Unen ja valveen rajamailla huomasin miettiväni elämän lyhyyttä. Kysyin, olenko osannut käyttää aikaani oikein, vai sitä turhaan tuhlannut? Tunsin lempeän hymyn ja vastauksen sijaan kuulin kysymyksen kuinka olisin tahtonut elää? Vastasin; olisin tahtonut kirjoittaa enemmän mutta aikani meni kuvien tekemiseen ja elämästä huolehtimiseen, en tainnut tehdä mitään kovin tärkeää?

Kysyit koska olin ollut onnellinen? Vastasin, en muista, ehkä joskus kun tunsin sinut lähelläni, lapsuudessa ja sitten paljon myöhemmin. Tässä elämässä rakkaus tuli täydellisimmäksi lapseni kanssa. – Nyt vanhemmiten minulla oli kymmenvuotisjakso jolloin olin vapaa ja sain olla oma itseni, ennen tätä nykyistä tilaa. Tunnen haikeutta etten ymmärtänyt sitä niin täysin käyttää kuin olisin voinut, ikävöin sitä aikaa. Kun olin ilmaissut tämän, tunsin oikeassa kämmenessäni säteilevän lämmön ja hämmästyin? Lämpö ei kadonnut ja mietin mitä tahtoisit minun ymmärtävän?

Toisissa olosuhteissa olisin saattanut tulkita sen kutsuksi? Vai otitko minua kädestä?

Ajattelin kuinka onnellinen olisin jos olisin voinut, tai voisin, käyttää aikani siunaten ihmisiä. Laittaen käteni heidän päittensä päälle kevyesti ja saanut tuntea kuinka siunaus siirtyisi Sinusta heihin. Mieluiten olisin tehnyt sen pienille lapsille, noille päiväperhosille jotka osaavat jatkaa matkaa ajattelematta eilistä tai huomista, vain iloiten hetkestä. –  Ja edelleen kämmeneni sykki. – Silmäsi kysyivät olenko nyt onnellinen? Hymyillen vastasin että olisin voinut myös olla kuin Assisilainen koska puhun myös linnuille, puille ja kukille.

Siirryin ajattelemaan kertomusta jossa paransit 10 spitaalista ja vain yksi palasi Sinua kiittämään! Se on puhuttanut minua jo pitkään. Sinun kirjassasi ei laverrella, mutta minä olisin halunnut tietää tuosta ihmisestä enemmän?

Näin sieluni silmin kuinka hän ei ainoastaan parantunut taudistaan vaan hänen silmänsäkin saivat uuden kyvyn nähdä, ja korvansa kuulla. Hän syntyi uudesti todelliseen elämään jossa hänen sisimpänsä täyttyi riemusta ja kiitoksesta joka oli suurempi kuin minkä aiheutti ruumiin paraneminen. Hän ymmärsi siirtyneensä kuolemasta elämään, Sinun antamaasi! Hän näki kaiken Sinun Kirkkautesi valossa eikä meinannut ihmisenä kestää niin suurta iloa. Hän eli rakkaudessa ja kiitoksessa ja antoi Sinulle koko elämänsä, lähtien seuraamaan Sinua.

Kaikella on hintansa, riemullakin varjonsa. Hän näki kuinka monet hänen ympärillään olivatkin sokeita, vaikka näkivät ja kuuroja vaikka kuulivat, eikä heissä ollut rakkautta eikä iloa. He elivät ylpeinä oman viisautensa sokaisemina vaikka Sinä olisit tahtonut heidän ymmärtävän että lasten kaltaiset ovat suurimpia Sinun Valtakunnassasi. He olivat tulleet suuriksi ja ahneiksi eivätkä tahtoneet tuntea Sinua.

Vain yksi sanoi Kiitos!

Herra, kaikki jotka sinut tunnustavat saavat elää ihmeessä. Sinä et halua ihmisten jäävän murehtimaan menneitä etkä huolehtimaan tulevista, Sinä kiedot meidät läheisyyteesi ja rakkautesi on kuin teltta ympärillämme, hellyytesi kuin vuotava hunaja. Herra, vaikka minulle jäi arvoitukseksi kämmeneni sykkivä lämpö tahdon Sinua ikuisesti kiittää että pidät omistasi huolen ja ylistää Sinua Elämän antajaa Elämän lahjasta – ja siunata koko maailmaa odottaessani tulemistasi. Kiitos Jeesus!
(Fil.4:6 Room. 8:28 Matt 18: 1-5 ja 10 Luuk. 17:11-19)

”Ei murhetta kun vain olla saan mä Herran lapsena aina. Kun Hän mua hoitavi armollaan, niin eivät kuormani paina.
Ei huolta kun Hän on Isäni, ei lastaan unhoittaa saata. Hän tasoittaa täällä polkuni ja kohden vie kotimaata.
On kätkössä multa huominen, ei palaa eilinen päivä, ja tänään seurassa Jeesuksen jää kauas huolien häivä”

Muutama vuosi sitten olin kymmenennessä leikkauksessani. Ahtautunut rannekanava avarrettiin ja hermo päästettiin pinteestään. Pieni leikkaus. Kävi kuitenkin niin että kun tikit oli kotona poistettu ja sairaanhoitaja poistunut haava aukesi kokonaan. Soitin sairaalan päivystykseen jonne sitten lähdin kättä näyttämään. Päivystävä lääkäri katsoi haavaa ja sanoi ”Niin auki on kuin auki voi olla, tässä on kaksi vaihtoehtoa, joko uusintaleikkaus jolloin kaikki alkaa taas alusta tai että jätetään haava auki ja varjellaan ettei se tulehdu”. Päädyttiin viimeisimpään vaihtoehtoon ja odotus alkoi. Ensin näytti siltä ettei mitään tapahdu ja käsi oli tietenkin lähes käyttökelvoton. Onneksi haava ei tulehtunut ja parin viikon päästä haava alkoi näyttää paremmalta. Kaikissa muissa haavajäljissäni näkyy tikkienkin jäljet mutta tässä ei. Nyt on takana jo 11 leikkausta ja lisää tulossa. Joka kerta leikkausten jälkeen olen ajatellut että tämä oli viimeinen, mutta ei. Nyt en enää ajattele että näistä pääsisin. Aikoinaan uskoin syvästi ja varmasti että Jumalan parantaa minut, uskoin todella ja kauan. Vaivani on vuosissa jo 65 vuotta vanha.

Miksi tämä aihe? Koska aina ei käy niin kuin toivotaan ja uskotaan. Ja siksi että on olemassa myös sellaisia haavoja jotka eivät näy, mutta ne tuntuvat. Haavat jotka ovat sisällämme oireilevat eri tavoin ennen kuin ne ovat kasvaneet umpeen. Ihminen ei ole normaalisti työkykyinen ja tasapainoinen eli oireilua vailla ennen kuin hänen haavansa paranevat. Usein ihmiset huomaavat toisistaan sen, yhtä usein niitä ei tunnisteta. Kun ihmisen elämä on haavoilla hän kipuilee, voi aiheuttaa oman kipunsa vuoksi lähimmäiselleenkin kipua. Harvoin ihminen itse tunnistaa oireidensa syyn.

Minua siunaavat Raamatun kertomukset verrattomasti. Yksi niistä on Samuelin kirjan alku, kertomus Samuelin syntymästä ja ennen kaikkea äidistään Hannasta. Hannan miehellä Elkanalla oli 2 vaimoa ja toinen niistä oli Hanna, hän oli lapseton ja toinen vaimo Peninna jatkuvasti kiusasi Hannaa. Lopulta Hanna ei enää jaksanut ja hän meni pappi Eelin luo. Hannan suru oli  valtava ja hän rukoili niin että pappi Eeli luuli Hannan olleen juovuksissa. (1.Sam.1)

Kuinkahan lukemattomia rukouksia onkaan Herran edessä rukoiltu yksin siksi että kukaan ei ole voinut auttaa ja jotkut ovat asenteillaan vielä olleet lisäämässä tuskaa. Hannalle kävi kuitenkin hyvin ja hän viritti riemulaulun Herralleen. ( 2 luku) Hän sanoi mm. sanat jotka itseäni ovat aina kannustaneet ja lohduttaneet: 2:7-9 ” Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa. Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän, sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan. Maan perustukset ovat Herran, niiden varaan hän on laskenut maan. Hän pitää omiensa askelista huolen, mutta pahat joutuvat pimeyteen. Omin voimin ei yksikään menesty”  Huomaa tämä, omin voimin ei yksikään menesty.

Olen tarvinnut lohtua ja rohkaisua ja siksi Raamattu Jumalan Sanana ja ilmoituksena on minulle äärettömän kallis, arvokas ja Pyhä.

Laitan tähän vielä tuota Jesajan kirjaa luvusta 54: 11-17. Katso, lue ja ihastu Jumalan lupauksista. Voiko olla suurempaa. Ja kaikki nämä toteutuvat Jeesuksessa meidän hyväksemme, niin lupaa Jesaja 53. Mitä kauemmin vaeltaa Jeesuksen seurassa, Hänen valossaan ja armossaan, sitä täydellisimmin jo tässä ajassa haavamme paranevat. Niihin ei jää tikkienkään jälkiä. Sisäisten haavojemme parantuessa saamme sisimpäämme rauhan, tulemme lempeiksi ja ymmärtäväisiksi toisiamme kohtaan ja meissä kasvaa Hengen hedelmää. Voimme kärsiä ja kestää tämän elämän koettelemukset Paavalin tavoin ”iloiten joka tilassa”. Emme iloitse olosuhteista, vaan siitä että saamme olla Herran omat.

Oi Jumala nyt iloitsen, Sinulta puvun sain. Mä kelpaan siinä taivaaseen; se lahja autuain. En taida kyllin katsella, ja siitä iloita! Jos milloin siihen katsahdan oon siinä puhtaana. Ei siinä löydy ryppyä, ei mitään saastaista. Mä vaikka olen musta vain, oon siinä uutena. Se kylliksi on autuuteen, en muusta huolikaan. Se vanhurskaus on Jeesuksen, ostettu kuolollaan. Ah kuinka kerran seisoisin, edessä Herrani, jos tämä armo autuain ei oisi omani.

Lopuksi. Kaikki ei sovi kaikille, vain Jumala tietää, tuntien ihmis- sydämet ja jokaisen yksilöllisen elämänkaaren mikä on parhain lääke itse kunkin haavoihin. Voimme myötäelää, muistaa rukouksin ja kuunnella, mutta parhaimman vastauksen antaa ajallaan Jumala. Hän on meidän parantajamme. Tämän kirjoitan siksi kun olen täällä tullut suositelleeksi muutamaa kirjaa sen vuoksi että itse olen niistä saanut Hengellistä Evästä. Herra on omiensa kanssa, kiitos, ylistys ja kunnia Hänelle, Kaikkivaltiaalle Taivaan ja maan luojalle!

Et ole ulkoa opittu pääni tieto.
Olet sydämeni syke ja veri joka minussa virtaa.
Olet koti jota ikävöin.
Sylittömän syli, orvon ja lesken turva.
Ikikallio joka kestät elämäni myrskyt.
Vakaa virta sisimmässäni.
Juoma jota janoan, ruoka joka täyttää tyhjän.
Vastaat Isän ikävääni ja tulet veljekseni.
Sinä ainoa, jonka rakkaus on ikuisesti totta.
Sinä, joka tuot pimeyteeni valon ja kylmyyteeni lämmön.
Sinä, joka hyydät hallan ja tuot ikikesän.
Sinä Herra!
1.5.-15

”Ja nyt – näin sanoo Herra, joka sinut loi….Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta. Minä, Herra, olen sinun Jumalasi. Minä Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi…”” (Jes.43: 1-3)

”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni ei sinuun järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, Sinun armahtajasi” (Jes 54:10…jatkoksi Jes. 54:11-17)

”Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin”(Jes 54:7)

”Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan. Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos!”
(laulujen laulu 2:10-13)
Virsi 340 iltavirreksi, kiittäen ja ylistäen. Laulun aika on tullut.

Kävin Ilkan blogin innoittamana penkomaan kirjahyllyn alimmaista kaappia johon olen säilönyt mm. sellaista hengellistä kirjallisuutta josta en ole raaskinut luopua. Siirtelin monta kirjaa ja olin jo varma etten enää etsimääni löydä, lopulta se löytyi. Sen päällä oli pieni ja ohkainen kirja jossa oli himmeä kansikuva. Kristus piikkikruunu päässään ja silmät kiinni. Hänet oli kuvattu kauniiksi, ei sellaiseksi kuin pahoinpidelty on.

Kirjan nimi on ”Tie karitsan askelissa” painettu Lappeenrannassa 1969 ja kirjoittaja on ollut G. Steinberger. Kuuluisa professori Hallesby Norjasta, kirjoittaa takakannessa seuraavaa: ”Hartauskirjoista en tiedä ainoatakaan, jonka olisin lukenut niin monta kertaa. Se on harvinaisessa määrässä kyllästetty iankaikkisen elämän Sanalla. Vuosia kestäneiden, vaikeiden kärsimysten kautta on kirjoittaja oppinut näkemään Vapahtajan Karitsan-muodon ja vaeltamaan tiellä Karitsan askelissa”. Kirjan luettuaan on täysin samaa mieltä, hiljaiseksi vetävä, ydinsanomaltaan Pyhää on teksti.

Mutta itse tarinaan.
70 luvulla oli se todellinen Pyhän Hengen herätys, josta on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Silloin olin itsekin kokenut ihmeen ja sain armon johdattaa muutamia perheenäitejä samaan kokemukseen. Eräs äiti oli kiinnostunut uskon asioista mutta kovin vastahankainen. Ei minulla ollut mitään omaa tarvetta hänen suhteensa, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli puheilleni. Kunnes Jumalan Voima kosketti häntä. Ei hänenkään tiensä ollut alussakaan helppo eikä ole ollut myöhemminkään, niin kuin ei monen muunkaan. Koska ev.lut. kirkko eli silloin ulkopuolella herätyksen emme saaneet sieltä vastakaikua ja johdatuimme helluntaiherätyksen piiriin. Se oli hyvää aikaa meille ja saimme kasvaa väkevässä opetuksessa. Opimme rukoilemisen ja Raamatun lukemisen tärkeyden. Toisin kuin minun kävi, hänen koko perheensä tuli uskoon. Hänellä oli vanhin poika au lapsi ja kaksi muuta poikaa, aviolapsia.

Kävi kuitenkin niin että vanhin poika n. 16v. iässä sortui huumeisiin ja rikoksiin, kaksi nuorimmaista olivat seuranneet vanhempiensa jäljessä seurakuntaan. Aikaa kului, tuskaa tunnettiin ja ahkerasti rukoiltiin, kunnes useamman vuoden päästä tuhlaajapoika otettiin Jumalan taholta kiinni. Hän suoritti rikoksensa ja alkoi elää uutta elämää. Meni Vapaa kirkon pitämään oppilaitokseen opiskelemaan papiksi ja sitä työtä hän on tehnyt koko tähänastisen elämänsä. Hän on nyt, ehkä viidenkymmenenneljän vuoden ikäinen. En ihan tarkkaan muista.

Miksi kerron tämän? Siksi että hän oli joltain ihmiseltä saanut vankilaan ”Tie karitsan Askelissa” kirjan. Se oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen, hän oli itkien sitä lukenut, se oli hänen aarteensa. Meni vuosia ja erään kerran kun tapasimme, hän oli jo muuttanut syntymämaisemiinsa pohjanmaalle silloin, hän oli päättänyt tuoda kirjansa minulle. Olinhan hänelle ikään kuin hengellinen isoäiti, vaikka ei meillä ikäeroa niin paljoa ollut, mutta kun äitinsä oli saanut ”herätä” minun kauttani hän koki niin. En olisi raaskinut ottaa häneltä tuota aarretta, olihan se tuonut hänen pimeyteensä Valon jonka vertaista ei toista ole. Mutta hän lempeästi pakotti minut ottamaan sen ”muistona” hänestä.

Tosiasia on etten voi itkemättä kirjaa lukea. En voi niin paljoa lainata kirjan tekstiä kuin haluaisin, mutta muutama ote: ”Ei ole kylliksi se, että minä sain kokea pelastuksen. Minun on myös vaellettava sitä tietä, jolla uskossa omistamani pelastus voidaan toteuttaa. Se on kuuliaisuuden tie.” Sitten hän kirjoittaa kärsimyksien pimeydestä johon Karitsan seuraajat joutuvat kun tahtovat tehdä totta vaelluksestaan, ja tuo esiin monia Raamatun jakeita. Hän kertoo uskon sankareista ja heidän vastoinkäymisistään ja siitä mikä on niiden hedelmä. Hän kertoo ristinryöväristä:”Tiedätkö, minkätähden kääntymtymykseen tullut ryöväri on niin miellyttävä olento, ja miksi hän on tullut tien näyttäjäksi valoon ja rauhaan monille tuhansille? Sen tähden, että hän uskoi ja juuri tuona hetkenä, jolloin hänen Jumalansa ympärillä oli pimeää”……..
…. Älä sen tähden ole epätoivoinen, kun pimeys ympäröi sinua, sillä Herra on sanonut tahtovansa asua pimeässäkin (1.Kun. 8: 12) Kunnioita Jumalaa siten että luotat häneen”.

”Hän tulee niin kuin kirkas aamutähti, hiljaa, ilman että nukkuva maailma sitä huomaa. Älkäämme siis nukkuko niin kuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit ja olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo” (1.Tess. 5:6,8)

Maranata! Tule Herra Jeesus

Sain kirjeen vuosikymmenien takaa. Se järkytti ja murehdutti sydäntäni. Olimme kerran 60 luvulla ystäviä.
Asuimme Helsingissä alivuokralaisina ja kämppiksinä. Olimme samassa opinahjossa 3 vuotta ja olimme sielun sisaret. Kun molemmat avioiduimme jouduimme erilleen toisistamme, tapasimme ja soittelimme harvoin. Laitoin hänelle tiedon kun koin herätyksen ja uskonnollisuuteni muuttui uskoksi. Hän ei reagoinut. Tapasimme satunnaisesti taidenäyttelyni avajaisissa tai kirjoitusteni julkistamistilaisuuksissa. Viimeksi tapasimme kun olin eronnut ja juhlin 50 vuotispäiviäni. Nyt hän sairastaa toistamiseen agressiivista syöpää.

Olen toki tiennyt että hän on ateisti, mutta siitä huolimatta en ole voinut vain tyytyä hiljaisuuteen vaan kirjoitin kaksi varovaista kirjettä hänelle, iankaikkisuusnäkökulmasta. Vastaus oli järkytys, ja aikaa lienee vähän. Olen yrittänyt toipua ja uskoa etten voi mitään, rukoillut olen jo pitkään. Mutta Totuus on sanan mukainen ”Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta”. Kun Raamattu on täysin vieras, koskaan ei olla käyty lähelläkään mitään hengellistä tilaisuutta koska ehtoollinen on kannibalismia –  mitä voi odottaa. Tämä ja ylpeys tiedonviisaudesta sai minut huomaamaan kuinka käsittämätön on itselleni jo täysin ateistinen elämän katsomus. Ja millaisen toivottomuuden ja avuttomuuden tunteen se saa aikaan. Ovi on kiinni ja sisältäpäin lujasti lukossa.

Sitä kallisarvoisemmaksi huomasin totuuden. Aloin lukea toista korinttilaiskirjettä luku luvulta. Mielessäni uudelleen avautuneena se suunnaton ihme että on saanut syntyä uudesti ylhäältä ja tulla tuntemaan Herran Jeesuksen. Saanut kaiken Hänen kauttaan ja Hänessä. Ja minä ajattelin kuinka huonosti muistaa joka päiväisessä elämässään että siellä missä Herran oma on siellä on myöskin Pyhä. Paavali kirjoittaa 2 luvussa näinkin 14 jae: Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! (15) Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. (16) Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän. Mutta kuka on tähän kelvollinen?.

Itselläni on se kokemus etten arjessani, enkä pyhässänikään, muista että minä olen Kristuksen ansion tähden elämän tuoksu. Että minä edustan Pyhää, koska minussa asuu Pyhä. Jos oikeasti muistaisimme ketä edustamme, että olemme Kristuksen kirje olisimme ehkä, tai ainakin minun pitäisi olla olemuksellani todistukseksi Jumalan Pyhyydestä, ja hyvyydestä. Kuinka suuri armo ja luottamus meille onkaan uskottu tämän maailman ajaksi voidaksemme tuoksua Kristustuoksua. Paavalin kirje on kuitenkin lohdullinen vaikka onkin Tosi. Kun meillä kaikilla on Raamattu, Jumalan ikuisesti muuttumaton Sana, niin en lainaa tähän paljoakaan, mutta olen niin lumoissani, kolmannesta luvusta eteenpäin lukien, kuin en olisi koskaan ennen näitä lukuja lukenut. Sellainen on Herran Sana, sellainen on Kristuksen Kirkkaus kun Hän oikein puhuttelee ja antaa lukea itseään Paavalin sanoin:” Olettehan te selvästi Kristuksen kirje, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin vaan ihmissydämiin!”
Kun olet päässyt tähän asti omassa Raamatussasi lue edelleen ja vietä juhlaa! Sillä:

3:18 Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.!

Vielä lohdutan itseäni 4 luvulla ja sen alkujakeilla:” Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu. Olemme hyljänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa, vaan tuomme esiin totuuden ja toivomme, että jokainen omassatunnossaan arvioi meidät Jumalan edessä. Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen. Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.”

Ei kullalla ostettu lunnaita sielun, ei maailman aarteet riittää ne voi. Vaan Jeesuksen risti on kalliopohja ja kuolonsa terveyden mullekin toi!
Ostettu oon – en hintaan kullan enkä maailman aarteiden. Mun osti verellänsä Jeesus, hintaan suuren rakkauden.
Ei kullalla maksettu lunnaita sielun, ei aartehet viedä voi taivaasehen. Vaan Jeesuksen risti on kalliopohja toi kuolonsa mullekin   armahduksen.
Ostettu oon – en hintaan kullan, enkä maailman aarteiden. Mun osti verellänsä Jeesus, hintaan suuren rakkauden.

2 Kor.5: 15 Ja Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan Hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.

Kiitos, ylistys ja kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Aamen.

Pari aamua sitten heräsin mielessäni soivaan vanhaan virteen. Se liittyy pääsiäiseen ja on ollut lapsesta lähtien minulle erityisen rakas? En tiedä mitä olen siitä ymmärtänyt syvällisemmin, mutta jokin siinä on. Sain isänäidiltäni rippilahjaksi virsikirjan joka on paljossa käytössä kulunut. Virsi on uudemmassakin, mutta hiukan eri sanoin. Tässä siitä vanhemmasta säkeistöjä.

Murhemielin kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta, katso, kulkeissansa Hän käy heidän rinnallansa, seurassansa vaeltaa. Kohta murhe kaikkoaa.
Usein ahdistusten tiellä hämärissä kuljetaan. Murheisina, niin kuin vielä Jeesus oisi haudassaan. Sielu kulkee yksinänsä. Huokaa epäilyksissänsä, kunnes täyttää sydämen Läsnäolo Jeesuksen.

Kaksi ensimmäistä säkeistöä. Siinä ollaan Emmauksen tiellä, syvässä murheessa ja täysin ymmällä mitä on tapahtunut ja miksi? Kunnes!
Meillä lapsuuskodissani pitkäperjantai oli todellisen murheen päivä, lapsille pitkä. Olenkin joskus ajatellut mitähän mieltä Jeesus olisi siitä että suru ja murhe on niin vahvasti aina läsnä pitkänäperjantaina ja alkaa jo kiirastorstaina?

Raamatun uudemmassa käännöksessä Markuksen mukaan (luku 14) Jeesus rukoillessaan Getsemanessa sanookin opetuslapsilleen vähän eri sanoin kuin vanhemmassa käännöksessä ottaessaan Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen mukaansa mennessään rukoilemaan. Hän sanoi:” Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa”! Ensimmäisen kerran kun tämän uudemman käännöksen kohdan luin, se iski kuin moukari tajuntaani. Aikaisempi käännös sanoo sen toisin. Yleensä minun on ollut vaikea sopeutua tähän uudempaan, mutta tässä käännös on koskettavampi.

Lukiessani Kalevi Lehtisen teksteistä koottua pien teosta hän kirjoittaa että Jeesus olisi kuollessaan sanonut lopuksi vain yhden sanan:  ”Tetelestai”:  Täytetty! Kun ajattelen kuinka rääkätty ja tuskissaan hän oli, minusta tuntuu ettei hän olisi muuta jaksanutkaan. – Ajatellessani ihmisten tuntemia tuskia kaikkina aikoina, olen miettinyt kumpi on suurempi tuska/kipu sielun vai ruumiin? Vai voiko niitä edes erottaa?

Me jotka uskomme, meidän ei tarvitse tuntea hylkäämiseksi tulemisen tuskaa niin kuin Jeesus. Minulla on pala kurkussa kun tätä ajattelen. Jumala ei ihmistä, joka on pannut toivonsa Häneen, koskaan hylkää mutta Poikansa Hän joutui hylkäämään minun ja sinun tähden. Oliko Jeesuksen kipu suurempi sydämessä vai ruumiissa? Uskon että sydämessä. Hänen sydämensä murtui – minun tähteni!-  Pyyhin kyyneleet, rauhoitun ja jatkan.

Siitä näen, ettei meitä Jeesus hylkää hätähän, kun käyn ahdistuksen teitä, arvaamatta tulee Hän. Juur´ kun sydän surren kysyy: Miks niin kaukana Hän pysyy? Silloin lähellä jo on Auttajamme verraton.
Uskollisin ystävistä, viivy aina luonani. Mitään mull´ei pelkäämistä, kun vain pääsen turvaasi. Vaikka murheen myrskyt pauhaa, Sulta sieluni saa rauhaa. Seuraani kun Sinut saan, sydän syttyy  palamaan.

Mielestäni syvän surun jälkeen ilokin on suurempi. Kipu muistetaan kyllä, mutta se ei kahlitse. Ortodoksit ovat aina osanneet iloita Pääsiäisestä. Pääsiäinen on pääsemistä vapaaksi kuolemasta! Elämä on voittanut, kuolema on kuolemalla voitettu! Voiko suurempaa ihmettä olla, EI!

Kun mua vaivaa suru syvä, Voittos saata mieleeni. Ja Sun ansiosi hyvä, että olen omasi! Rauhaa Jeesukseni , anna. Sanaas suo mun toivo panna: Joka kylvi kyynelin, Riemuin niittää vihdoinkin.

Ja kun alkaa mailleen mennä elinpäivä laskeva, eikä heikko silmä enää missään näe apua. Seiso, Jeesus, rinnallani. Auta viime sodassani, että loppuun kestäisin, Voiton kruunun perisin!

(Markus 16: 1-20)
Enkö siis Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi. Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti (virsi) 270.
Ylistetty olkoon Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus, Hän joka oli, on ja tuleva on!

Olen nyt hakenut vastauksia edelliseen blogiini miettimällä mitä tapahtui ja onko tapahtumalle jokin selitys? Luultavasti naisen teko ei varsinaisesti kohdistunut minuun henkilönä, vaan jos siinä olisi ollut joku toinen hänelle olisi saattanut käydä samoin. Toisaalta minä olin hyvä kohde tuolissa istumiseni vuoksi. Motiivi teolle löytynee ainoastaan naisen sisäisestä maailmasta. Jos vielä vertaan tekoa johonkin muuhun tekoon esim. Raamatun kertomuksissa tai niihin tietoihin joita tämän päivän kärsivistä kristityistä kerrotaan, niin minullehan ei tapahtunut yhtään mitään pientä järkytystä kummempaa, enkä joutunut kohteeksi uskoni tähden vaan olemalla väärässä paikassa väärään aikaan.

Kun tätä ajattelen tiedän mitä itseni tulee tehdä. Antaa anteeksi. Vihaan ei vastata vihalla, eikä pimeyttä voiteta pimeydellä. Oikeastaan jostain sisimmästäni kumpuaa jonkinasteinen sääli. Ymmärrän entistä paremmin lähetystyön merkityksen. Ainoa asia joka valaisee ja vapauttaa ihmisen vihasta ja pimeydestä on Jumalan Sanan opetus ja ihmisen siirtyminen uskon kautta valkeuden maailmaan. Vain Jeesus, yksin Jeesus voi auttaa, mutta jonkun täytyy tehdä työ niiden ihmisten eteen jotka eivät Kristusta tunne. Mitä minun siis tulisi tehdä että se työ olisi mahdollista.

Omassa elämässäni on ollut vaikeita ihmissuhteita ja olen joutunut tekemään työtä vapautuakseni niiden aiheuttamista taakoista. Onneksi olen saanut kasvaa sellaisten lähi ihmisten kanssa joilla on kristillinen vakaumus. Onneksi olen saanut kokea myös uudestisynnyttävän Jumalan Voiman ja tulla tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Olen oppinut etten vaikeissa ihmissuhteissa voi muuttaa  kuin oman suhtautumiseni.

Sisäisesti kipeänä ja rikkinäisenä olen jo kauan sitten rukoillut näihin apua Herralta, ja saanut ymmärtää että vain anteeksiantamalla pääsen täydellisesti vapaaksi. Anteeksiantamisen kautta koettu  vapaus oli niin mullistava asia elämässäni että se on toiminut kaikissa vaikeissa ihmissuhteissa ja elämäni vaiheissa jo vuosikymmenien ajan. Olen tämän kokemukseni syvästi sisäistämällä  ”saarnannut” anteeksiannon ihmeellistä vapauttavaa voimaa niin julkisesti kuin yksityisestikin. Tietäen kuitenkin sen etten voi sitä kehenkään kaataa ulkoa päin vaan ihmisen on saatava sekin henkilökohtaisena Jumalan armolahjana taivaasta.

Jotenkin tämä kaikki liittyy  synnin ja armon kokemiseen. Kun itse tarvitsee armoa jokaisena elämänsä päivänä ja saa sen kokea auttaa se armahtamaan niitäkin jotka eivät vielä armoa tunne, tai se on vain sana joka ei ole tullut lihaksi. Koska pienikin valo, pienikin kynttilä, valaisee suurenkin pimeyden ei ole tärkeää kuinka se tapahtuu vaan että se kynttilä syttyy. Valo on olemassa, tuli ja liekki on olemassa, jonkun täytyy vaan kertoa siitä valosta. Kertoa niille jotka ovat pimeyden, vihan ja sekasortoisen mielen vallassa, vihollisen joka ei armoa tunne eikä rakkauden lähdettä.

Jumala suokoon että me saisimme olla valon kantajia tässä pimeässä maailmassa, niin vieraiden kuin omassakin elämässämme.

Ef.5:8-11. Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valo Herrassa. Vaeltakaa valon lapsina, sillä valon hedelmä ilmenee kaikenlaisena hyvyytenä, vanhurskautena ja totuutena. Tutkikaa siis, mikä on Herralle mieleistä! Älkää osallistuko pimeyden hedelmättömiin tekoihin, pikemminkin nuhdelkaa niistä. (Raamattu Kansalle)

Matt.5:1-16 ja Psalmi 36:1- 11

Jokaisen haavan äärellä valvoo kärsimyksen enkeli, kaikki muut ovat jo lähteneet pois, ovet sulkeutuneet, tieto kadonnut, toivo luopunut. Elämä lyö meihin haavansa, siksi enkelit rukoilevat  lakkaamatta, eikä heidän silmissään yksikään yö ole pimeä.

Niilo Rauhala

Mietin pitkään kirjoitanko ja millä otsikolla? On kuitenkin viime aikoina tapahtunut sen verran outoja asioita pienessä elämässäni että puranpa paineitani. Kerron vain yhden esimerkin.
Olin asioimassa läheisessä kauppakeskuksessa avustajani kanssa. Olimme käyneet jo muutamassa paikassa ja matkalla apteekkiin kun isossa aulassa, jossa oli tilaa aivan hyvin, huomasimme ohimennen huivein ja kaavuin pukeutuneen kookkaan naisen. Hän oli hyvän matkan päässä meistä eikä meillä ollut mitään syytä kiinnittää häneen erityistä huomiota. Jonkinlaiset lastenvaunut hänellä oli. Lähestyessään hän yllättäen lisäsi rajusti vauhtia tullen kohti ikään kuin törmätäkseen meihin. Siinä silmänräpäyksessä nuori ja nopea avustajani vetäisi pyörätuolini taaksepäin ja siten vältyimme törmäykseltä. Nainen jatkoi matkaansa taakseen katsomatta. Tilanteessa oli selkeästi sellaista hyökkäävyyttä ja vihan tunnetta joka pelästytti ja jäi vaivaamaan. En ole koskaan aikuisiässäni kokenut mitään vastaavaa. Ihmettelen vieläkin mitä oikein tapahtui?

En saanut rauhaa vielä illallakaan koska en löytänyt mitään selitystä asialle. Tuli vaan mieleen pahin mahdollinen. Entä jos nainen olisikin ollut mies ja vaunuissa vaikka pommi?  Tässä kerrotussa tapauksessa tunsin oikeasti hyytävän kylmän vihan viiman pyyhkivän ylitseni. Se ei edes tuntunut luonnolliseltakaan enää. Aamuyöstä näin unen jossa minulla oli käsittämättömän hyvä olo, en kerro mitä näin, mutta jäin miettimään lohduttiko Jumala vai psyyke?

Ilkka kirjoitti jokin aika sitten lintukodosta. Sellaiseksi olen kokenut tämän isiemme maan lähes näihin päiviin asti. Omakin elämäni on ollut jo parisenkymmentä vuotta suhteellisen rauhallista ja olen tuntenut oloni turvalliseksi. Minulla on kaikki hyvin, mitään ei ole yllin kyllin enkä ole terve, mutta tarpeellinen on. En oikeastaan ole pelännyt, enkä pelkää mitään ulkoapäin tulevaa uhkaa. Mutta, ei ainoastaan tämän poikkeuksellisen kohtauksen takia vaan muutaman muunkin oudon jutun takia heräsin ajattelemaan kuinka kauan lintukotoni säilyy ehjänä. Olenko sulkenut silmäni ja korvani maailman vaaroilta ja hätää kärsiviltä ja vain nukkunut tyytyväisen unta muusta välittämättä.

Jos viimeaikaiset tapahtumat ovat opettamassa minulle jotakin, niin Jos ne ovat Jumalasta, otan ne kiitollisena vastaan. Minusta on suurenmoista jos, ja kun minun Taivaallinen Isäni tahtoo nähdä kanssani vielä vaivaa ja auttaa minua näkemään jotain sellaista mitä en näe ja kuulemaan jotain mitä en kuule. Haluan ajatella että Hän on kaiken takana salliessaan sellaistakin jota en nyt juuri käsitä. Hän tahtoo kaikille pelkästään hyvää.
Tiedän että monet karttavat tällaista ajatusta, mutta itse löydän tähän viittaavaa Raamatustakin. Mikään ei ole sattumaa, eikä mitään tapahdu Jumalan tietämättä. Haluan olla kuulolla koska tahdon yli kaiken päästä perille ja olla saattamassa sinne myös niin monta kuin Jumala armossaan antaa –  ihmisiä  ”Pelastuksen ajan ihanuuteen”!
Jesaja 35: 1-6 Raamattu Kansalle. Pelastuksen ajan ihanuus:

Autiomaa ja kuiva maa iloitsevat, aromaa riemuitsee ja kukoistaa kuin lilja. Se kukoistaa kauniisti, iloitsee ja huutaa riemusta. Sille annetaan Libanonin kunnia, Karmelin ja Saaronin ihanuus. Silloin nähdään Herran kunnia, meidän Jumalamme ihanuus.
Vahvistakaa heikot kädet, lujittakaa horjuvat polvet. Sanokaa niille, joiden sydän on pelokas:” Olkaa lujat, älkää pelätkö. Katsokaa, teidän Jumalanne! Kosto tulee, Jumalan rangaistus. Hän tulee ja pelastaa teidät.”

Silloin avautuvat sokeiden silmät ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii kuin peura ja mykän kieli ratkeaa riemuun, sillä vedet puhkeavat autiomaahan ja purot aromaahan. Hehkuva hiekka muuttuu lammikoiksi ja kuiva maa vesilähteiksi.

Aamen. Tule Herra Jeesus.

Tänään herätessäni mielessäni oli otsikko aiheesta josta tunsin tarvetta kirjoittaa. Uutiset kuultuani otsikko muuttui. Oletan kuitenkin että saan tähän jotain alkuperäisestä ajatuksestani. Sillä tätä pimeyttä jota uutiset joka päivä vyöryttävät eteemme ei voita mikään muu kuin usko ja toivo Maailman Valosta! Kristuksen Kaikkivaltiaan olemuksen kirkkaudesta.

Muutama viikko sitten meillä kappelillamme oli vieraita Virosta, mukana vanha, pienikasvuinen pappi. Hän sekä saarnasi että jakoi ehtoollista. Hän puhui omalla kielellään joka tulkittiin, mutta tulkki puhui hiljaa ja vähän epävarmasti, joten takana istuen omalla tuolipaikallani minulta meni sanoma ohi. Huomasin kuitenkin että tytär oli kovin liikuttunut. Kun pääsimme ehtoolliselle meidän oma pastorimme jakoi leivän ja tämä vieras viinin. Kun hän tulikohdalleni näin ehkä maailman kauneimmat ja kirkkaimmat kasvot! Uskomattoman hymyn ja harvinaisen siniset silmät vanhalla miehellä. Luulen etten sellaista kirkkautta ihmiskasvoilla ole nähnyt koskaan. Ja tytär itki.

Minulla on tapana avata Raamattu ennen kuin alan kirjoittaa, usein se aukeaa oikeasta kohdasta. Tänään Sana oli Matt.12:18-21. ” – Katso minun palvelijani, jonka olen valinnut, minun rakkaani, johon olen mieltynyt. Minä lasken henkeni hänen ylleen, ja hän julistaa kansoille oikeuden. Ei hän riitele, ei kuulla hänen ääntänsä kadulla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta. Hän saattaa oikeuden voittoon. Hänen nimeensä kansat panevat toivonsa.”

Alun perin ajattelin kirjoittaa aiheesta ”Puhutaan hyvää”. Siitä lähtökohdasta kummuten että olemme kristittyjä ja meidän olisi hyvä erottua maailmasta siten että rakentaisimme siltoja kuilujen yli. Voisimme aloittaa vaikka omasta perheestämme, jos sellainen on. Normaalit ihmiset kaipaavat toistensa läheisyyttä. Onnellisia ne joilla on puolisot. Kuinkahan moni muistaa tuosta, usein niin itsestään selvänä pidetystä, asiasta kiittää ja osoittaa puolisolleen hellyyttä. Onnellisia ne joilla on lapsia, ja molemmin puolinen suhde on hyvä. Onnellisia ne joilla on ystäviä ja kaikkein onnellisimpia ne joilla on iankaikkisuustoivo ja usko. Jos nämä kaikki voidaan vielä nivoa yhteen on helpompi kestää pimeä.

Puhutaan toisistamme hyvää, puhutaan toisillemme uskon ja toivon sanoja. Jos mahdollista otetaan syliin ja ollaan hiljaa, annetaan toisen/toisten tuntea että ollaan yhtä. Osoitetaan välittämistä myös niitä kohtaan jotka ovat vieraita., jotka eivät kuulu joukkoon. – Aamulla ajattelin niinkin että saatan jopa ymmärtää niitä jotka menevät sylin puutteessaan äiti Amman syliin?! Itse en kuitenkaan menisi.

Kun ajattelen tätä meidän ”taivasjoukkoa” täällä mieleeni nousee välittömästi aika monta henkilöä, sellaista jotka luontevasti toimivat lähimmäistensä hyväksi, jopa niin että eivät ehkä itse sitä huomaakaan 🙂 ! Itselleni tulee näistä henkilöistä hyvä ja kiitollinen mieli. Spontaanisti kiitän heistä Herraa ja ajatuksissani siunaan. Jos joku tunnistaa itsensä rohkaisen sinua jatkamaan samaan malliin 🙂

! Matteus 5: 14-16. ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampun jalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Tämä on mahdollista koska Jeesus Vapahtajamme sanoo itse näin: Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”! (Joh.8:12)

Vielä Paavali kirjoittaa kirjeessään filippiläisille 2:!3-16 ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä – ja myös teette, niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä Jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä. Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, kun pidätte esillä elämän sanaa, ja minä voin Kristuksen tulemisen päivänä ylpeillä siitä, etten ole turhan vuoksi ponnistellut ja nähnyt vaivaa.”

Kun kuulin aamun uutisen taas yhdestä pimeyden teosta naapurimaassamme mietin kuinka ihmiset jaksavat elää tässä maailmassa ja suoriutua jokapäiväisistä toimistaan omienkin huoltensa, murheittensa, yksinäisyyksiensä ja kipujensa lisäksi? Siinä ymmärsin entistä kirkkaammin kuinka tärkeitä me kaikki olemmekaan toinen toisillemme.  Muistetaan tämä täälläkin meidän ”taivaallamme”. Emme voi nähdä millaista surua joku kantaa, puhutaan hyvää, muistutetaan Valon ja Kirkkauden lähteestä, yhteisestä uskostamme ja toivostamme Pyhään Jumalaan.

”Ihmeellinen on Sinun armosi, Jumala! Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset. Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin ja annat heidän juoda  ilosi virrasta. Sinun luonasi on elämän lähde, Sinun Valostasi me saamme valon. Ps.. 36: 8-10) Siunausta viikonloppuusi   

Ilkan kirjoittama blogi 21.02 ”Kun Herra ottaa jotain pois…” inspiroi minua niin etten saa sitä mielestäni kuin, ehkä, kirjoittamalla?
Palaan aikaan n. 50 vuotta sitten. Vanhempani olivat kunnollisia ihmisiä mutta tyystin toistensa vastakohdat, sota-ajan avioliitto. Kun rauhan tultua piti aloittaa normaali elämä varmaan kumpikin huomasi tehneensä virheen, mutta periaatteen ihmisinä elivät ajan tapojen mukaisesti, eli eivät eronneet. Meitä lapsia syntyi 5. Olimme köyhiä, kuten muukin tavallinen kansa ja asuimme ahtaasti vielä – 60 luvullakin. Isä eli lähes askeettisesti suhteessa itseensä, mutta oli aina auttamassa muita. Perheensäkin hän asetti omien tarpeittensa edelle. Äiti oli toisenlainen.

Tuli sitten aika jolloin mustavalkoiset televisiot alkoivat olla jo melkein kaikilla ja äitikin halusi meille sellaisen, isä ei. Isä muutti kahden huoneen ja keittiön asunnossamme toiseen huoneeseen missä tv ja vanhempieni sänky oli. Se oli lopun alkua. Kyllä he kääntyivät papinkin puoleen noissa kriisiajoissaan ja yrittivät pitää liittoa yllä. Tosi asiahan oli ettei se television vika ollut, että vanhempani erosivat, mutta ehkä se oli liikaa kaiken muun ohella.

Siihen aikaan tv:stä tuli hyvää ohjelmaa, mm. elokuvia jotka olivat Amerikan malliin liikuttavia ja niissä oli paljon hengellisyyttäkin  ja kauniita tarinoita. Erikoisen koskettavia olivat sellaiset joissa kerrottiin köyhistä, orjista ja sellaisista ihmisistä jotka olivat hyviä, ja vain yksi saattoi olla se paha. Minusta niitä oli ihana katsella. Ne olivat silloin ihan toista kuin mikään mitä näemme ja koemme tänä itsekkyyden ja materiaalisen yltäkylläisyyden aikoina.

Tätä aikaa hallitsee suuri Minä. Sellainen epäitsekkyys jota isäni edusti ei tulisi tänään kuuloonkaan, jollei nyt ehkä jonkun harvan lähetystyöntekijän kohdalla? Tästä johtuen tuo Ilkan kaunis ja riisuttu tarina, pieni ja yksinkertainen, sai sydämeni lähes murtumaan.

Niin pienestä voi joskus olla päivien mietteet ja sisäinen puhe riippuvainen. Minulle tuli mieleeni kaikkein voimakkaimpana Matteuksen evankeliumin 11 luku ja sen jakeet 7-10.
” Heidän mentyään Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta:” Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmän kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu – Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien.”

Me ihmiset näemme vain ulkokuoren. Me istumme mielellämme etummaisiin istuimiin merkittävien ihmisten viereen ja haluamme paistatella maallisissa parrasvaloissa. Me putsaamme ja puleeraamme itseämme ja pukeudumme hienoihin vaatteisiin, JOS vain mahdollista. Jotkut ”hengenmiehet” korottavat itsensä maailman laajuiseen julkisuuteenkin jne. Ei kaikki ole aina Jumalasta, kannattaa pyytää viisautta Kaikkivaltiaalta taivaan ja maan Luojalta ja tutkia mitä Hän on sanonut.

On tätä aikaa, myös työhön ja opiskelupaikkoihinkin hakeutumisessa, osata oikein myydä itseään. Ikävä kyllä muuten ei tunnu pärjäävän. Ei kaikilla ole tällaiseen halua eikä mahdollisuuttakaan, en ollenkaan sitä väitä, yleistän vaan. Kerron minkä olen kuullut ja nähnyt.

Kuinka kaukana tämä kaikki onkaan taivaallisesta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Sen tähden tuotamme surua Jumalalle. Sen tähden Jeesus itki. Sen tähden Isä Jumalakin itki. Sen tähden että ihminen kärsii ja hänen täytyy se sallia siihen saakka kun aika on. Jeesus itki koska ihmisen täytyy kuolla kunnes kaikki palautuu Jumalan tahtomaan tilaan jossa ei ole kuolemaa, ei kipua eikä mitään tämän maailman murheista. Vain rakkauden täyttämä ikuisuus.

Jos luet tuon 11 luvun loppuun ja luet oikein ajatuksella jakeet 25-30 saat kaikesta, minkä ympärilläsi kipuna näet, lohdutuksen. Suuren ja kestävän! Voit elää rauhassa kiittäen ja katsella ympärillesi voisitko tehdä jonkin pienen palveluksen jollekin lähimmäisellesi ja saada palkaksesi hyvän mielen, ja tuottaa samalla ihmisveljellesi tai sisarellesi pitkäaikaisen ilon josta hän kiittää mahdollisesti sinua ja mikä parasta ehkä Jumalaakin jos hän Hänet tuntee tai tulee tuntemaan.

Matt.10:40-42  ” Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Joka profeetan ottaa vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas,  saa vanhurskaalle kuuluvan palkan. Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.
Ole siunattu.