Heräsin yöllä kolmen aikaan huoliin ja murheisiin, enkä ainoastaan vain omiini vaan surin lähimmäistänikin.
Olen aika kova sureksimaan:) .
Yön hiljaisuus muuttui puheeksi jota on vaikea saada sanoiksi.

Ymmärsin minulle opetettavan, jälleen kerran sitä kuinka vähän, tai oikeastaan ollenkaan voin ajatella tai sanoa olevani ”oman elämäni herra/rouva”. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta päättää sen kestosta tai mistään muustakaan. Tajusin että aivan kaikki mikä on tätä minua, joka olen, on täysin Jumalan hallintavallassa. Näin itseni kankaana kangaspuissa. Näin elämän langan jota yritin kutoa. Välillä se tuntui sujuvan niin hyvin että luulin olevani taitavakin ja hallitsevani kutomisen. Tunsin suurta iloa onnistumisestani ja kankaani näytti sileältä ja kauniilta, olin onnellinen ja ehkä vähän itsevarmakin.

Jotenkin lankaan alkoi tulla takkuja ja solmuja. Ensin yritin niitä korjailla ja oletin onnistuvanikin. Tarkemmin katsottuani huomasin kankaan alkavan olla nuhjuinen enkä saanut enää ompelulangasta solmujakaan auki ja työ kävi raskaaksi eikä edennyt. Tajusin että tarvitsen apua. –
En kerro millaista elokuvaa katselin, mutta loppujen lopuksi opetus taisi tehdä tehtävänsä taas kerran.

Sain rakkaudella ja hellyydellä ymmärtää etten minä omin voimin omalla yrittämiselläni jaksa enkä osaa.
En saa muuta aikaiseksi kuin aina vaan painavamman taakan murehtiessani asioita jotka eivät ole minun vallassani. Minun on osattava jättää itseni ja lähimmäiseni, koko maailman kaikkeus suurempiin käsiin ja levättävä niissä. On luotettava että ne kädet, jotka ovat luoneet taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän, kantavat. On Isä joka kannattelee, tietää kaiken, maailman alusta sen loppuun ja rakastaa ikuisesti. Antaa anteeksi ja johdattaa, nostaa kun kaadun ja pitää huolta huomisesta.

Aamulla muistin kuinka kauniisti Jesaja kirjoittaa Pyhästä Tiestä, ja kuinka rukoillessani olin niin usein saanut kokea kulkevani, jo tässä ajassa, sitä tietä. Niin sitten hain sen kohdan Raamatustani, mutta petyin, muistinko väärin? Otin toisen Raamatun ”Jumalan Kansan Pyhä Raamattu” nimisen ja siellä se oli. Luku 35 ”Pelastuksen ajan ihanuus” otsikon alla. Ihana luku!

Jakeessa 8 sanotaan ”Siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on ”Pyhä Tie”. Sitä ei kulje saastainen. Se on heitä itseään varten. Sen tien kulkijat eivät eksy, eivät ymmärrykseltä heikotkaan”! –  Nyt itken. –  Ja jatkan 9-10 ”Siellä ei ole leijonaa, raateleva peto ei nouse sinne. Ei sellaista siellä tavata: Lunastetut sitä kulkevat.
Herran vapahdetut palaavat ja tulevat Siioniin riemuiten päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät. mutta murhe ja huokaus pakenevat!” Hallelujaa!

62 luku jatkaa samalla ajatuksella ja sen 10 jae vahvistaa edellä olevan:” Käykää, käykää ulos porteista, tasoittakaa kansalle tie, tehkää, tehkää valtatie, raivatkaa kivet pois, kohottakaa viiri kansalle.” Kuinka ihmeellistä, kuinka suurenmoisia lupauksia kaikille jotka herkästi murhettuvat. Ja kaikille muillekin.

Ei mikään aika, ei edes joulun ihana aika Suuren Sanomansa kanssa, poista murhetta, tuskaa ja kaikkinaista hätää tästä maailmasta. Vain Jumalan iankaikkinen  Sana tuo toivon ja lohdutuksen. Ja koska on joulun aika, laitan tähän laulun kauniin ja tutun, jonka sanat jaksotan omalla mallillani 🙂

Ole siunattu Sinä, ja siunatut olkoot elämäsi päivät.

”En etsi valtaa –
loistoa
En kaipaa kultaakaan
mä pyydän
taivaan valoa ja
rauhaa päälle maan!
Se joulu suo, mi onnen tuo ja
mielet
nostaa Luojan luo!
Ei valtaa
eikä
kuultaakaan
vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja
rauhaisa
ja lasten joulupuu,
Jumalan Sanan valoa
jos´sielu kirkastuu!
Tuo kotihin, jos pieneenkin nyt
joulujuhla
– suloisin.
Jumalan Sanan valoa ja
mieltä jaloa!

Luo köyhän niin kuin
rikkahan
saa joulu
ihana –  ja yöhön synkän maailman
tuo Taivaan valoa.
Sua halajan
Sua odotan
sä Herra
maan ja
taivahan nyt
köyhän niin kuin
rikkaan luo
suloinen joulus tuo!

Tämän ”Taivaan” blogistina” tunnen olevani etuoikeutettu sekä kiitollinen ja onnellinen siitä että saan kirjoittaa ja olla olemassa ilmaisten itseäni, suurin piirtein sellaisena kuin tahdon. Myönnän silti että jonkinlainen sensuuri kuitenkin pelaa, kaikkea ei voi kirjoittaa ihan niin avoimesti kuin kokee, on ajateltava muitakin ihmisiä 🙂

Nyt kuitenkin haluaisin kysyä sinulta mitä sinulle kuuluu, mitä toivoisit tältä joulun ajalta, tai elämältä yleensä? Mikä olisi hartain toiveesi juuri nyt, mikä tekisi sinut onnelliseksi?

Minä pidän kovasti tästä adventin ajasta ja adventin virsistä. Vahinko vaan että, olosuhteistani riippuen, joudun laulelemaan niitä itsekseni. Mutta ei se mitään, iloa ne silti tuovat, sellaista haikeuden sekaista iloa. Muutenkin pidän joulusta, nyt kun sitä saan viettää juuri sellaisena kristillisenä juhlana kuin haluankin, kukaan ei ole estämässä. Pidän kaikista suurista kristillisistä juhlista, pääsiäisestäkin. Rakastan Herraa.

Jouluna on lupa puhua julkisesti Jeesuksesta ja kaikista pyhistä asioista, aivan toisin kuin muulloin. Voi luontevasti tuoda esiin sitä mistä sanotaan:” sydämen kyllyydestä suu puhuu”! Puhetta uskonasioista jouluna ei, ehkä,  pidetä niin outona kuin tavallisessa ajassa. Siihen ei kai loukkaannutakaan niin herkästi kuin muulloin? Pidetään siitä puhuvaa vaan vähän outona tyyppinä. Mutta ei sekään mitään, Jumalan hulluna on hyvä olla.

Jouluna saa olla lähellä todellista Taivasta, todellista Jeesusta, todellista Armoa, Rakkautta, Hyvää tahtoa ja Lähimmästä. Saa toivottaa hyvää ja siunattua joulua! Ehkä myös Jumalan Rauhaa tähän surulliseen maailmaan.

Jos haluat tietää mitkä virret ovat nyt juuri minulle ne kaikkein kauneimmat, niin tässäpä nämä 2, 5, 6, ja 7 toivottavasti Sinullakin on virsikirja!

”Käy, kansa, Herraasi vastaan, nyt kiiruhda riemuiten ja palmuista oksia taita ilosaatossa Kristuksen. Jo katsele, tytär Siion, kirkkauttaan ja riemuitse ja kuuluta laupeuttaan!”

Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2: 1-40
Kiitos Jumalalle!

Uusi Tie lehdessä oli puhetta sotien käyneiden perheiden ihmissuhteista omassa perheessään. Annoin lehden tyttärelleni niin en voi nyt siitä tarkistaa asioita, mutta se mikä itseäni kosketti oli sodan käyneiden miesten hiljaisuus!

Monin eri tavoin sota vaikutti perheiden sisäisiin suhteisiin, riippuen kuinka henkisesti vaikeaksi sota oli kunkin kohdalla osoittautunut. Kukaan ei ehjänä palannut. Se taas vaikutti meihin sodan aikana tai pian sen loppumisen jälkeen syntyneihin lapsiin.
Nyt on lupa muistaa, on lupa puhua. Näin ei ollut vuosikymmeniin sotien päättymisen jälkeen eikä varsinkaan -60 luvulla.

Emme me lapset ymmärtäneet perheissämme mitään outoa, jos jotain olikin niin se oli meille sitä tavallista elämää. Nyt itse jo iäkkäämpänä olen usein ajatellut, sydämestäni säälien, vanhempiani joiden taakkana oli yrittää elää mahdollisten traumojensa kanssa ja selvitä. –  Selvitä tavallisesta arjesta ja rakentaa raunioitunut maa.

En paljoa nyt palaa menneisiin, mutta olen kiitollinen Jumalalle ensinnäkin itsenäisestä isänmaastamme ja siitä ettei meille perheenä käynyt kovin huonosti. Isä toki oli näitä puhumattomia, hiljaisia miehiä jotka eivät osanneet osoittaa hellyyttä, mutta muuten tekivät kaikkensa perheidensä hyvin voinnin eteen. Me lapset vähän vierastimme isää, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt kuinka vaikeaa hänellä oli. Olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin.

Onneksi ehdin kiittää häntä kaikesta mitä hän teki parhaaksemme ennen kuin hän yllättäen 67 v iässä koki yksin ja täysin yllättäen kuoleman sydän infraktin seurauksena. Täysin raitis oli kotimme, meillä ei tupakoitu eikä käytetty missään muodossa alkoholia. Isä myöskin piti fyysisestä kunnostaan erinomaisesti huolta, voimistellen, hiihtäen, kävellen ja pyörällä ajaen, jopa talvisin. Joten hänen varhainen kuolemansa tuli järkyttävänä yllätyksenä. Nämä asiat palautuvat mieleeni kun hän oli syntynyt 12.12. 1915. Jos hän eläisi, hän olisi vanha mies.

Olen joistain papereista löytänyt tiedon että olen samana päivänä 12.12 sairastunut polio viruksen aiheuttamaan halvaukseeni, tosin vuosi oli tuolloin 1950. Silloin meillä oli, tässäkin maassa, hoidettavina sekä sotavammaiset että me, maailmanlaajuisesti polioon sairastuneet ja eri tavoin halvaantuneet. Pääosin lapset, mutta myös jotkut aikuiset. Lukumäärästä ei kukaan voi tarkka olla, mutta paljon oli, ja myös paljon ihmisiä tuohon sairauteen kuoli.

Ajattelin ensin tälle tekstille nimeä ” Turvamme on”. Sillä tuo sanan paikka ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat ikuiset käsivarret. Hän karkotti viholliset tieltäsi, hän käski hävittää heidät”( 5 Moos. 33.27) olisi sopinut ajankuvaan, sekä menneeseen että nykyiseen.
Minua myös vahvisti tämän päivän radio ja tv Jumalan palvelukset joissa toistui samoja ajatuksia kuin itselläni oli jo ollut. Kuuntelin esim. SRO:n lähetyksen ja niin koskettavaa saarnaa aika harvoin kuulee kuin oli tänään http://www.sro.fi/jumalanpalvelusten-saarnat-2015.

Tämän lisäksi olen lukenut viimeaikojen hämmennyksissä ja maailman melskeissä Uuras Saarnivaaran kirjaa ”He elivät Jumalan voimassa”. Se on todella vahvistanut sisintäni rohkaisten.

Kirja kertoo Jumalan voimassa toimineiden, tosi seurakunnan vaikuttaja henkilöiden elämästä, ja Jumalan työstä heidän kauttaan kristikunnassa, siitä mikä iäisyyden kannalta on ainoaa ja todella merkittävää. Alkaen n. vuodesta 1140 päättyen 1890 ja  viitaten vielä lopuksi Billy Grahamiin s. 1918. Muutamia muita mainitakseni; Valdes, Hus Luther Arndt…… Wesley..Moody, Spurgeon, Myller, Booth jne.

Sanotaan että historia toistaa itseään. Minusta, kaikki se vähä mitä tiedän, todistaa ennen kaikkea siitä että Kaikkivaltias Jumala on suunnitellut ja tehnyt kaiken mikä on hyvää ja pysyvää ja että kaikki ajat ovat Hänen tiedossaan ja hallinnassaan, kuitenkin ja aina.

Hän on tehnyt tiemme suoriksi mutta me ihmiset itse teemme niihin mutkia.
Uskollisesti Jumala kuitenkin pitää huolta, kaikkina aikoina, siitä että hänellä on niitä jotka oman Jumalalta saadun ymmärryksensä mukaisesti pyrkivät elämään oikein ja noudattaen Hänen tahtoaan. Herätysten historia kertoo myös siitä kuinka kaikki jotka tahtovat vaeltaa Jumalan sanan valossa, Pyhän Hengen totisessa johdatuksessa ja pitää Jumalan totuutta ainoana oikeana johtotähtenään, joutuvat pilkan ja kärsimysten kohteeksi.

Kun Jumala on maatamme ja kansaamme varjellut. Ilmaissut meille itsensä sanassaan ja antanut meille vapauden myös kuulla ja puhua Jumalan kokonaista sanaa, emmekö kiittäisi ja ylistäisi Häntä. Kun Hän on uskollinen, emmekö mekin olisi?

virsi 462.

Psalmissa 71, joka on otsikoitu ”Vanhuksen rukoukseksi” kuvataan kauniisti mutta todenmukaisesti ihmisen elämää.

Psalmi alkaa sanoin:” Herra sinuun minä turvaan” mutta jatkuukin pyynnöllä:” Älä milloinkaan hylkää minua”. Elämässä on aikoja jolloin huomaa olevansa hyvästä ja turvallisesta uskostaan Jumalaan, ikään kuin eksyksissä, loitonnut. On jäljellä tieto, mutta läheisyys puuttuu. Minut se pelästyttää. Mitä on tapahtunut tai tapahtuu, miksi Jumala on etäällä, vai minäkö Hänestä? Tiedän että Hän on sanonut:” Minä en sinua jätä , en koskaan sinua hylkää.”  Monessakin kohtaa hän näin vakuuttaa, niin vanhassa kuin uudessakin testamentissa.

Tuo etäisyyden tunne yllättää. Ihmisenä alkaa miettiä syytä. Niitä voi olla monia mutta usein elämään on kertynyt, aivan kuin salaa, liikaa kuormaa. Surua, sairauksia, vastoinkäymisiä ja kaiken maailman huolia. On inhimillistä paineitten alla alkaa katsoa tuota kuormien vuorta. Vaikka kuinka tietäisi että Jumala On ja vastaa sanomisistaan, Jeesus on lunastanut ja Vapahtanut kaikesta orjuudesta ja Pyhä Henki on ottanut tämän ihmisen savimajan temppelikseen, on kuin eksyksissä. Lukee Sanaa, rukoilee ja pyrkii kohti elävää Jumalaa, ja silti seinä on vastassa.

Onko Taivaallinen Isäni kaukana minusta, vai minä Isästäni? – Tiedän ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä, koska sanassa niin sanotaan. Silloin se olenkin minä joka olen huolteni ja murheitteni vuoren juurella, vuoren joka peittää näköalani ja taivaallisen valon! Minä olen varjossa. Raamatussa Elihu opettaa Jobia luvussa 35 sanoen ”asia on vireillä hänen edessään”, sen pitäisi lohduttaa kärsivää, mutta lohduttiko se? – Kuinkahan usein olen itse ollut taitamaton lohduttaja?

Etsin Raamatustani monia kohtia joissa puhutaan tuosta kaukana olon tunteesta. Useimmat niistä löytyvät psalmeista, mutta myös profeetoista. Lohduttivatko ne minua? Kyllä ne sitäkin tekivät, mutta toisaalta ne myös ahdistivat. Minä tahdon tuntea Jeesuksen lähelläni! Minä tahdon puhua hänen kanssaan, tahdon kuulla mitä Hän minulle sanoo!

En ole vielä vanhus, vasta sitten kun ikäni alkaa numerolla 7.
Silti psalmi 71 minua liikuttaa rehellisyydellään ja aitoudellaan. Se puhuu sydämen kieltä kuulevalle sydämelle. Se puhuu sielun hätää sielujemme ylipaimenelle!-  Miksi siis hän ei minuakin kuulisi!
Jakeessa 5 sanotaan ”Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudestani saakka” Eikä sekään vielä riitä vaan:” Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit…” Sinulle minä laulan ylistystä. Omakohtaista on seuraavakin:” Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta Sinä olet luja turvani!”

Jakeessa 12 tulee tuo harras pyyntö:” Jumala älä ole kaukana”! Jumala, riennä minua auttamaan.! Psalmi kertoo Jumalan uskollisesta hyvyydestä ja hänen apunsa runsaudesta ja psalmin kirjoittaja alkaa päästä iloon ymmärtäessään kuinka ihmeellisen ihana Jumala on. Ennen loppuhuipennusta psalmin kirjoittaja kuitenkin vielä kertaa ja toteaa jakeessa 20:” Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja,…  – mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat!”

Jumalan Sana on ihana, se on parasta mitä tiedän.

Kun omassa ahdistuksessani tänään itkin ja sain purkaa tunteitani tyttärelleni muistutti hän minua ihmisyydestämme. Heikkoudestamme jonka ainoa todellinen ymmärtäjä on Herramme Jeesus kristus joka on itsekin ollut kiusattu ja ainoana voi meitä auttaa ja läpikotaisin meidät tuntea. Kun surin uskoni heikkoutta, hän muistutti kuinka eräs mies Raamatun lehdillä pyysi Jeesusta auttamaan itseään epäuskossaan. Ehkäpä Jeesus kysyisi minultakin uskonko että hän voi minua näissä kuormissani auttaa ja minä voisin vastata:” uskon Herra, auta minun heikkouttani ja vahvista uskoani”.
Voisinko jo huomenna, – tai jo tänään laulaa ”Koko Tien Hän kanssain kulkee”?

Ehkä kuitenkin, vielä nyt, laulaisin sittenkin:

”Kautta kärsimysten voittoon käynyt tie on Jeesuksen, eikä meille toista tietä suotu maassa varjojen. Katso Israel kun pyrki maahan Herran lupaamaan, vaarojen ja vaivain kautta matka sinne kulki vaan.
Kautta kärsimysten voittoon käy myös kristikunnan tie; kulkemaansa tietä Herra seuraajansa aina vie. Taivaan valtakunnan siemen murhein multaan peitetään, mutta siemen, kun se kuolee, nouseva on elämään.
Kautta kärsimysten voittoon, niin se tie vie voittohon, vaikka kyynel joskus vierii, taistelu kun kuuma on. Jeesus voitti kuollessansa, Israel sai Kaanaan maan; Taistellut on pyhäin joukko, kun se kerran kruunataan.
Kautta kärsimysten voittoon, laula riemu mielin näin. Veren voiman voittolaulun, taisteluissa virittäin. Synnin, yön ja kärsimyksen, voittaa ristin rakkaus. Sydämissä särkyneissä, syttyy toivo uskallus!”

Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ, tule aamuin ja illoin varhain, tule vielä kun joutuu yö. Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan, Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan. Aamen!

Maailma on saanut jälleen suuren haavan. Käsittämätön on kouraissut. Mielettömyys sumentaa ajattelun ja tekee hiljaiseksi.

Kuinka suhtautua ihmisten tuskaan, kuinka saavuttaa surevat ja järkyttyneet niin että he voivat toipua? Monet syytökset nousevat milloin ketäkin kohtaan. Kuten vihakin.

”Näin pysyvät nyt usko toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus”?!
”Kun laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus”.
Tunnettuja raamatunlauseita. Kääntyykö tuo ensimmäinen jossain vaiheessa kristittyjä vastaan! Kuinka me kristityt voimme kiittää Jumalaa silloinkin kun maailmassa viha ja oma oikeassa oleminen saavat aina vaan julmempia muotoja lähimmäisiämme kohtaan?

Minut pysäytti Ilkan blogin yksinkertaisuus jossa on öinen kuva Pariisista ja sanat ”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton Hän, joka on meitä rakastanut!”.

Ajattelen kuinka paljon odotusta koko Raamattu sisältää. Niin vanhassa kuin uudessakin testamentissa. Usein ihmiset ovat väsyneet odottamiseen ja menettäneet uskonsa luvattuun ja toivottuun. Kuinka on nyt?

Annammeko me päämme painua kaiken mahdottomuuden edessä, vai uskommeko että Jumala On ja että Hän on rakkaus?! Kuinka meidän tulisi elää tässä ajassa? Mitä meille merkitsee se että Jumala on rakkaus? Kuinka se ilmenisi parhaiten meissä kristityissä. Sorrummeko pahan päivittelyyn vai alammeko tehdä jotain? Katselemmeko elämää ja maailmaa vaakatasossa, vai nostammeko päämme ja katsomme valoon, valoa kohti? Sitä kirkkainta kirkkautta joka säteilee meille Jumalan Pyhästä olemuksesta, Hänen Sanastaan?

Jeesus on itse sanonut:” Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa”! (Luuk.21:33) Eikö juuri silloin, juuri nyt kun ihmiset kohtaa suru ja toivottomuus olisi aika rakastaa? Mikä on sitä suurinta rakkautta johon meidän Herramme meitä kutsuu? Eikö sitä että me omassa ympäristössämme, ellemme pääse maailman ääriin, käyttäisimme aikamme ja sanamme/tekomme oikein lähimmäistemme hyväksi.
Mitä se on?

Olisiko se evankelioimista? Rakkaudella kertomista elävästä toivosta ja iankaikkisesta elämästä joka on kaikille tarkoitettu. Ettei tarvitse pelätä eikä olla toivoton kaiken kaaoksenkaan keskellä. Että meillä on hyvä Jumala, Isämme ja Luojamme joka tahtoo vain hyvää! Luojamme, joka on rakkaudesta sairas jos, tai koska, emme ota häntä vastaan.  Monia, jotka eivät tätä ymmärrä loukkaa tällainen toiminta ja puhe, ja niin se oli Jeesuksenkin aikana.

Ehkä ihmisistä, jotka eivät tiedä mistä tuo puhe kumpuaa, tuntuu että kristityt ovat tunteettomia eivätkä ymmärrä kun ihmistä sattuu. Anoppini piti kauheana että kuolevalle mennään puhumaan Jumalasta, hänestä se oli raukkamaista pelottelua, hän ei itse uskonut. No, ehkä se monien kohdalla olisi ollutkin jo myöhäistä. Ei niin etteikö hienotunteisuus näissäkin asioissa ole tärkeää, mutta!  Kumpi on tärkeämpää?

Toisessa Ilkan blogissa kuvataan naulat.
Se sattuu. Rakkaus sattuu. Rakkaus sattui. Rakkaus vei ristille. Rakkaus rukoili ihmisten puolesta. Rakkaus koki pimeyden hetken kun Herramme ja Vapahtajamme tuska purkautui sanoina ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”! Rakkaus herätti. Rakkaus lunasti. Rakkaus takasi ikuisen elämän kaikille jotka Häneen uskovat.

Ihminen ei ymmärrä enempää kuin hän on itse kokenut, vaikka kuinka tahtoisi. Siksi kaikella on tarkoituksensa. Siksi kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat – ja toivottavasti sitä kautta myös lähimmäisten hyväksi. Eikö niin käynyt Jobillekin.

Minua on aina siunannut Jobin sanoma kaikkineen, mutta etenkin se rohkeus jolla hän todistaa uskovansa:” Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan, uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen! Minä tiedän, että lunastajain elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten kun minun nahkani on riekaleina ja lihani riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan”! Vanhemmassa käännöksessä sanotaan ”Minä tiedän Jumalani elävän ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä”.

Otsikko tulee kuitenkin psalmista 145 jonka otsikko on ”Ylistäkää Herraa, kaikki luodut”! Raamatussa puhutaan paljon ylistämisestä, myös kiittämisestä, jopa joka tilassa jne. Meillä joilla on usko iankaikkiseen ja Kaikkivaltiaaseen Jumalaan taivaan ja maan Luojaan, joka on kaikelle määrännyt aikansa, on toivo! Lue tämä ihana psalmi itsellesi rohkaisuksi ja rakennukseksi. Älä unohda miten Hyvä meidän Jumalamme on kaiken kaaoksen keskelläkin. Hän tuntee elämämme läpikotaisin, tuntee tuskat ja vaikeudet, mutta Hän myös antaa ilon, jopa riemun, Hän tukee sinua ja minua. Hän nostaa meidät jaloillemme. Hän avaa kätensä meidät ruokkiakseen ja suojelee meitä ja tukee kun horjumme!

Kyllä me voimme ja saamme kiittää Jumalaa murheen ja tuskankin aikoina ja varsinkin silloin ja me saamme aikojen loppujen lähestyessäkin nostaa päämme ja olla toivossa ja uskossa, Jumalan Voimasta, väkeviä.  Sillä: ”Herra suojelee niitä, jotka häntä rakastavat…..ja on lähellä sitä joka huutaa häntä avuksi, sitä joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.”

Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä, Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen

Kirjoitan tekstiä josta minulla on vain jokin osa siitä sisimmässäni, jokin hapuilu, mutta en voi pidättääkään. Olen lukenut pääsiäisen tekstiä ja ollut tänään myös ehtoollisella. Olen jo jonkin aikaa miettinyt Jeesuksen viimeisen aterian tapahtumia. Minua järkyttää kun Jeesus ottaa leivän, siunaten ja murtaen tarjoaa sen lähimmilleen. Mietin, saattoivatko opetuslapset mitenkään ymmärtää mitä siinä tapahtuu todellisesti ja ikuisesti, mikä heitä odottaa sekä hyvässä että pahassa. Raamatun tekstin mukaan eivät.

Jeesus ottaa myös viinimaljan, kiittää Jumalaa ja sanoo: ”Juokaa tästä, te kaikki, tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi..”. Paljon muutakin syvällistä hän sanoo  ainoastaan  henkilökohtaisesti tietäen ja ymmärtäen mitä sanomansa sisältää.

Itse koen tuossa leivän murtamisessa ja jakamisessa myös sen tulevan kärsimyksen tietoisuuden, johon opetuslapset joutuvat osallisiksi Jeesuksesta todistaessaan. Sanoohan Jeesus Johanneksen evankeliumissa senkin ettei palvelija ole herraansa suurempi.

Kun Jumalaan uskovat, Jeesusta seuraamaan lähtevät, joutuvat kärsimysten murtamiksi tahtoisin sanoa että siinä on se murrettu leipä myös. Jumala ei tahtonut kärsimystä ihmisten elämään, tähän maailmaan se tuli ihmisen lankeemuksen myötä. Kärsimykselle on arveluttavaa antaa merkitystä, mutta minä olen kokenut että kristitylle kärsimys voi joskus olla ymmärrystä avaava. Kun kristityllä on oikea ja elävä suhde Jumalaan vastoinkäymiset ja elämän kivut voivat kasvattaa hänessä Hengen Hedelmää.
Elämä on opettanut että kaikilla ihmisillä on omat kipunsa, se murrettu leipä. Olisiko meillä niin ikävä Jeesusta, olisiko taivaskaipuuta ellemme joutuisi mahdottoman eteen, sellaisen jossa vain Jumala voi auttaa?

Niin kovin käytetyltä kuin sanonta:” Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” onkin, minä uskon siihen. Kaikkein kiivaimmassa ahdistuksessa se lohduttaa.. Mitä murretumpi Jumalan edessä olen sen rakkaampi Herra on minulle – ja minäkin hänelle? Sillä silloin saan olla sylihoidossa ja rakkaus, joka on suurempi kuin osaan edes kuvitella, kietoo minut hellyyteensä ja saan levätä.

Jo Jesaja luvussa 42 puhuu ihanasti Jeesuksesta, tulevasta Messiaasta millainen hän on:” … Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti. Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maanpäälle ja merensaaret odottavat hänen opetustansa……Minä Herra, olen vanhurskaudessa kutsunut sinut, olen tarttunut sinun käteesi varjellut sinut kansalleni liitoksi, pakanoille valkeudeksi, avaamaan sokeat silmät, päästämään sidotut vankeudesta, pimeydessä istuvat vankihuoneesta.”

On luvattu myös rautasalvojen ja vaskiovien avautuvan. Kaiken sen murtuvan joka murrettuja raskauttaa. Se tapahtuu kyllä, mutta millaisia ihmisiä ja kristittyjä me olisimme jos kokisimme vain maallista menestymistä emmekä koskaan murtuisi Jumalan ja Vapahtajamme hyviin käsiin? Osaisimmeko kantaa toistemme kuormia?  Matteuskin, Jesajaa lainaten, kirjoittaa Herran palvelijasta:” Katso minun palvelijani, jonka olen valinnut, minun rakkaani, johon olen mieltynyt. Minä lasken henkeni hänen ylleen, ja Hän julistaa kansoille oikeuden…Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä Hän ei sammuta, Hän on saattava oikeuden voittoon.”(12:18-20)

Kärsimys, murrettuna oleminen, on juuri sitä mitä nuo sanat pitävätkin sisällään, ei niitä kukaan toivo, mutta oikealla mielenlaadulla ne Jumalalta tulleina (kuten Jobkin on todistanut) saattavat saada aikaan ihmeen. Joten, kun meitä murretaan, voimmeko laulaa kiitosvirren niin kuin jotkut opetuslapsista vankeudessaan ja kivuissaan?

Kun sinuun sattuu Jeesus itkee ja Jumala kärsii kanssasi. Pyhä Henki on hiljaisena vierelläsi lohduttajana. Voisin kyllä kertoa sinulle erään näyn jonka itse kerran sain ollessani täydellisessä umpikujassa, pitkässä ja toivottomassa. Jumalan armosta näky oli niin todellinen että se on antanut voimaa vuosikymmenien ajan.-  Ehkä on parempi että Herra antaa sinulle aivan oman näyn/ymmärryksen tilanteeseesi, sellaisen joka on sinua varten ja todistaa Hänen rakkaudestaan tuskaasi kohtaan paremmin kuin mikään muu.

Niilo Rauhalalla on aiheeseeni sopiva valtava runo. Se on pitkä, en sitä tähän kokonaan laita, mutta se löytyy kirjastaan ”Lähellä pyhää aamua” Runon nimi on Särjettyä ruokoa hän ei muserra. Pieni otos siitä tähän.

Olen ruoko vain/ ja tällä rannalla tappioita koetaan,/ kiusausten ja epäilysten jaloissa/ minä aamut kohtaan/ ja illan ulapoiden edessä/ on sydämeni malja tyhjä./ Minä särkynyt olen/ mutta särjetylle ruoólle Sinä Jumala/ puhut hiljaa./ Aamutuulen herätessä lähellä/ ja iltaisin sydämen maljan tyhjyyden yli/ Sinä Jumala, vastaat minulle:
”Minä ruokoa särjettyä/en koskaan muserra, en/. Minä niin kuin silmääni omaa/ sitä tuholta varjelen./ Minuun aina kuin kallion rintaan/ joka ruoko nojata saa,/ minä haavat voimalla täytän/ – ja hallitsen ulappaa!”

Ps.121

Kukkien kuolla.
Luomakunnan valmistautua talveen.
Ihmisten sopeutua uuteen joka koskettaa kaikkea mitä maa päällään kantaa. Ahdistus, hämmennys, turvattomuus, epätietoisuus, kaaos päivien sanoina, otsikkoina ja todellisuutena.

Mutta. Aika on myös –
Sanan ja psalmien.

”Kuin paimenen teltta, minun majani puretaan ja viedään pois. Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti. Koko päiväksi sinä jätit minut yksin yöhön saakka. Aamuun mennessä ovat voimani lopussa. Kuin leijona raatelisi minut, ruhjoisi kaikki luuni….. – Minun ääneni vinkuu kuin tervapääskyn ääni, kyyhkysen tavoin minä valitan ja vaikerran. minun silmäni väsyivät tähytessään korkeuteen.
Herra minä olen ahdingossa, auta minut siitä!”…….

Herra, minun sydämeni elää sinulle, anna rauha hengelleni, vahvista minua, tee minut terveeksi. Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni. Sinä pelastat minut kuoleman kuilusta. Selkäsi taakse sinä heität kaikki minun syntini!”

Eräänä aamuna varhain olit luonani. Herätessäni en tuntenutkaan kipua, en hätää, en huolta. Olit kietonut minut pehmeään hyvyyteesi ja sanoinkuvaamattomaan lempeyteesi, kuin pilveen. Heräsin hymy kasvoillani ja odotin. Et ollut siinä ensimmäistä kertaa. Sinä Herrani ja Vapahtajani. Sinä ihanista ihanin, lohduttajista ja rohkaisijoista parhain ja täydellisistä täydellisin puhuit sisimpääni, tietoisuuteeni sanat:” Älä pelkää!” Hymyilimme ja minä vastasin:” En minä pelkää, olet kanssani, olen valmis”. Viivyit läsnäolossani ja erkanit hitaasti, vielä kerran vahvistaen sanasi:” Älä pelkää”!

”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti. Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon hän poikasensa laskee: Sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani”!

Minulla, siis minullakin, olisi syytä paljoonkin pelkoon tulevaisuuteni suhteen laaja alaisesti, sen tarkemmin luettelematta, mutta sisimmässäni on tyyni rauha jossa vahvana pysyvät sanat:” Älä pelkää!” – Ja kokemus ylimaallisen läsnäolosta. Minä vain totean tämän välittämättä siitä kuinka todellista se jonkin toisen mielestä on, se ei todellisuuttani kaada. Minä totisesti tiedän että Hän, Jeesus elää, Jumala On ja Pyhä Henki auttaa ja lohduttaa sanomattomin huokauksin minua – minuakin heikkoudessani.

”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule aamuin ja illoin varhain, tule vielä kun joutuu yö, tule vielä kun joutuu yö.
Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan!”

”Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!”

”Sillä minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä. Ja sitten kukuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan!!! Hänet minä olen näkevä apunani, minun silmäni saavat nähdä hänet – eikä vieraana!”

Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle, ylistetty olkoon HÄN!

(Raamatun kohdat: Jesaja 38:12-14 ja 16-17  Ps. 84:2-4….13 v.38   Job. 19:25-27 ja virsi 548)

Joskus on mahdottoman edessä. Kuinka auttaa, lohduttaa ja rohkaista ihmistä suuressa ahdingossa jonka loppumisesta ei tiedä milloin ja millä tavalla se loppuu, tai loppuuko.. Erittäin vaikeaa se on silloin kun kyseessä on läheinen ihminen. Tuskallista on katsella ja kuunnella sellaista ahdistusta joka tuntuu painavan ehkä enemmän kuin olisi voimia sitä kantaa. Ikään kuin rukouksia ei kuultaisi, ja kuitenkin tietää että ne kuullaan ja aikanaan niihin tulee vastaus, tai ainakin rauha. Joskus ihminen ei voi mitenkään auttaa, mutta Jumala voi ja Hän tekee sen silloin kun aika on.

Olen näitä aikoja tässä elänyt ja mieleeni ovat tulleet lukemattomat Raamatun kohdat ja olemme niitä läpikäyneet ahjossa olevan kanssa  yhdessäkin, mutta nyt ne eivät lohduta. Tuntuu pahalta ottaa esiin esim.Jeremia 18:” Jeremialle tuli tämä Herran sana:” Mene saven valajan työpajaan! Siellä saat kuulla, mitä minä haluan sanoa sinulle”, tai jokin muu sanan paikka ja nähdä ettei tuska hellitä.

Olen arvostetun kyläsepän tyttärenpojan tytär. Olen käynyt suvun pajassa, joka on museoviraston suojelukohteena säilytetty. Siellä koin sellaista jota on vaikea selittää, koin tuleeni kotiin ensimmäistä kertaa elämässäni ja olin jo ehken 50v! Olen aina tuntenut suurta tarvetta luoda jotain käsin ja niin olen tehnytkin. Seppä Wallinin pajassa oli ensimmäisenä näkyvillä valtavan suuri ahjo ja palkeet. Kunnioittaakseni isäni äidin isää ja hänen elämäntyötään, otin v. 2000 käyttööni hänen nimensä.

En ole koskaan nähnyt seppää työssään, en myöskään savenvalajaa, mutta olen itse ollut kultasepän verstaassa (pajalla) yli kolme vuotta opissa ja työssä. Olen nähnyt kuinka hopea ja kultasepät metalleja käsittelevät. Itse olin oppimassa emaljoijaksi. Erittäin tarkkaa, monivaiheista ja kovaa työtä. Materiaaleina tuli, vesi, hapot, 1000 asteen ikkunallinen uuni jne. Kulta ja hopeaesineitä emaljoitaessa, pesemiset, happokäsittelyt,polttamiset, hiomiset, uudelleen polttamiset jne. Kaikissa työvaiheissa on oltava äärimmäisen tarkka, sillä esim. hopea sulaa helposti emaloitaessa kun se laitetaan emalin sulamiseksi n. 1000 asteen uuniin. Eri metallit kestävät vähän eri kuumuuksia (niin kuin ihmisetkin kärsimyksissään).  – Emalin käsittely on myös monivaiheista. Emali on värillistä lasia joka jauhetaan sille kuuluvassa morttelissa, jauhe pestään ja se annostellaan pieneen kuppiin josta sitä ohuella hopeatikulla levitetään kulloisenkin, korun, mitalin, ansiomerkin, korujen tms. päälle. Tämä vain lyhyesti. Lopputulemana pitää olla virheetön teos, varsinkin ansiomerkeissä ja mitaleissa.

Tästä on vuosikymmeniä kun tuota työtä tein, mutta nyt se on palautunut mieleeni. Se on saanut hengellistä kehystä ympärilleen viime aikojen ahdistuksissa. Se puhuu minulle samaa kieltä kuin esim. juuri Jeremia 18. Tehtiinpä mitä tahansa mistä tahansa materiaalista, elävästä tai kuolleesta, näyttää siltä että onnistuakseen kaikki työvaiheet ovat yhtä vaativia. Usein fyysisestikin raskaita, jopa vaarallisia ellei ole joka hetki keskittynyt tekemiseensä. Esimerkiksi tuolla kultasepän pajassa oli kultasepillä käytössään jopa sellaista myrkkyä kuin syanidi, ja mekin emaljoijat, joita oli 2 silloin, jouduimme myrkyllisten happojen kanssa tekemisiin.

Joskus, niin kuin nytkin aamulla jo herätessäni, tunnen sisäistä ahdistusta joka ei ole sillä tavalla tunnistettavaa että voisin sanoa mistä se juuri kulloinkin erityisesti johtuu. Nykyisessä tilanteessamme olemme rukoilleet lähes lakkaamatta ja yrittäneet hakea lohtua Jumalan sanasta. Tuntuu että emme osaa emmekä voi enempää siitä huolimatta että ahdistus ei poistu.. Ja kuitenkin Jumala on uskollinen ja me tiedämme että ratkaisu tulee!

Minua lohduttaa erään meille tärkeän henkilön kirjoittama lause vastauksena kirjeeseeni:” Nämä päivät. Nämäkin, mitkä eivät mene niin kuin oli ajatellut”!  Sain näistä sanoista voimaa vaikka tuo lause kumpusikin hänen omasta elämässään, jonka tilannetta en tiedä.. Se kuitenkin sai melkein itkemään kun ajattelen että lopulta, sekä toistemme edessä että Jumalan, Pyhän ja Kaikkivaltiaan, olemme vain ihmisiä, hänkin vaikka on enemmän kuin me. Ei meiltä muuta vaadita, koska emme muuta voi  olla.  – Vain ihmisiä.

Room. 5 luku ja 2Kor.4:14. Kiitos Jumalalle!
”Sä voiman annat nousta yli vuorten……vahva oon silloin kun sä kannat, ja rohkaiset mua jälleen elämään”!

Kaiken alku tälle tekstille on muutamia aikoja sitten mieleeni pulpahtaneet sanat ”Pyhät miehet”? Ihmettelin hetken ja sitten sivuutin koko asian, vähän niin kuin että mitäs tuo nyt tarkoitti? Taisi tulla sitten radio Dein jonkin ohjelman kautta sanat uudelleen, – ja jälleen kun pääsin johonkin kohtaan lukemassani Gary Wilkersonin kirjoittamassa kirjassa isästään David Wilkersonista, jossa eteeni tuli ikään kuin kolmas kehotus Davidin saarnan aiheesta nimeltä ”Kasvu Jumalan mieheksi”?!

–  Loppusysäyksen sain omalta kappeliltamme 20 pv kun pastorimme ”saarnasi” oikeammin hän puhuu sydämellään – ja lauloi kitaransa säestyksellä kaksi koskettavaa laulua, niin että kansa itki. Voit tehdä tästä oman päätelmäsi millainen mies hän mielestämme on :)!

Tänään sain ylimääräistä aikaa, avustajani sairastuttua, lukeakseni aloittamani 325 sivua ihmettä kirjan loppuun. Kirjan nimi on oikeasti ”Mies joka uskoi”. Nämä edellä kerrotut laittoivat lukemaan vielä Johanneksen ilmestys – Sakarjan kirjat. Siltikään en ymmärrä miksi minun, joka niin vähän mistään mitään tiedän tai osaan, pitäisi kirjoittaa otsikon aiheesta? Olen kuitenkin kokenut kuinka joku asia tulee mieleeni kerta toisensa jälkeen ennen kuin uskallan sitä tulkita ja toimia sen mukaan, aina en toimi…..Itkenyt tänäänkin olen.

Älä käsitä väärin, mutta kun koen että taidan olla mahdottoman edessä, niin lohdutan itseäni sillä että kenties joku tarvitsee tätä??? Silläkin, kun muistan kuinka moni Raamatun henkilökin on ensin vastustanut saamaansa tehtävää, jolloin Jumalan on pitänyt vihastua ja rohkaista  valitsemiaan ihmisiä.

Saarnansa aiheesta ”Kasvu Jumalan mieheksi” David Wilkerson aloittaa:”Nykyään puhutaan paljon menestyksestä ja siitä, miten se saavutetaan. Raamatullisessa mielessä menestys on kuitenkin hyvin erilainen asia, kuin miten me sen ymmärrämme. Ajattele heitä, joita Jumala käytti herättämään oman aikansa ihmisiä. Jumala muovasi heitä kärsimyksen, kivun, surun ja epäonnistumisten kautta.” Sitten David kertoo Jobista, Daavidista ja Pietarista ja jatkaa:” Millaiset asiat tekevät meistä Jumalan miehiä ja naisia? Mikä on yhteistä kaikilla Jeesuksen seuraajille? Jos haluamme Jumalan kosketuksen elämäämme, millaisia sisäisiä taisteluita silloin kohtaamme? Mitä asioita Jumala käyttää tehdäkseen meistä oikeamielisiä? Älä rukoile: ”Käytä minua Jeesus” tai Herra, aseta kätesi ylleni”, ellet ole valmis hyväksymään niiden seurauksia.” Hän tiesi mistä puhui, totisesti.

Sen verran David Wilkersonista, että hän aloitti työnsä v. 1958 New Yorkin väkivaltaisissa slummeissa joita hallitsivat kaaos, huumeet ja jengisodat. Hän tuli tästä työstä maailmalle tunnetuksi kirjastaan ”Risti ja linkkuveitsi”, josta tehtiin myös maailmaa valloittanut elokuva.
David oli hyvin erikoinen ihminen tavallisuudessaankin ja hän maksoi kovan hinnan elämäntyöstään ja antautumisestaan Jumalalle, niin kuin hänen perheensäkin. Jotkut tietänevät hänestä jotain, joillekin hän on tuntematon. Vaikka olen ”tuntenut” ja seurannut hänen elämäntyötään jo -70 luvulta lähtien, en ennen tämän kirjan lukemista tiennyt millainen Jumalan Mies hän todellakin oli.

Hänen valttinsa oli käsittämättömän kokonaisvaltainen antautuminen Jumalan Valtakunnan työlle yötä päivää. Hänellä oli armolahjoja, jotka tapahtuivat välittömästi ja pysyvästi ihmisten kohdalla kun hän Herralta saamansa ilmoituksen mukaan toimi. Hänellä oli sellainen Raamatun luku ja rukouselämä ettei hän tehnyt mitään ellei ollut aivan varma että Jumala oli siinä mukana, johon hänen vaikutusvaltansa ja ihmeensä perustuivatkin. Rukous elämä ja Sanan luku vei häneltä kokousten lisäksi lähes kaiken ajan, perheen ja yksityiselämän kustannuksella. Ihmisenä hän kipuili itsensä kanssa niin että kärsi vuotavasta vatsahaavasta elämänsä ajan, välillä käyden kuoleman rajoilla. Minulle tämän kirjan lukeminen oli tarpeen, sain terveellistä opetusta.

Olen useasti lukenut ilmestyskirjaa ja se on ollut pelottavaa, mutta nyt se on tullut minulle lohdun, toivon, ilon, riemun ja kiitoksen kirjaksi. Oikeudenmukaisuuden toteutumisen ja suuren rakkauden kirjaksi. VT:n profeetoista olen aina tykännyt! Nyt kun luin ilmestyskirjan ja sen päälle vielä Sakarjan, aloin ymmärtää vähän paremmin molempia, toinen tukee toista. Ilmestyskirjan 19 ihanan luvun ”riemulaulu taivaassa” loppujakeessa sanotaan: ” Jeesuksen todistajissa on profetoimisen Henki”. Sellainen oli myös David Wilkerson.

Moni on tänäänkin Jumalan mies! Vaikka näkymätön, kuulumaton, vaatimaton ja tuntematon ihmisille – mutta ei Jumalalle. Jos meillä on näkevät silmät ja kuulevat korvat, me erotamme heidät. Kukin heistä palvelee omalla armolahjallaan, läsnäolollaan, lauluillaan, puheillaan, kirjoituksillaan jne. Jotkut antavat kengät jaloistaan jne. Jumala tuntee heidät kaikki. Uskon että kaikki jotka kuulevat Herransa äänen ja tekevät Hänen tahtonsa, saavat palkintonsa – jo tässäkin ajassa ja ainakin tulevassa, vaikka eivät sitä ajattelekaan.

Ilmestyskirjan luvun 19 jae 6 toistuu siinä laulussa jonka pastorimme meille esitti, siinä sanottiin näin:” Kuuletko vetten pauhinan. Kuuletko tuulen laulavan. Jumalan Henki suuri ja muuttumaton. Kosketa meitä, siinä toivomme on!”
Toisessa laulussa lauletaan:
”Suurella arkuudella
kerran katsoin sinuun päin. En voinut puhutelle, vain kaukaa sinut näin.
Sinä huusit Jumalaasi: ”Miksi minut hylkäsit?” Tuominnut et maailmaasi. Sinä meitä siunasit.
Herra, et lentänyt kultasiivin yli kivun ja kuoleman. Sinä itkit, kun viereesi hiivin, siksi sinua rakastan.
Sinä teit mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään. Sinä rakastit tätä maata, joka sai sinut itkemään………

Join iltateetä, olin lähes koko päivän ulkona, oli vähän vilu.
Katselin, tapani mukaan, keittiön ikkunasta taivaalle. Radio oli auki Marian Andersson lauloi Chubertin Ave Marian…….. kohosin.

Taivas alkoi tummua iltapilvistä, kuuntelin edelleen. Illan ohjelmissa soitetaan Arvo Pärtin musiikkia sekä Tv Teemalla, että radiossa.
Aivan mahtavaa, joku sanoisi mystistä on hänen musiikkinsa. En tiedä mihin se minussa niin syvästi vaikuttaa, mutta olen jossain muualla. Psalmit nousevat toinen toisensa jälkeen mieleeni ja pidättelen kyyneleitäni. Sieluni ylistää Herraa.

Taivas tummenee, olen tässä ja samalla jossain muualla. Saan kuitenkin kirjoitetuksi. Olen taivaallisissa tunnelmissa. Rakastan Herraa!
Päiväni on ollut ihmeellinen.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen,
– mikä on ihminen!

Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.

panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa.
Lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villieläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat.

Herra, meidän Jumalamme, suuri on Sinun nimesi kautta koko maailman!
Ps.8:4-10

Kuoro laulaa Aamenta!