Minä ihailen ja kunnioitan presidentti Sauli Niinistöä. Olen tänäänkin kahteen kertaan kuunnellut ja katsellut hänen uudenvuoden puheensa. Jonka päätteeksi hän rohkeasti ja suoraselkäisesti toivottaa meille kaikille Jumalan siunausta!

Olen saanut hänestä, ihmisenä, sellaisen käsityksen että hän elää niin kuin opettaa. Sen lisäksi hän puhuu niin yksinkertaisen selkeästi ja todesti että uskoisin kaikkien nämä puheet ymmärtävän. Hänellä on lahja lähestyä ihmistä ja silti säilyttää asemansa kunnioitus. Ehkäpä se juuri siinä onkin, hän on ihminen. Ihminen johon sopii myös yhtenä ulottuvuutena hengellisyys. Voisiko paremmin olla?

Mennyt vuosi on ollut yllättävä kaikkine  uusine ilmiöineen. Henkilökohtaisestikin on ollut ehkä enemmän murheita, surua ja huoliakin kuin aikaisemmin, vai kasaantuivatko ne vaan? Kuolemaa on ollut, sairautta, ihmissuhdekriisejä jne.

Jos jotain hyvää vielä presidentistämme, niin vaikka hän myöntää rehellisesti kohdatut ongelmakohdatkin, hän korostaa myös asennetta näkemään menneissä tapahtumissa myös hyvät puolet itse kunkin kohdallaan ja maailman laajuisestikin.

Erityisesti minua kuitenkin kosketti kun hän korosti tietynlaista tasapuolisuutta suhteessa köyhyyteen ja rikkauteen siis aineellisesti. Sanoen jotenkin näin:” Suurimman edun saivat ne, joilla jo ennestäänkin oli suurimmat edut” ja niin ei olisi oikeudenmukaista (oma lisäykseni). Tässä hän puhui minun mielestäni lähimmäisyydestä ja aivan oikein.

Uskokaa tai älkää, mutta tämä, ja omatkin kokemukseni, johdatti minut lukemaan Paavalin kirjettä filippiläisille, tarkemmin sen neljättä lukua.

Lainaan Uuras Saarnivaaran käännöstä.
Ensiksikin viidennestä jakeesta lähtien:” Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä”!

6s ja 7s jae neljättä lukua on otsikoitu ”Murheet ja Jumalan rauha”. Joista 6s alkaa tavallisen ihmisen kannalta aika vaativasti:” Älkää mistään murehtiko vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalan tietoon”. –  Minä en ole tuossa onnistunut ja kuitenkin tuon kehotuksen luvattu seuraus on sitä mitä eniten kaipaan, tässä levottomassa ja turvattomassa maailmassa:” Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa”!

”Kilvoitus kaikkeen hyvään” jakeet 8-9 :” Vielä veljet: kaikki mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa.  – Tehkää sitä, mitä olette minulta oppineet, saaneet, kuulleet ja minussa nähneet, niin Rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Aika paljon sanottu ihminen Paavalilta, mutta ei yhtään liikaa. Hän jos kuka eli niin kuin opetti.  Ja minkä opetuksen ja esimerkin oli Jeesukselta itseltään saanut.

Ja kuitenkin, ehkä eniten tunnettu ja siteerattu sanonta on Paavalilla jakeissa 10-19. Jossa otsikko on: ”Kiitos avustuslahjasta”?!

Näissä jakeissa Paavali kirjoittaa ihastuneensa suuresti että hänestä oli vihdoinkin elvytty pitämään huolta aineellisestikin. Tosin hän toteaa että hakua olisi aiemminkin ollut, mutta ei tilaisuutta.? Kuinka on meidän laitamme, onko halua auttaa vaikka olisi tilaisuuskin? Paavali jatkaa sillä kaikkein tutuimmalla jakeella:” Ei niin, että puutteen vuoksi tämän sanon. Olen näet oppinut (oloihini tyytymään) tyytymään siihen, mitä minulla on. Osaan elää niukkuudessa, osaan elää myös runsaudessa. Kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin olen tottunut, sekä olemaan ravittuna että nälkäisenä, elämään sekä runsaudessa että puutteessa. Minä voin kaiken hänessä, joka minua vahvistaa.”

– En voisi toivoa mitään enempää kuin että tuon kaiken oppisin. En silti kestäisi sitä koulua jonka Paavali joutui läpikäymään.

Paavali antaa hyvää palautetta filippiläisille siitäkin että olivat ottaneet osaa hänen ahdinkoonsa. Kiittää filippiläisten seurakuntaa alkuajoistaan jolloin he kävivät Paavalin kanssa tiliyhteyteen annetuista ja saaduista varoista. Paavali toteaa saaneensa kaikkea tarvitsemaansa jopa runsaasti ja sanoo sen olevan ”suloinen tuoksu” ja Jumalalle mieluinen uhri.

Muistamme muualtakin kuinka suuren arvon saa sellainen joka ei ajattele itseään ja omia tarpeitaan aina ensimmäisenä vaan pystyy antamaan vähästäänkin tai vaikka kaiken jos Herra tarvitsee. Mutta on niinkin että juuri ne joilla ei olisi aineellista rikkautta saattavat helpommin antaa toiselle tarvitsevalle kuin ne joilla paljon on. En sano tätä yleistäen ollenkaan. Tämän ratkaisee sydämen tila ja rakkaus Jumalaa ja kärsiviä lähimmäisiä kohtaan.

Niin kuin kaikessa ja aina, Paavali kiinnittää sekä omansa että ohjaa meitäkin kautta aikojen, kohottamaan katseemme Kristukseen jotta saisimme oikean ja oikeamielisen suhteen itseemme ja lähimmäisiimme Kristuksesta käsin. Ajalliset ovat ajallisia, joskin tärkeitä ja täysin välttämättömiäkin, mutta kaiken päämäärä on iankaikkisuus ja Jumalan Valtakunta. Kaiken minkä teemme tulisi tapahtua niin ettemme mistään kerskaisi, emme ylpistyisi emmekä pitäisi itseämme sen parempina kuin muita vaan muistaisimme osamme ”ansiottomina palvelijoina”, mutta niin että se tulisi totuuden ja aitouden kautta.  Oikealla asenteella ja terveellä nöyryydellä jossa kunnioitamme Pyhää Jumalaa ja jonka aikaan saa meissä asuva Pyhä Henki.

Lopuksi Paavali lupaa:” Jumalani on rikkautensa mukaisesti täyttävä kaikki teidän tarpeenne kirkkaudessa, Kristuksessa Jeesuksessa. Jumalallemme ja Isällemme kunnia aina ja ikuisesti! Aamen.  – Huomaa kirkkaudessa! Ei välttämättä tässä ajassa niin kuin nyt on monen mielestä tapahduttava.

En voi olla tässä yhteydessä kertomatta seurakuntaneuvos Valtter Luodon kirjoittamasta uudesta 500 sivuisesta kirjasta jonka nimi on ”Job, kärsivä hurskas”. Sen minkä olen siitä kuullut, en vielä lukenut, uskallan sanoa että tervettä oppia.

fil.4: 23:”Herran Jeesuksen Kristuksen armo olkoon henkenne kanssa/ (teidän kansanne)”!

Edellisen tänne laittamani tekstin viimeiset lauseet jättivät surun pintaan, mutta jäi jatkamatta. Ajattelin palaavani, mutta kerkesi pari kuukautta vierähtää.

Etsivä löytää, kirjoitin. Ja ’huhuilkoot perääni’ tarkoittaen Jumalaa. Nousi mielikuva ihmisestä joka Jumalan näkökulmasta piileksii, mutta omasta näkökulmastaan ei. Jumala kykenee näkemään kaikista perspektiiveistä, mutta ihmiselle esim laajanäköinen kotkaperspektiivi on vaikeampaa. Ja vaikka siihen kykenisi, ei näköala koskaan yllä siihen mikä Jumalalle on mahdollista.

Vaan mistä suru? Se tulee siitä, että Jumalaa torjuva ihminen ei tiedä mitä menettää ja siitä, että Jumala suree menetetyn rakkautensa perään. Sillä Jumalalla todella on tunteet, vaikka hän kaiken kestääkin. Ja suru tulee siitä, että Jumalan lasten yhteys menettää jonkun jonka kuuluisi olla ja pysyä yhteydessä.

Mutta vakavinta on, että hulluinta mitä ihminen voi elämällään tehdä, on päättää siirtyä kuoleman rajan yli ilman Jeesusta. Miksi näin on, on mahdotonta selittää järkiperustein, mutta miksi edes ottaa sellaista riskiä että kokeilee. Kun elämä Jeesuksen omana ei silti ole mikään järjetön paketti. Toki sitä voi toteuttaa monella lailla, mutta pelkästään järjellisin perusteluin arvioituna pelastussuunnitelma Jeesuksen kautta on kaikkein järkevin ja ihmistä kohtaan reiluin paketti koko uskontojen kirjossa. Plus että Jeesuksen persoona on paljon enemmän kuin mikään uskonto.

Näitä ajatuksia taustalla jään hieman murheella miettimään, miksi kukaan antaa pitkittää Jeesuksen kohtaamista. Mitä kaikkea ehtiikään matkalla mennä sivu suun jos esimerkiksi omat lukkiutuneet asenteet ja elämän tuiskeessa omaksutut valheet estävät näkemästä Jeesuksen sellaisena kuin hän on? Hän on kuitenkin kaikille kaikkea. Ei aina ihmisen oman tahdon mukaan (koska se ei välttämättä ole paras näkökyvyn rajallisuuden takia) ja näennäisesti helpointa reittiä, mutta lopulta kestävintä. Ja entä sitten kun tulee se hetki, jolloin kaikkien polvien on notkistuttava hänen kuninkuutensa edessä? Koska se hetki kuitenkin tulee.

Ja minä joka näitä kyselen ja haluaisin herätellä muitakin.. Vaikka olen varmasti Jeesuksen omaksi tunnustautunut ja sitoutunut, olenko minä mennyt jonkin asian tai asenteen kanssa piileskelemään? Olenko sanonut Jeesukselle, että kyllä sinä olet minun Herrani ja samalla sujauttanut selkäni taakse jotain jota en halua näyttää hänelle, tai luullut ettei hän halua tai viitsi sitä kohdata. Hän joka kesti ristin kärsimykset (omasta tahdostaan, ja koska se oli kolminaisuuden ihmeellinen suunnitelma) ei kestäisi minua ja asioitani… Hmm, paras yrittää päästä johonkin ymmärrykseen, koska tämä on tärkeä kysymys.

Ja Hyvää Joulua, sillä aina on syytä iloita Jeesuksen syntymästä, vaikka sen äärellä pohdinnat olisi vakavempiakin.

Vietämme vapahtajamme syntymäpäivää aikana, jolloin usko Häneen, Jeesukseen leviää yli kansakuntien nopeammin kuin koskaan, jopa Beirut ja Libanon on avautunut evankeliumille Irr-tv:n kaupunkimission kautta.

Täällä Suomessa, me kristityt kipuilemme maallistumisen ja uushenkisyyden välimaastossa.

Jeesus ei ole kiinostunut meidän mielipiteistämme tai siitä millaista elämää me vietämme. Hän haluaa meidät juuri sellaisina kuin me olemme. Silloin hän voi armahtaa meidät ja viedä meidät hänen ominaan Jumalan eteen.

Olitpa millainen hyvänsä, Jeesus haluaa sinut joukkoonsa. Hän haluaa antaa sinulle iankaikkisen elämän.

Tähän uskoen haluan toivottaa sinulle hyvää ja siunattua Joulua!

Heräsin yöllä kolmen aikaan huoliin ja murheisiin, enkä ainoastaan vain omiini vaan surin lähimmäistänikin.
Olen aika kova sureksimaan:) .
Yön hiljaisuus muuttui puheeksi jota on vaikea saada sanoiksi.

Ymmärsin minulle opetettavan, jälleen kerran sitä kuinka vähän, tai oikeastaan ollenkaan voin ajatella tai sanoa olevani ”oman elämäni herra/rouva”. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta päättää sen kestosta tai mistään muustakaan. Tajusin että aivan kaikki mikä on tätä minua, joka olen, on täysin Jumalan hallintavallassa. Näin itseni kankaana kangaspuissa. Näin elämän langan jota yritin kutoa. Välillä se tuntui sujuvan niin hyvin että luulin olevani taitavakin ja hallitsevani kutomisen. Tunsin suurta iloa onnistumisestani ja kankaani näytti sileältä ja kauniilta, olin onnellinen ja ehkä vähän itsevarmakin.

Jotenkin lankaan alkoi tulla takkuja ja solmuja. Ensin yritin niitä korjailla ja oletin onnistuvanikin. Tarkemmin katsottuani huomasin kankaan alkavan olla nuhjuinen enkä saanut enää ompelulangasta solmujakaan auki ja työ kävi raskaaksi eikä edennyt. Tajusin että tarvitsen apua. –
En kerro millaista elokuvaa katselin, mutta loppujen lopuksi opetus taisi tehdä tehtävänsä taas kerran.

Sain rakkaudella ja hellyydellä ymmärtää etten minä omin voimin omalla yrittämiselläni jaksa enkä osaa.
En saa muuta aikaiseksi kuin aina vaan painavamman taakan murehtiessani asioita jotka eivät ole minun vallassani. Minun on osattava jättää itseni ja lähimmäiseni, koko maailman kaikkeus suurempiin käsiin ja levättävä niissä. On luotettava että ne kädet, jotka ovat luoneet taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän, kantavat. On Isä joka kannattelee, tietää kaiken, maailman alusta sen loppuun ja rakastaa ikuisesti. Antaa anteeksi ja johdattaa, nostaa kun kaadun ja pitää huolta huomisesta.

Aamulla muistin kuinka kauniisti Jesaja kirjoittaa Pyhästä Tiestä, ja kuinka rukoillessani olin niin usein saanut kokea kulkevani, jo tässä ajassa, sitä tietä. Niin sitten hain sen kohdan Raamatustani, mutta petyin, muistinko väärin? Otin toisen Raamatun ”Jumalan Kansan Pyhä Raamattu” nimisen ja siellä se oli. Luku 35 ”Pelastuksen ajan ihanuus” otsikon alla. Ihana luku!

Jakeessa 8 sanotaan ”Siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on ”Pyhä Tie”. Sitä ei kulje saastainen. Se on heitä itseään varten. Sen tien kulkijat eivät eksy, eivät ymmärrykseltä heikotkaan”! –  Nyt itken. –  Ja jatkan 9-10 ”Siellä ei ole leijonaa, raateleva peto ei nouse sinne. Ei sellaista siellä tavata: Lunastetut sitä kulkevat.
Herran vapahdetut palaavat ja tulevat Siioniin riemuiten päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät. mutta murhe ja huokaus pakenevat!” Hallelujaa!

62 luku jatkaa samalla ajatuksella ja sen 10 jae vahvistaa edellä olevan:” Käykää, käykää ulos porteista, tasoittakaa kansalle tie, tehkää, tehkää valtatie, raivatkaa kivet pois, kohottakaa viiri kansalle.” Kuinka ihmeellistä, kuinka suurenmoisia lupauksia kaikille jotka herkästi murhettuvat. Ja kaikille muillekin.

Ei mikään aika, ei edes joulun ihana aika Suuren Sanomansa kanssa, poista murhetta, tuskaa ja kaikkinaista hätää tästä maailmasta. Vain Jumalan iankaikkinen  Sana tuo toivon ja lohdutuksen. Ja koska on joulun aika, laitan tähän laulun kauniin ja tutun, jonka sanat jaksotan omalla mallillani 🙂

Ole siunattu Sinä, ja siunatut olkoot elämäsi päivät.

”En etsi valtaa –
loistoa
En kaipaa kultaakaan
mä pyydän
taivaan valoa ja
rauhaa päälle maan!
Se joulu suo, mi onnen tuo ja
mielet
nostaa Luojan luo!
Ei valtaa
eikä
kuultaakaan
vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja
rauhaisa
ja lasten joulupuu,
Jumalan Sanan valoa
jos´sielu kirkastuu!
Tuo kotihin, jos pieneenkin nyt
joulujuhla
– suloisin.
Jumalan Sanan valoa ja
mieltä jaloa!

Luo köyhän niin kuin
rikkahan
saa joulu
ihana –  ja yöhön synkän maailman
tuo Taivaan valoa.
Sua halajan
Sua odotan
sä Herra
maan ja
taivahan nyt
köyhän niin kuin
rikkaan luo
suloinen joulus tuo!

Minä kyselen, kuka minä olen?

Minä olen! Ääni vastaa pääni sisältä jostain kaukaisuudesta.

Minä olen ääni! Vastaa toinen ääni raamattuni lehdiltä raivaten tietä totuudelle.

Minä olen A ja O, alku ja loppu, jatkaa ääni muistilokeroistani.

Mutta kuka minä olen? yritän huutaa sekaan.

Minä, minä, MINÄ! Ettekö kuule?

Jumala missä sinä olet?

Jeesus kuka sinä olet?

”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua …”

Rakastanko minä Sinua?

Sinua?

Rakastanko Häntä?

Onko Hän tässä ja nyt?

Onko Hän elossa ja totta?

Onko hän Hän vai sinä?

Jeesus sinäkö se olet?

Vai oletko vain Hän, joku jossain?

Jos se olet sinä Jeesus, niin kuka minä olen?

Tämän ”Taivaan” blogistina” tunnen olevani etuoikeutettu sekä kiitollinen ja onnellinen siitä että saan kirjoittaa ja olla olemassa ilmaisten itseäni, suurin piirtein sellaisena kuin tahdon. Myönnän silti että jonkinlainen sensuuri kuitenkin pelaa, kaikkea ei voi kirjoittaa ihan niin avoimesti kuin kokee, on ajateltava muitakin ihmisiä 🙂

Nyt kuitenkin haluaisin kysyä sinulta mitä sinulle kuuluu, mitä toivoisit tältä joulun ajalta, tai elämältä yleensä? Mikä olisi hartain toiveesi juuri nyt, mikä tekisi sinut onnelliseksi?

Minä pidän kovasti tästä adventin ajasta ja adventin virsistä. Vahinko vaan että, olosuhteistani riippuen, joudun laulelemaan niitä itsekseni. Mutta ei se mitään, iloa ne silti tuovat, sellaista haikeuden sekaista iloa. Muutenkin pidän joulusta, nyt kun sitä saan viettää juuri sellaisena kristillisenä juhlana kuin haluankin, kukaan ei ole estämässä. Pidän kaikista suurista kristillisistä juhlista, pääsiäisestäkin. Rakastan Herraa.

Jouluna on lupa puhua julkisesti Jeesuksesta ja kaikista pyhistä asioista, aivan toisin kuin muulloin. Voi luontevasti tuoda esiin sitä mistä sanotaan:” sydämen kyllyydestä suu puhuu”! Puhetta uskonasioista jouluna ei, ehkä,  pidetä niin outona kuin tavallisessa ajassa. Siihen ei kai loukkaannutakaan niin herkästi kuin muulloin? Pidetään siitä puhuvaa vaan vähän outona tyyppinä. Mutta ei sekään mitään, Jumalan hulluna on hyvä olla.

Jouluna saa olla lähellä todellista Taivasta, todellista Jeesusta, todellista Armoa, Rakkautta, Hyvää tahtoa ja Lähimmästä. Saa toivottaa hyvää ja siunattua joulua! Ehkä myös Jumalan Rauhaa tähän surulliseen maailmaan.

Jos haluat tietää mitkä virret ovat nyt juuri minulle ne kaikkein kauneimmat, niin tässäpä nämä 2, 5, 6, ja 7 toivottavasti Sinullakin on virsikirja!

”Käy, kansa, Herraasi vastaan, nyt kiiruhda riemuiten ja palmuista oksia taita ilosaatossa Kristuksen. Jo katsele, tytär Siion, kirkkauttaan ja riemuitse ja kuuluta laupeuttaan!”

Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2: 1-40
Kiitos Jumalalle!

Näin kaamoksen keskellä, flunssan jälkimainingeissa, onnen tunteet ja tuntemukset ovat harvinaisia. Masennus ja penseys puskevat päälle ja tarttuvat takinliepeeseen. Ikävä kulkee kaverina aamun hämärästä illan pimeyteen ja päivä vain katoaa jonnekin, aivan kuin sitä ei olisi tullut lainkaan.

Pikkujoulukansa yrittää kavuta kuuseen ja karkoittaa ikävän tunnetta, mutta katajan terävät neulaset palauttavat juhlijan takaisin hämärän rajamaille.

Syksystä saakka odotamme Joulua. Lapsuusmuistot lataavat siihen odotusta, joka kasvaa adventtikalentereiden lannoitamina kohti aatoiltaa. Joululaulut ja iloiset valot talojen pihoissa ja parvekkeilla saattavat ajatuksemme toisten ihmisten jouluun ja odotus sisällämme kasvaa. Jospa joulu toisi onnen jota kaipaan. Arki riittää jo. Haluan takaisin sen juhlan jonka lapsena koin.

Mutta pelkään että aatto, joulu ja joulupukki tulevat ja menevät niin kuin ne ovat menneet jo monta vuosikymmentä. Omat silmäni eivät enää syty eikä sydämeni valo enää loista kirkkaana. Kun jouluvalot sammuvat, jään pimeään yhä kaipaus ja ikävä sydämessäni.

Mitä on onnellisuus?

Istun rantasaunan eteisessä höyryävänä ja raukeana. Katson kun nuorimmainen pojista käy ulkona vilvoittelemassa. Kysyn aikooko hän käydä avannossa. Onnellisuuden aalto yllättää. Se tulvii yli ja saavuttaa sydämen ja suun. Sana ”sydämen kyllyydestä suu puhuu” muuttuu lihaksi ja pimeys väistyy. Iloinen puheen sorina täyttää eteisen.

Onni ponnistaa arjen hetkistä ja elämän tunteesta, siitä että on elossa. Jospa onnellisuus onkin enemmän asenne, josta tunne kohoaa. Elämän tarkoituksettomuus, yksinäisyys ja pelko ovat kuin pimennysverho auringon edessä ja tarvitaan jotain joka poistaa verhon.

Pieni onnen hetki mursi oman pimeyteni ja toi joulun sydämeeni. Mietin tunsiko Jumala samaa onnea ja ylpeyttä katsoessaan maailman valoa,  Jeesus lasta seimessä. Joko hän silloin mietti kirkkaudessaan sanoja ”Tämä on minun rakas poikani, johon olen mielistynyt, kuulkaa häntä…”

Uusi Tie lehdessä oli puhetta sotien käyneiden perheiden ihmissuhteista omassa perheessään. Annoin lehden tyttärelleni niin en voi nyt siitä tarkistaa asioita, mutta se mikä itseäni kosketti oli sodan käyneiden miesten hiljaisuus!

Monin eri tavoin sota vaikutti perheiden sisäisiin suhteisiin, riippuen kuinka henkisesti vaikeaksi sota oli kunkin kohdalla osoittautunut. Kukaan ei ehjänä palannut. Se taas vaikutti meihin sodan aikana tai pian sen loppumisen jälkeen syntyneihin lapsiin.
Nyt on lupa muistaa, on lupa puhua. Näin ei ollut vuosikymmeniin sotien päättymisen jälkeen eikä varsinkaan -60 luvulla.

Emme me lapset ymmärtäneet perheissämme mitään outoa, jos jotain olikin niin se oli meille sitä tavallista elämää. Nyt itse jo iäkkäämpänä olen usein ajatellut, sydämestäni säälien, vanhempiani joiden taakkana oli yrittää elää mahdollisten traumojensa kanssa ja selvitä. –  Selvitä tavallisesta arjesta ja rakentaa raunioitunut maa.

En paljoa nyt palaa menneisiin, mutta olen kiitollinen Jumalalle ensinnäkin itsenäisestä isänmaastamme ja siitä ettei meille perheenä käynyt kovin huonosti. Isä toki oli näitä puhumattomia, hiljaisia miehiä jotka eivät osanneet osoittaa hellyyttä, mutta muuten tekivät kaikkensa perheidensä hyvin voinnin eteen. Me lapset vähän vierastimme isää, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt kuinka vaikeaa hänellä oli. Olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin.

Onneksi ehdin kiittää häntä kaikesta mitä hän teki parhaaksemme ennen kuin hän yllättäen 67 v iässä koki yksin ja täysin yllättäen kuoleman sydän infraktin seurauksena. Täysin raitis oli kotimme, meillä ei tupakoitu eikä käytetty missään muodossa alkoholia. Isä myöskin piti fyysisestä kunnostaan erinomaisesti huolta, voimistellen, hiihtäen, kävellen ja pyörällä ajaen, jopa talvisin. Joten hänen varhainen kuolemansa tuli järkyttävänä yllätyksenä. Nämä asiat palautuvat mieleeni kun hän oli syntynyt 12.12. 1915. Jos hän eläisi, hän olisi vanha mies.

Olen joistain papereista löytänyt tiedon että olen samana päivänä 12.12 sairastunut polio viruksen aiheuttamaan halvaukseeni, tosin vuosi oli tuolloin 1950. Silloin meillä oli, tässäkin maassa, hoidettavina sekä sotavammaiset että me, maailmanlaajuisesti polioon sairastuneet ja eri tavoin halvaantuneet. Pääosin lapset, mutta myös jotkut aikuiset. Lukumäärästä ei kukaan voi tarkka olla, mutta paljon oli, ja myös paljon ihmisiä tuohon sairauteen kuoli.

Ajattelin ensin tälle tekstille nimeä ” Turvamme on”. Sillä tuo sanan paikka ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat ikuiset käsivarret. Hän karkotti viholliset tieltäsi, hän käski hävittää heidät”( 5 Moos. 33.27) olisi sopinut ajankuvaan, sekä menneeseen että nykyiseen.
Minua myös vahvisti tämän päivän radio ja tv Jumalan palvelukset joissa toistui samoja ajatuksia kuin itselläni oli jo ollut. Kuuntelin esim. SRO:n lähetyksen ja niin koskettavaa saarnaa aika harvoin kuulee kuin oli tänään http://www.sro.fi/jumalanpalvelusten-saarnat-2015.

Tämän lisäksi olen lukenut viimeaikojen hämmennyksissä ja maailman melskeissä Uuras Saarnivaaran kirjaa ”He elivät Jumalan voimassa”. Se on todella vahvistanut sisintäni rohkaisten.

Kirja kertoo Jumalan voimassa toimineiden, tosi seurakunnan vaikuttaja henkilöiden elämästä, ja Jumalan työstä heidän kauttaan kristikunnassa, siitä mikä iäisyyden kannalta on ainoaa ja todella merkittävää. Alkaen n. vuodesta 1140 päättyen 1890 ja  viitaten vielä lopuksi Billy Grahamiin s. 1918. Muutamia muita mainitakseni; Valdes, Hus Luther Arndt…… Wesley..Moody, Spurgeon, Myller, Booth jne.

Sanotaan että historia toistaa itseään. Minusta, kaikki se vähä mitä tiedän, todistaa ennen kaikkea siitä että Kaikkivaltias Jumala on suunnitellut ja tehnyt kaiken mikä on hyvää ja pysyvää ja että kaikki ajat ovat Hänen tiedossaan ja hallinnassaan, kuitenkin ja aina.

Hän on tehnyt tiemme suoriksi mutta me ihmiset itse teemme niihin mutkia.
Uskollisesti Jumala kuitenkin pitää huolta, kaikkina aikoina, siitä että hänellä on niitä jotka oman Jumalalta saadun ymmärryksensä mukaisesti pyrkivät elämään oikein ja noudattaen Hänen tahtoaan. Herätysten historia kertoo myös siitä kuinka kaikki jotka tahtovat vaeltaa Jumalan sanan valossa, Pyhän Hengen totisessa johdatuksessa ja pitää Jumalan totuutta ainoana oikeana johtotähtenään, joutuvat pilkan ja kärsimysten kohteeksi.

Kun Jumala on maatamme ja kansaamme varjellut. Ilmaissut meille itsensä sanassaan ja antanut meille vapauden myös kuulla ja puhua Jumalan kokonaista sanaa, emmekö kiittäisi ja ylistäisi Häntä. Kun Hän on uskollinen, emmekö mekin olisi?

virsi 462.