haluavat tehdä asioita yhdessä ja elää arkeaan Jumalan kasvojen edessä toisten kanssa. Kirkko on kirkko vasta kun Pyhä Henki saa toimia sen kautta.

Viimeisinä viikkoina olen joutunut kokemaan miten haavoittuvaisia me ihmiset olemme kun ikää alkaa tulla lisää. Huolet kaksinkertaistuvat ja läheisten sairastumiset ja kuoleman uhka tekee ihmisestä avuttoman.  Itselleni, joka haluan aina selvittää ja ratkaista kaikki asiat parhain päin tuo avuttomuus on tuskallista. Mutta samalla terveellistä omalle hengellisyydelleni. Jumalla on saanut tilaa aivan uudella tavalla elämässäni. Hänen suuruutensa tulee ilmi kun käsittää mitä tarkoittaa se, että hän on minun elämäni Herra ja itse olen täysin avuton.

On vaikea kirjoittaa omista elämän varjoista käsin mitään rakentavaa. Luulen että jokainen ihminen joutuu kohtaamaan omat pimeät puolensa jossain vaiheessa elämää. Pahimmillaan tuntuu siltä, että taivas sulkeutuu ja oman pimeyden hedelmät  pulpahtelevat pintaan. Mieli on täynnä miksi-kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia. Omien varjojen pimeimmässä paikassa on piste, jossa ihmisen sydän murtuu ja kaikenlainen oma yrittäminen käy tyhjäksi. Tuossa hetkessä Jeesus voi saada meissä muodon ja Jumala tarjoaa ihmiselle  mahdollisuuden luovuttaa taakkansa Jeesuksen kannettavaksi. Tuossa pimeässä hetkessä ei ole muuta tietä pois kuin katsoa ylös.

Tuossa oman elämänhallinnan konkursissa Jeesuksesta tulee isompi osa minua kuin mitä itse pystyn olemaan. Jeesus asettuu elämään sydämeeni. Hän näkee kaiken sen häpeän, jota kannan elämässäni ja hän on ainoa joka ymmärtää ja kykenee kantaamaan sen puolestani. Vain Hän, joka on kokenut vielä suuremman pimeyden voi sanoa: Minä tiedän miltä sinusta tuntuu.

Evankeliumin voima on sen kyvyssä lohduttaa ja kantaa ihmistä. Se, että elämä nyt on vaikeaa ja askel on raskas ei olekkaan koko kuva siitä kuka minä olen. Jeesuksen omana heijastankin hänen valoaan ja pimeys väistyy. Mutta ensin on tultava pimeää…