Blogitaivas

Tarkastelin eilisen ja tämän aamupäivän lukija-ja käyntitilastoja ja hämmästyin kun kävijä määrät ovat kasvaneet huomattavasti. Tämä tarkoittaa myös sitä että kommentointi alkaa kiinostaa lukijoita ja niille riittää katsojia. Käytännössä se tarkoittaa  sitä että asialliselle keskustelulle on nyt tilausta. Me kirjoittajat haluamme sitä ja toivottavasti myös lukijat.

Kävijämäärien kasvulle on luonnollinen selitys eli Kotimaa24.fi uutisointi uusista Blogialustoista ja sivustoista. Jokainen sivusto profiloituu kirjoittajakunnan mutta myös lukijakunnan mukaan. Meillä on ajatus että Jumala antaa meille Sanan ja meidän tehtävämme on omalta osaltamme tuoda sitä julki oman persoonamme läpi. Itse olen maallikko ja olen riippuvainen Jumalan antamasta ymmärryksestä ja joskus oma ymmärrys ja ylpeys ottaa vallan ja tekstikin on sitten sen mukainen.

Näillä mennään ja toivon että osaisimme kertoa toisille ihmisille hyvästä ja rakastavasta Jumalasta rakkauden ja ilmestyksenkin hengessä. Iloa elämääsi!

Aamulla varhain sain kuunnella, henkeni korvin, ihanaa puhetta.  Se insipiroi ja tarkoitukseni oli mahdollisimman pian saamani tekstit kirjoittaa, mutta tulikin muuta. Sillä aikaa tapahtui täälläkin. Tekstini on ikäänkuin tullut jo toisten kautta, mutta voinen yrittää jotain.

Mietin ihmistä?( kirjoitan vaikkapa minä muodossa) Miksi on niin vaikeaa ymmärtää Jumalan ehdotonta rakkautta lastaan kohtaan. Miksi en jaksa uskoa että minun ei tarvitse tuntea Jumalan lapsena huolta eikä murhetta omasta huonoudestani ja inhimillisyydestäni. Tietäähän minun Luojani, mitä tekoa olen ja siksi Hän on minut omakseen ottanutkin ja lunastanut. Olen kuninkaan lapsi, en vähempää. Minut on vapautettu katselemasta luonnollista minääni joka, syntiinlankeemuksen seurauksena, minussa on ilman Taivaallisen Isäni asiaan puuttumista Jeesuksen Kristuksen kautta.

Vuosikymmeniä sitten jo tiesin vastauksen kysymykseen mikä on elämän tarkoitus ja mitä Onni on. Olin oppinut että elämän tarkoitus on tulla tuntemaan Jumala ja Onni on olla ja elää häntä lähellä. Tämä tosiasia ei ole miksikään muuttunut. Tässä on rakkauden ja vapauden avaimet. Tässä kaikki mitä tarvitaan elämän sujumiseen oman itsen ja lähimmäisteni kanssa. Kun muistan olevani armahdettu ja yläpuolella niiden puutteiden ja heikkouksien joita arjessani koen, olen vapaa. Vapaa katsomasta itseeni väheksyen, rakastamaan ja armahtamaan itseäni Jumalan rakkauden kohteena,  ja siitä ilosta myös lähimmäistäni. Ei helppoa mutta Taivaallisen Kirkkauden Jeesuksen valossa ja avulla mahdollista.

Näin tänä aamuna myös henkeni silmin koko elämän kaareni. Kuinka olin varma ja tosissani lapsen uskossani, jopa niin että sitä ihmeteltiin. Rippikoululeirillä ohjaajat puhuivat vahvuudestani uskossa ja konfirmaatiossa lupauduin koko sydämestäni olemaan Jeesuksen oma ja seuraamaan häntä. En tietenkään muista miten se kysyttiin, mutta tiedän vastanneeni ”tahdon”. Sitten tulivat nuoruuden ja varhaisaikuisuuden hapuilevat vuodet ja oman itseni uudenlainen etsintä. Niitä vuosia en tahdo muistaa, mutta muistan kuitenkin ja häpeän. Jumala tiesi kuitenkin jotain mitä en itse tiennyt. Hän joka oli lapsesta asti ollut uskollinen seuralaiseni ja varjelijani, ei ollut koskaan minua jättänyt. Hän kulki mukanani ja eräänä päivänä, elämäni kaaoksessa, Hän kutsui uudelleen ja minä vastasin. Näen kuinka Herra on ollut kaikessa mukanani suojellen ja varjellen ettei mitään pahempaa, kuin tapahtui, päässyt tapahtumaan. Palatessani tein kertakaikkisen täyskäännöksen ja siitä oli seuraamuksensa..

Silti en ole, kovankaan edessä, kieltänyt Herraani. Tiedän mikä on elämäni tarkoitus ja mikä on lopullinen onneni. Tuli, mitä tuli, ja niin kuin on tullutkin, voin sanoa Jobin tavoin”: korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt silmäni ovat sinut nähneet… ja minä tiedän lunastajani elävän ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä”. Jokainen rakastaa omaa kertomustaan siitä kuinka on tullut Jeesuksen kohtaamaan, niin minäkin. Sydämeni hartain halu on kertoa ilosanomaa, niin että mahdollisimman moni sen kuulisi ja uskoisi että Pyhän Jumalan tunteminen on sekä elämän että kuoleman kysymys, mutta myös voimaksi ja iloksi tälle maanpäälliselle taipaleelle kohti iankaikkista kotia.

Pitkästi tekstiä, kyllä. Silti vielä rakkaasta psalmista 30. ” Minä ylistän sinua, Herra, sillä sinä pelastit minut etkä sallinut viholliseni minusta iloita.3. Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin, ja sinä paransit minut, 4. Herra sinä nostit minun sieluni tuonelasta, sinä herätit minut henkiin hautaan vaipuvien joukosta. 5 Veisatkaa kiitosta Herralle, te Hänen hurskaansa, ylistäkää hänen Pyhää nimeänsä. 6 Sillä silmänräpäyksen kestää hänen vihansa, eliniän hänen armonsa: ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo. 7 Minä sanoin menestykseni päivinä:” En minä ikinä horju”.8 Herra sinä armossasi vahvistit minun vuoreni. Mutta kun sinä kätkit kasvosi, minä pelästyin. 9 Sinua Herra, minä huusin ja Herraa minä rukoilin: 10″Mitä etua on minun verestäni, jos minä hautaan vaivun? Ylistääkö tomu sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi? 11. Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra, ole minun auttajani”

12 Sinä m u u t i t minun m u r h e e n i ilokarkeloksi, Sinä riisuit minun s u r u p u k u n i ja vyötit minut r i e m u l l a,

13. että minun sieluni veisaisi sinulle kiitosta, eikä vaikenisi. Herra, m i n u n Jumalani, Sinua minä ylistän i a n k a i k k i s e s t i!

Ja vielä, koska sydämen kyllyydestä suu puhuu! Isäni siunaustolaisuudessa pidin puheen ja siinä oli myös tämä Fransiscus Assisilaisen rukous:

Vapahtajani tee minusta rauhasi välikappale niin että sinne missä on vihaa toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksi annon, missä epäsopua, loisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen, missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen. Niin että, Oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, haken ymmärrystä, kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta, kuin rakastaa muita.

Sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi. Kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Minusta tämä kaunis rukous sopisi olemaan blogitaivaallakin loistamassa ja tietä näyttämässä, meille täällä tähtenä maata kiertäessämme?! 😉 Vai voisiko?

Luin vanhoja blogejani ja niiden komentteja. Eräässä blogissa  (kopio linkin takana      http://taivastelua.wordpress.com/2013/01/27/vapauden-uskonto/  )  mietin vapautta runon ja ajatelman muodossa. Käynti vapaa-ajattelijoiden sivustossa ja sieltä löytynyt lähes uskonnollinen eetos herätti ajatuksia siitä, millaisia me ihmiset oikein olemme. Viikko sitten kävin Kalajoella miesten päivillä ja sielä tapasin miehiä, jotka olivat päässeet ulos omasta häkistään vapauteen. Heidän selviytymistarinansa olivat uskomattomia ja kertoivat vahvaa kieltä siitä miten Jeesuksen tulo heidän elämänsä herraksi on vapauttava kokemus.

Seuraavanlaisia ajatuksia nousi tänään mieleen Blogin pohjalta

Vapauden kaipuu  nousee ihmisyydestä, kaipauksesta ja sokeudesta jossa elämme. Haluamme päästä eroon siitä toivottomuudesta, kun tunnemme, että horisontin takana ei olekaan mitään. Tuo toivottomuus kylmentää sydämen ja lyö haavoille emmekä näe parantajaa. Emme tunnista enää läheisiämme kun elämä lyö lyttyyn.  Jäämme helposti yksin.

Usein tyhjyys ja tunne siitä, että elämä valuu hiekkaan, tulee eteen kun elämässä kohtaa sairautta ja kuolemaa. Nuoruuden ehdottomuus ja kyky painaa kuolema elämän taustamelun sekaan häviää. Ihminen tajuaa, ettei täydellistä tietoa ja vastausta maailmaan tule, vaan päinvastoin, mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän tulee kysymyksiä, joihin vain Jumala osaa vastata.

Vaakakupissa toisella puolella on toivo ja toiset ihmiset ja toisella puolella kuristava pimeys. Mutta liikkeelle panevaa voimaa ei löydy omasta sisimmästä. Joku kokee olevansa kelpaamaton, joku vain jää aloilleen ja katoaa.

Vapaus syntyy armon kokemuksesta ja sen antamasta ilosta. Vapaus syntyy siitä, että tuntee sydämessään että on yksi, kaikkien Isä, joka rakastaa, vaikka muut eivät edes huomaa. Silloin elämä voittaa, vaikka muuten on vaikeaa. Jo se tieto, että voimme jättää taakkamme  Jeesukselle keventää ja vapauttaa.

Toivomme on Jeesuksessa ja vaikka elämä ei heti kirkastu, kirkastuu se kerran taivaassa…

Jumala istutti meihin vapauden kaipuun, se tunkee  läpi koko elämämme, sen voimalla lapsi lyö napanuoran poikki vanhempiinsa ja kirmaa elämän laitumille. Se sama vietti vioitettuna ja vahingoittuneena saa aikaan niin paljon pahaa. Vapauden kaipuu on joskus niin voimakas, että siitä muodostuu vankila jonka seiniin kolhimme ja rikomme itsemme. Tavoittelemme asioita välittämättä mistään muusta. Itsekkyys, nautinnon halu ja omanedun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä tuhoaa meidät ja lähimmäisemme.

Rikottu minuus kätkee todellisen vapauden ja vie kyvyn hyväksyä todellisen rakkauden, joka on kaksisuuntaista. Rakkauteen liittyy aina riippuvuus, napanuora ja pelkäämme että sidomme itsemme uudestaan siihen mistä juuri temmoimme itsemme irti.

Kun sielu jää ruumiin vangiksi, vain henki joka nousee lentoon kotkan lailla rakkaitten ylle ja Jumalan kasvojen eteen, voi saada lohdutuksen Jumalalta. Kun avaamme sydämen Jeesukselle, Pyhä Henki alkaa toimia meissä. Hän eheyttää ja parantaa niin että löydämme todellisen vapauden.  Silloin olemme vapaita tämän maailman kahleista koska emme ole enää riippuvaisia mistään muusta kuin Jumalasta ja hänen rakkaudestaan.

Katse kohti sydäntä!

12.3.2012 | Tapio Laakso / Riihen takaa blogista

Mitähän se minäkin tuskailen aina omien syntieni ja elämän kanssa. Joka päivä törmää samoihin arkisiin heikkouksiini, jotka tuntuvat erottavan minut Jumalasta.Kovat sanat lähimmäiselle, teot ja ajatukset polttavat mieltä. Eihän se ole totta. Mikään ei voi riistää minua pois Isän sydämeltä, valehtelija pahalainen vain yrittää uskotella sitä minulle. Melkein tuo sielun vihollinen onnistuu saamaan minut harhautettua siihen, että alan itse mestaroimaan itseni kanssa sen sijaan että laitaisin kädet ristiin ja rukoilisin voimaa Isältä mennä vaan eteenpäin ja jättämään turhan lastin Jeesukselle. Arki on haaste, arjen kiireet ja stressi saa ihmisen käyttäytymään vanhan minän suuntaisesti ja se tuntuu pahalta. Tuo paha olo kietoo sitten liinan silmille jonka läpi Kristusta ei näe tai niinhän sitä kuvittelee, sillä Kristushan on meissä je me Kristuksessa, silloin fokus pitäisikin olla omassa sydämessä ja sielä asuvassa Kristuksessa, ei missään kuvitellussa hahmossa taivaalla. Rukous, puhe Isän kanssa pitää ihmisen koossa, sanan lukeminen uskon lujana ja ympärillä oleva seurakunta hengen elävänä!

Ei kun nokka kohti uusia haasteita!

Blogitaivaan ensimmäisenä blogivieraana kirjoittaa Kalevi Heinonen:

Olen joutunut pohtimaan eläkkeellä ollessani paljon sairauden kysymyksiä. Tosin Jumala johti minut jo työssä ollessakin tutkimaan aihetta ja lukemaan kirjoja. Minulla todettiin lonkissa molemmin puolin paha kuluma. Jumala oli jo valmistanut minua antaen profetian: tulen parantumaan.

En jäänyt sen varaan, vaan tutkin Raamatusta asiaa, Jes 53:3-5 on mielijakeitani. Myös Ps 103:1-5 on hyvä. Uusi Testamentti lainaa tuota Jesajan sanaa Matt 8:17, (siinä on aoristimuodot: otti päälleen ja kantoi sairautemme). Olen ymmärtänyt, että se tarkoittaa: se on jo tehty! Itse en osaa kreikkaa kuin sanakirjasta.

Tuo kuluma eteni siihen pisteeseen, että työpaikkalääkäri ehdotti leikkausta. Sanoin hänelle: laitetaan vain jonoon, mutta uskon ettei leikkausta tarvita, Jumala parantaa. Siinä kävi niin, että Jumala vastasi minulle. Tämä tapahtui 2002 enkä ole vielä tarvinnut leikkausta. Eikä kipua ole ollut sen jälkeen.

Nyt on uudet sairaudet ja odotan taas Jumalan apua. Olen kylläkin joutunut sairaalahoitoon. Dialyysiä käyn kolmesti viikossa. Tälläisiä kuuluu minulle. Jumalan varaan pitää jäädä jatkossakin.

Kirjoittajan esittely:

Olen kasvanut Oronmyllyn vaikutuspiirissä Parikkalassa. KRS on siis tuttu. Opiskelin Raamattuopistolla Kauniaisissa nuorisonohjaajaksi. Viimeinen työpaikkani oli Imatralla. Jäin eläkkeelle 2005. Olen harrastanut Raamatun tutkimista koko ikäni. Jumala on antanut myös armolahjoja. Ne eivät ole kerskailun aiheita, koska ne on armosta annettuja ja Jumala voi käyttää niitä, jos me viritämme ne palaviksi. ”Sen uskonmäärän mukaan, mikä on meille annettu.” Pidän Raamatun sanaa ohjeenani ja haluan totella Pyhän Hengen opastusta.

Olen opettaja ja törmään aina silloin tällöin tilanteeseen, jossa joudun miettimään tarkkaan sanavalintojani opettaessani uskontoa. Uskonto on koulumaailmassa alistettu mielenkiintoiseen asemaan. Opettajan tulee kertoa ja esitellä neutraalisti uskontoa ikäänkuin suomalaisen kulttuurin osana. Se ei saa olla siis tunnustuksellista opetusta. Mikäs siinä, se on mahdollista ja näin myös itsekin toimin. Huvittavaa vain on että lapset lukiessaan raamattua löytävät siitä suuria totuuksia ilman että opettaja mitenkään itse julistaa tai evankelioi. Sana tekee sen itse.

Hyvä esimerkki vuosien takaa on kahden tytön keskustelu, jota kuuntelin luokassa välitunnin aikana. Edellisellä tunnilla oli käsitelty luomiskertomusta. Kyse oli siitä miksi Jumala sallii pahuuden ja miksi hän ei yksinkertaisesti tee ihmisistä hyviä. Toisen tytön vastaus hämmästytti minua viisaudellaan. Hän vetosi siihen että Ihminen on Jumalan kuva ja siihen kuvaan tulee kuulua valinnan vapaus ja toteutuakseen se vaatii sen, että on oltava mahdollisuus tehdä myös pahaa. Jumala ei halunnut marionettia kaverikseen. Tuo 12 vuotiaan pohdinta kolahti minuun.

Maailmassa ei ole kyse siitä että hyvä ja paha pitäisi olla jonkinlaisessa tasapainossa vaan siitä että voimme valita ketä seuraamme ja haluammeko tehdä hyvää vai pahaa ja vielä, jos voimme tehdä hyvää onko merkityksellistä vai merkityksetöntä se jos jätämme tekemättä sen.

Mutta  mietin hiljaa mielessäni, että jos vetoamme uskonnon opetuksen puolesta sen takia pelkästään, että se on suomalaista kulttuuria, niin se on kyllä masentava syy ja näky. Minä en lähtisi Suomalaiseen messuun sunnuntaina klo 10 pelkästään kulttuurin nälkääni sammuttamaan sillä se ei sielä sammu sillä sen verran vähän se taidenautintoja tarjoaa. Enemmänkin se herättää joskus, jopa säälinsekaisia tuntemuksia ellei se olisi jotain paljon enemmän ja tärkeämpää. Usko ei ole kulttuuria eikä tapoja, Usko laittaa käheä-äänisen papin laulamaaan epävireisesti liturgiaansa yhdistäen seurakunnan ylistämään Jumalaa. Siitä on kulttuurikokemukset kaukana, mutta se olennaisin, Jumalan kasvojen edessäolon kokemus tekee siitä eheän, eheyttävän kokemuksen jossa Jumalan armo tulee todeksi.

Pelkkänä kulttuurina Kristillisyys olisi kuollut jo aikoja sitten. Jumalan sana ja Pyhä Henki tekee kaikesta elävää ja toimivaa. Uskonnon tunneilla saa opettaja olla neutraali mutta Sana ei ole sitä koskaan ja lapset erityisesti ymmärtävät sitä.

Jeesus ON alusta loppuun saakka. Hän oli, on ja tuleva on. Vain Hänellä on oikeus käyttää itsestään Jumalan nimeä ”Minä Olen” ja sitä Hän käytti ja käyttää! –  En voi kyynelehtimättä lukea esim. Johanneksen evankeliumia vaikka olen sitä aina uudestaan lukenut. Minusta se on niin täydellinen. Siellä on paljon Jeesuksen puhetta. Mikä voisi olla tärkeämpää. Ei mikään, Hän on Elämän leipä ja vesi. Aamulla ajattelin Herran siunausta, rukousta. Siinähän pyydetään että Herra kirkastaisi kasvonsa meille ja olisi armollinen. Edelleen että hän kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme (ja antaisi meille rauhan). Keskityn tähän.

Nythän on runsaasti puhetta siitä mitä voi uskoa todeksi Raamatussa ja mitä ei. Monet ovat sitä mieltä esim. että kaikki pääsevät taivaaseen, mutta Jeesus sanoo selkeästi muuta! Hän selittää tarkemmin. – Ei, älä lopeta tähän, sinä joka tätä luet. Jumala tosin on sanonut että (Joh. 3.16) Niin on Jumala maailmaa rakastanut ettei yksikään joka häneen uskoo (hukkuisi) joutuisi kadotukseen. Korostus kuitenkin on, koko sanomaa ajatellen,  kohdassa ”Joka Häneen uskoo”! Ilman uskoa ei voi olla otollinen, sanoo Raamattu. Tarkoittaa sitä että sen joka Jeesuksen luokse tulee  täytyy uskoa Häneen ts. siihen että Hän voi ja tahtoo pelastaa. Usko ei koskaan lähde meistä itsestämme vaan on Jumalan lahjaa ja armoa. Kun se on lahjaa niin sitä tarjotaan meille, halutaan antaa, mutta otammeko vastaan?

Mutta nyt tulen tuohon Herran siunauksen kohtaan. Pyydämme että hän kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme. Emmekö silloin mekin ole kääntyneet Hänen kasvojensa puoleen? Odottaen! Kun kohtaan ystävän tai vieraan, ihmisen yleensäkin, niin en käännä hänelle selkääni vaan kasvoni. Siis jos todella haluan kohdata hänet, olla hänen kanssaan parhaassa mahdollisessa kontaktissa/yhteydessä häneen. Jos meillä on onni saada rakastaa jotain ihmistä, aviopuolisoa, lasta, sisarta, veljeä, äitiä isää jne. sitä hanakammin ja useammin haluamma nähdä hänen kasvonsa ja hänen silmänsä, tuntea hänen läsnäolonsa. On varmaan vaikea uskoa että Jumala haluaa samalla tavall, ja vielä enemmän, nähdä meidän kasvomme kääntyneinä hänen puoleensa. Hän haluaa nähdä rakkautta silmissämme ja tuntea sydäntemme kaipuun ja halun hänen puoleensa. Rakkaus hänen kanssaan on täydellistä, sellaista ei ihminen voi edes täysin ymmärtää.

Mihin perustan väitteeni etteivät kaikki pääse taivaaseen. Jumalan Sanaan Raamatussa. On totta että Jeesus itse erottelee ihmiset toisistaan. Hän puhuu kahdenlaisille ihmisille, niille jotka ovat hänen omiaan ja niille jotka eivät. Mutta se ei tarkoita etten minä, syntinen ihminen, olisi hänelle rakas ja tahtomisen arvoinen, olen minä. Minun vuokseni hän kärsi tuskallisen kuoleman ja nousi kuolleista, että minä voisin saada syntini anteeksi, kääntyä hänen puoleensa ja antaa elämäni hänen hoidettavakseen ja pelastettavakseen. Hän, Jumala on ensin rakastanut minua ja hänen rakkautensa syyvyys, hyvyys ja käsittämättömyys vetää minua puoleensa, niin että haluan enemmän kuin mitään muuta, olla matkalla Hänen iankaikkiseen valtakuntaansa. Sinne on ovi auki kaikilla jotka Jeesusta rakastavat.

Tätä aihetta olen ajatellut, tahtonut kirjoittaa, koska tämä on evankeliumin sanoma. Nyt sen tein ja se voi olla viimeinen tekoni, mutta en pelkää. Rakkaani, Jeesus, sanoo mm. Joh. 14 lvun heti alussa:” Älköön sydämenne olko levoton, uskokaa Jumalaan ja USKOKAA MINUUN. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa….” Tässä kohtaa hän on opetuslastensa kanssa ja puhuu heille. Kannattaa oikeasti lukea Johanneksen evankeliumia rukoillen. Ainakin 14-18 asti. Ja siitä eteenkin päin. Jumala rakastaa luomaansa ihmistä ja koko maailmaa. Ei hän tahdo pitää mitään asiaa niin vaikeana että joku jäisi Taivaan Valtakunnan ulkopuolelle. Tulihan Hän Jeesuksessa itse kärsimään, kuolemaan ja sovittamaan meidät itsensä kanssa.

Tämän olen kirjoittanut ja sydämeni on malja kyyneliä täynnä. Mutta tiedätkö, Jumala laskee joka ikisen kyyneleen jonka ihmiset hänen ja lähimmäistensä vuoksi vuodattavat.

”Käännä katseesi Jeesukseen ja odota Herraasi vaieten, sillä Jeesuksen suuren rakkauden saahan syntinen osakseen.

Suuntaa mielesi Jeesukseen ja syvälle armonsa syvyyteen, näet tyhjäksi kaiken turhuuden näet Jeesuksen suuruuden.

Tunnen Jeesuksen pyhyyden ja ylistän, rukoilen kiittäen, nytkin edessä Herran Jeesuksen tahdon viipyä palvoen.”

Hiljaiset silmäsi suo vuoteekseni/ se paikka hiljaisin on maailmassa.

Näin olen kirjoittanut joskus. Kuten olen kertonut, aamuyön tuntini ovat usein sisäistä puhetta itseni ja/tai Jumalani kanssa. Yleensä se on minua rakentavaa antaen päivääni viisautta ja voimia. Tänään tuhannet ajatukset risteilivät päässäni, johtuen siitä että olen miettinyt tilaani ja mahdollista tehtävääni elämässä yleensä ja täällä blogitaivaassa.

Katselin tänä aamuna muutaman tallentamani ohjelman mm. esirukousohjelman ”Taivas kuulee”. Se kesti yli tunnin ja siinä oli mm. Riki Sorsa. Riku Rinne on sen ohjelman ns. vetäjä. Ohjelma kosketti, myös syvästi Riki Sorsaa ja hänen kauttaankin, monia. Sitä katsellessani tuli mieleeni jälleen eräs laulu jossa sanotaan että ”hätä ja tuska maailman, suurempi on kuin uskotaan”. Mutta myös Rikin nöyrä, vilpitön ja sydämellinen ote lukemiinsa rukouksiin ja koskettavat laulut laittoivat miettimään millainen itse olen. –  Vai olenko??

Taivas kuulee, mutta kuuleeko tämä taivas? Varmaan meistä jokainen kokee blogitaivaan aivan omalla tavallaan, joten en kirjoita me muodossa. Itse lähdin mukaan suurin odotuksin. K24 viidakko oli ollut täynnä keskustelua, väittelyä, hyvää sanomaa ja huonoakin. Välillä väsytti ja toivoi jotain vähemmän ajan rasittamaa ja seesteisempää kanssakäymistä. Sitten siellä asetettiin kaikki ruotuun, jopa kommenttien pituutta rajusti lyhennettiin. No tämän tietävät ne jotka siellä olivat ja vieläkin käyvät. – Pitkä alustus, mihin tällä pyrin? Tiedänköhän itsekään?

Joka tapauksessa minulle on tullut tunne että tässä ”taivaassamme” me yksinpuhelemme? Ei synny vuorovaikutusta, on tosi hiljaista. Jään henkilökohtaisesti kysymysmerkiksi miksi keskustelua ei synny? Huuhtooko esim. omat tekstini tuuli!? Onko niillä mitään merkitystä? Onko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Onko esim. oma tähteni tällä taivaalla niin kaukana toisista tähdistä että jään yksin radalleni, kunnes musta aukko minut imaisee?

Aamulla ajattelin Paavaliakin. Ja se taas johtui Heikin kirjoituksista. Paavalihan sanoi mm. että joutuu kerskaamaan siitä mitä oli kokenut ja ollut, ja sitten toteamaan että kuitenkin kaiken menneen hän lukee roskaksi tuon ”ylen kalliin Kristuksen Jeesuksen tuntemisen rinnalla”. Kaikilla meillä on enemmän tai vähemmän elämää takanamme ja kyllä sellaistakin mistä kerskata! Aivan varmasti. Kuka millekin linjalle lähtee. Sen tiedän kokemuksesta että kun, ja jos, on jotain meriittiä ollut, ei ole helppo asettua olemaan ei mitään ja nähdä kuinka ei olekaan korvaamaton, vaan tilalle löytyy aina joku, joka saattaa olla entistä parempikin kuin itse oli. Jos vielä kokee että tehtävä Herran elopellolla on ollut itselle tärkeä ja Jumala on ihan oikeasti työhönsä valtuuttanut ja kutsunut, on tehtävän hiipuminen syystä tai toisesta, kova paikka. Siitäkin huolimatta että Jumala ei armolahjojaan kadu vaan aina löytyy työtä elopellolla vaikka tehtävä muuttuu.

Jeesus, Mestari, tarvitsi lepoa. Hän kehoittaa meitäkin lepoon. Me emme rasitu välttämättä työstä, ainakaan tietyssä iässä tms. mutta meidän henkemme ja sielumme saattaavat väsyä, ja väsyvätkin. Hiljaisuutta ja lepoa tarvitaan, joskus sitä tuntuu olevan liian vähän, mutta joskus liikaakin. Riippuu tilanteista ja siitä miten aikamme käytämme. Näistäkin  on paljon kirjoitusta ja neuvoa elämämme tärkeimmässä kirjassa Raamatussa. Heikki tuolla kirjoitti että hän ottaa pienen, oliko 10 minuutin tauon, ollakseen Herransa hoidossa 🙂 se oli hienoa. Sitä tarvitsee jokainen ja Hän, Herra, antaa ”auliisti ja soimaamatta” kaikkea mitä ihminen tarvitsee elämäänsä ja yhteyteensä Jumalan kanssa. Tosin hektisen maailman metelissä ja vaatimuksissa on vaikea ottaa aikaa hiljentymiseen, mutta se on välttämätöntä! Vain hiljaisuudessa ja Herran läsnäolon hoidossa on täydellinen lepo. Voi luottaa Jumalan olevan ”Minä Olen”, joka hetki yhtä autuaasti kuin vain makaisi omassa sängyssään täydellisen rentoutuneena, vailla huolen häivää. Sitä lienen tuolla ensimmäisellä lauseellakin tarkoittanut.

Tässä osa näistä tämän aamun hajanaisista ajatuksista. Kun en osaa näytellä ja tapani on puhua suoraan, saa ottaa tai jättää.

Rikin ja Rikun rukousaiheet olivat niin koskettavia että ne auttoivat ulos omasta ”keljasta”, luolasta,  johon Eliakin pakeni kun menetti uskonsa ja masentui. Herra auttakoon ettei meistä kukaan masennu, mutta vakavia asioita riittää maailmassa ihmisten läpi käytäväksi. Olkoon lohduksi ja tueksi sana joka lupaa että Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka JUMALAA RAKASTAVAT! – Kaunis kohta vielä kirjeestä efesolaisille luku 4: jakeet 6-16 kaikille joilla on halu Raamattua lukea.

Ja loppulaulu:

Siunaus suo Oi Herra taivahan, rukoillen nyt mä sua odotan. Sieluni on niin tyhjä, köyhä vaan. Sinulta yksin vain mä avun saan.

Yksin en voi sun tietäs vaeltaa, kun vaarat vaanii ja synti houkuttaa. Voimasi suo, niin kuljen voittaen. Helteessä kiusojen ja taistojen.

HENKESI SUO mua yössä johtamaan, silloin en eksy harhaan kulkemaan. VALKENEE TIE, jo hohtaa määränpää. SIELUNI HERRAA VAIN NYT YLISTÄÄ!

Jumalan armossaan siunatkoon tämänkin kauniin ja valoisan päivän!

Rukoillaan rikkaan puolesta että köyhillä olisi helpompaa

http://www.hs.fi/ulkomaat/Oxfam+Maailman+sata+rikkainta+voisi+lopettaa+k%C3%B6yhyyden/a1305640505398?ref=tf_iHSisboksi630&jako=0280358da366c32e41c3e7e859bf9149

Lue linkin uutinen ja käy kanssani rukoukseen. Rukoillaan näiden sadan ihmisen uskoontuloa tai edes yhden heräämistä. Rukoillaan antamisen armolahjaa.

Olen tosissani, sillä Jumala tekee edelleen ihmeitä kun me vain teemme osuutemme.  Anotaan ja kerjätään Jumalalta kuin lapsi. Huudetaan maailman hätää Isälle. Kerrotaan siitä epäoikeudenmukaisuudesta joka on myös meidän syytämme, sillä omalla kulutuksella olemme lihottaneet noiden sadan kukkaroa ja uhranneet samalla rahan alttarille.

 Rukoillaan pyytäen samalla anteeksi omaa ahneuttamme. Rukoillaan yhdessä ja Jumala tekee loput. 

Suomalaisen miehen mielenmaisemaa

Mitä tuo pelottava ja vaativa ilmaisu pitää sisällään? Hirveä vaatimus, jos tuota vaaditaan minulta. Tällaisesta jatkuvasti äänessä olevasta itsestään puhujasta ja itserakkaasta kaverista tuskin on Jeesuksen kaltaiseksi näin äkkipäätä ajatellen. Jeesushan on Jumalan poika. Ajatushan on puhdasta rienausta ja Jumalan pilkkaa.

Jeesushan on puhdas ja viaton. Täydellinen. Hän oli täydellinen Ihmisenä ollessaan ja on yhä…

Vaan jokin tässä silti nyt mättää nimittäin Jesaja ei kuvaa Jeesusta kovin kauniilla sanamuodoilla  ”Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät..” 

Tuohon raamiin minäkin saattaisin osua, mutta hyvyys, sitä minussa itsessäni ei ole. Miksi sitten lukiessani raamattua löydän sieltä ajatuksen siitä, että minun tulisi pyrkiä Jeesuksen kaltaiseksi.

Olin viikonlopun Kalajoen Kristillisellä kansanopistolla miestenpäivillä. Olin matkassa ensi kertaa ja kokemus oli ainutlaatuinen. Otsikkona oli Tavallisen miehen päivät, mutta en näin jälkikäteen ajateltuna tainnut löytää sieltä standardi esimerkkiä miehestä, joka olisi ollut keskiverto tavallinen suomalainen mies, vaan yli sata ainutlaatuista elämänsä menettänyttä ja uuden tilalle saanutta upeaa miestä, joilla oli mukanaan oma tarinansa siitä miten he olivat saaneet löytää elämäänsä uuden polunpään ja punaisen langan. Jokainen oli omalla tavallaan rujo ja ruhjottu mutta samalla kauniita, voimakkaita ja heistä loisti kirjaimellisesti ulos valo, joka voi olla peräisin vain Kristuksesta.

Viikonloppu laittoi palikoita järjestyksen monella tasolla. Miehenä, poikana ihmisenä ja Seurakunnan jäsenenä ja nimenomaan Kristuksen seurakunnan jäsenenä. Yhteys ja veljeys noiden miesten, vanhojen ja nuorten, kanssa toi eteeni kuvan Jeesuksesta ihmisenä, joka puhtaana, mutta ihmisenä kykeni näkemään Jumalan, isän joka kertoi mitä hänen kuului tehdä. Pelosta huolimatta hän meni oman tiensä loppuun saakka ja mahdollisti meille , tavallisille miehille, liittyä sukupovien ketjuun, joka pyhinä kulkevat kohti taivasta ja Jeesuksen kaltaisuutta.

Kuvani Jeesuksesta muuttui ja syveni, hän on yhä enemmän  suomalaisen miehen näköinen, miehen, joka katsoi Jumalaa ja teki samoja asioita mitä Taivaallinen isä teki.  Paransi lohdutti, eheytti ja rakasti ihmisiä. Hän ei olekkaa muodoltaa kaunis kuin se kiiltokuvan Jeesus vaan hän on ruhjottu mies täynnä valoa ja puhdasta lähdevettä joka virvoittaa ja vahvistaa  juojaansa.

Monet noista viikonlopunna tapaamistani miehistä,  joiden elämän tarinoita  kuuntelin, olivat matkalla kohti Jeesuksen kaltaisuutta niin seurakuntana kuin yksilöinä. Kenelläkään ei ollut itsellään mitään tarjottavaa Jumalalle ja silti he olivat kelvanneet. He elivät Pyhän hengen täyteydessä ja he olivat pyhiä Jeesuksen veren tähden.

Mitä yritän sanoa? Kun annamme Pyhälle Hengelle luvan toimia elämässämme, ei omilla teoillamme ja rikkinäisyydellä ole enää mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä on sydämemme tila, Jumala haluaa että näkisimme mitä hän tekee ja kuulisimme häntä. Olisimme hänen kanssaan. Hän ei halua vain pientä osaa elämästämme vaan hän haluaaa meidät kokonaan. Niinkuin elämä ei ole harrastus, ei myöskään usko Jeesukseen ole sitä, sillä se on koko elämä hänessä ja hän meissä.