Blogitaivas

Pitkästä aikaa kävin Blogitaivaan sivuilla kun oma oloni on pelkkää tyhjäkäyntiä ja pysähtyneisyyttä,

Ei menneisyyttä, tätä päivää eikä tulevaisuuttakaan, pelkkää tyhjää? Ei edes sen vertaa että siitä pystyisi sanomaan jotain. Piti tulla tekemään?!! Ensin ajattelin vain lukea ikivanhoja tekstejämme täältä blogitaivaalta,  ja ikäänkuin saada yhteyttä entiseen tapaan toisiin silloisiin kirjoittajiin ja ystäviin, joista vanhimmat Tapio ja Juha.

Sitten löysin Mariannen eräästä tekstistään! –  Joka Vihdoin kosketti jotain tuolla kaukana sisuksissani, jossa muuten ei liikkunut mikään. En pysty kysymään Mariannelta lupaa, mutta aion kuitenkin sen kohdan tekstistään tähän laitta, – joka jossain tyhjyydessäni minua koskettaa!!!?

Jos sen tekstin nimi oli ”Ääni ja pisaroita” niin se on todella kaunis jo sinällään ja tuo toivon pilkahduksen! Ja tässä ON se kohta joka jotain minun kivisessä sisimmässäni liikautti! Marianne kirjoitti:

” Sillä MINÄ OLEN RAKKAUS/ Olen ääni a u t i o m a a s s a – olen Kallio joka EI horju, olen Tie tiettömälle! Koskaan En Hylkää enkä jätä! LUOTA VAAN JA ODOTA! ” – Olen ottanut vapauden laittaa tekstin tähän niinkuin sen sydämeni kammiossa kuulen. ” SILLÄ MINÄ OLEN”….Olen….KALLIO  Joka Ei Horju! – ja Tie tiettömälle!  – MINÄ EN hylkää enkä jätä! ….

Tuskin silmieni kosteudelta näen mitään, mutta nuo isoilla kirjaimilla olevat kohdat ovatkin ne tärkeimmät. Meillä On Elävä Jumala! Herrojen Herra ja meilläkin, – jotka olemme vain tomua! Mutta Hän ei jättänyt meitä yksin omaan varaamme vaan lähetti meille taivaallisen edustajansa PYHÄN HENGEN olemaan kanssamme KAIKESSA mikä meitä täällä kohtaa –  tällaisenakin kuin nyt olen! Kunka Käsittämätöntä se onkaan!

Minunkin täytyy nyt vain uskoa se TODEKSI tällä tyhjäkäynnin ajallakin ja yksin ollen! Minä uskon vaikka en tunne, että HÄN ON! Ja minä tahdon uskoa! Auta minua yksin ja epäuskossanikin ollessani! Minä uskon että SINÄ OLET! Suurin kaikista niinkuin Rakkaus!- Josta emme kuitenkaan ennen sinun Valtakuntasi tuloa voi kuin aavistella mitä Rakkaus oikeasti on!?   – Anna minulle yöksi suojelusenkelisi!

En alkuunkaan ajatellut tälle tällaista nimeä, mutta enpä keksinyt muutakaan! Yritän siis jatkaa! –

Minuun ovat aina vaikuttaneet ilmojen muutokset, ja vaikka tänään onkin vasta 22 pv Heinäkuuta (!?) niin olen jo syksyisissä ajatuksissa? Mutta ehkä sen teki, tai aikaansai, tuo eilinen  ja viimeöinen sade, joka ei kuitenkaan ollut mikään mahtava luonnonilmiö!? Niinpä päädyin aamulla ajatukseen etteivät tunnetilat katso kalenteria? Tai harmitti sekin että kaksi pinehköä mattoa olivat läpimärät ja kun niissä on ”muovipohja” kestävät kuivua! Kuten parvekelaudatkin niiden alta.Olivat siis märemmät kuin muu terassi. (No ketä kiinnostaa?!)

Pitkäveteisyyttäni ja mielikuvituksettomuuttani ajattelin lukea viimeksi saamaani Sirpa Noutereen runokirjaa jonka tyttäreni antoi minulle joululahjana v. 2020. Hänen, siis runoilijan, inspiraationsa juontaa yhteiseen harrastukseemme ja kohteeseemme joka on Vincent van Gogh! Meillä, tällä runoilijalla, ja minulla on kirjaksi koottuna Vincentin kirjeet kirjaksi! Samat harrastukset siis. –  Tarascon on kunta kaakkois Ranskassa.

Tässä Sirpa Noutereen kirjassa on etusivulla tietoa miksi hän juuri tämän kirjan ja runoja kirjoittaa, jos siis jotakuta kiinnostaa? Itse otin tuon kirjan iltalukemisekseni eilen, mutta pakko sanoa etten oikein syttynyt (nytkään), olen vanhojen runojen ystävä ja niitä riittää, enkä niihin väsy!

On siis harmaa päivä, ainakin toistaiseksi ja tunneihmisenä oli pakko tulla TEKEMÄÄN JOTAIN? Ensin ajattelin mistä löydän kuivaa mattoa terassilleni mutta kun siinä on katoksena vain pieni lippa niin eipä löytynyt ja hyvä niin!

Muutenkin olen muistellut menneitä, jopa yllättynyt itsekin, kun jostain syystä palasin omaan rippikouluaikaani joka oli jossain Espoon rannikolla, paikan nimi ei nyt kuitenkaan tullut mieleeni ellei se sitten ollut Hila? Mutta siellä oli kirkolla joku tila missä leiriä pidettiin! Ja parakki jossa nukuttiin.(Olen ennenkin tästä kyllä kirjoittanut jotain) Opettajat olivat ihania nuorehkoja pappeja ainakin osa.

Erityisesti jäi mieleeni eräs nuori nainen joka ei siis ollut pappi, mutta hän jotenkin ”tykkäsi” minusta ja tuli iltaisin parakkiini ja keskustelimme paljon. Kun rippikoulu oli päättynyt hän ilmestyi kerran kotipihalleni tuolla Karhusuolla ja muun ohessa tuli kertomaan että lähtee pitkäksi ajaksi ulkomaille emmekä siis enää tapaa. Se tuntui surulliselta, mutta sellaista elämä on. Se on ystävistä eroamista ja luopumista. Siis sitäkin!

– Mitä sitten nykyisyyteeni tulee niin arki on arkea ja TAAS vaihtuu ns. avustaja!? Olen väsynyt, olen kyllästynyt! Aloita aina kaikki alusta ja opasta ja kun juuri alkaa sujua niin eikömitä!? Taas vaihtuu! Ei tässä avustajien palkkakaan päätä huimaa, mutta eivät he oikein taida edes tietää mitä tulevat tekemäänkään, ja tottahan on sekin että jokainen vammainenkin ihminen on oma persoonansa ja vammat erilaisia!

Taidan olla aika lopussa itseni ja elämäni kanssa? Mutta tällaistakin elämä on! Joskus ei meinaa jaksaa. Onneksi vielä, niin uskon, riittää kauniitakin syyspäiviä joista kyllä tykkään!!! No Tulipahan kirjoiteltua!? On hyvä että on myöskin ”tämä Taivas” jossa saa purkaa mielensä päällä olevia asioitaan, ei niitä tarvitse kenenkään väkisin lukea. Ei ainakaan niiden joilla nyt justiin on kaikki paremmin kuin hyvin! Onnea vaan ja ihania syyspäiviä!

–  Ja Kyllä Tämäkin Taas Tästä – jonain päivänä hellittää? Kaikkivaltias ei katoa Taivaastaan mihinkään! Päinvastoin, uskon että minä ja lukemattomat muut ovat sinnepäin menossa! Siitä kiitollisena siltikin vielä tänään!

Jatkuu:” Tee siksi minut todella”? Ainakin ulkomuistini mukaan?

Tämän asian kanssa olen viime päivinä askarrellut!  – Voisin lisätä vielä ”kuinka vaikeaa se onkaan”! Kuinka usein saakaan itsensä kiinni siitä että sanoo tai käyttäytyy aivan toisin kuin tahtoisi! Suorastaan hävettävän usein eikä ”vahinkoa” saa tekemättömäksi vaikka sydän särkyisi. Mitään puolustusta en tälle taida keksiä, se toisenlainen käyttäytyminen tai sanominen kun itsenikin yllättää, mutta liian myöhään?! – Mitä sitten teen? Kadun, mutta en saa tehtyä tai sanottua takaisin! Onko minulla toivoa? Onko ihmisillä toivoa? – Luultavasti vasta taivaan täydellisyydessä.

On aika raskasta olla ihminen. Ei hyödytä puolustella sillä että sitähän me kaikki olemme ja kaikille meille sattuu ”vahinkoja”! Ikääntyminenkään ei tässä auta, ainakaan paljoakaan? Kuinka ihanaa olisikaan olla täydellinen! On raskasta huomata rikkovansa ihmistä, kaltaistaan, vastaan ja huomata se liian myöhään, eli kun vahinko on jo tapahtunut. Ja yhtä raskasta olla itselleen rehellinen! Voi olla, jos kanssani asuisi joku elävä ihminen jolle voisi puhua en tarvitsisi tätä kirjoittaakaan.

Mitenkäs se toinen vanha Suomalainen sananlasku taas sanoikaan? Kumpikos kello se kauemmaksi kuului Hyvä vai Paha? Minä kyllä luulen, kun ihmisiä olemme kaikki, että se paha kello kuuluu kauemmaksi? Jos ”luuloni” on oikein se on ikävä juttu koska sanojaan ei todellakaan saa takaisin. Eikä siinä itku auta, ei katumus eikä mikään, koska ihminen on ihminen.

Entäs tunnustaminen ja anteeksipyytäminen? Auttaako se enää kun vahinko on tapahtunut joissakin asioissa jo vuosikymmeniä sitten?. Uskooko kukaan että anteeksipyynnössä ei ole kysymys oman itsensä kiillottamisesta? Vaan todellisesta katumisesta. Kun tätä pohdin ja kirjoitan, mielessäni on tosi vanhoja juttuja, mutta ihmiset eivät unohda. Enkä näköjään itsekään, mietin miksi ne nousevat kiusaamaan NYT?! Ja öisinkin.

Kun maito on kaatunut sitä ei enää lasiinsa saa.  Ja toisaalta vanha Suomalainen sananlasku vielä niinkin sanoo että:” Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään”? Olisi mielenkiintoista tietää millaisissa tapauksissa nämä sananlaskut ovat syntyneet? Ja onko ne alkuperältään kansallisia vai kulkeutuvatko jostain?

Olen jotenkin jo useamman päivän ollut aika lähellä maan pintaa!? En pääse pois matalasta mielialastani? Nukunkin huonosti. Kirkkoon tekisi mieli. Tuntuu kuitenkin siltäkin ettei jaksa. Ei jaksa. Synninpäästö pitäisi kyllä saada ja ikivanhat ”synnit” saada anteeksi. Kaikilla ihmisillä on vain niin kiire. Niin ja omat ns. ”porukkansa” jota minulla ei oikeastaan ole olemassakaan? Vai psykiatriko tässä olisi oikea osoite? Ja yöllä en ainakaan nuku tämän tekstin jälkeen! Pyyhinkö pois?

Mielessäni on Eino Leinon runo:” Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin” Olen sen joskus aina jonnekin kirjoittanut ja kerran lausunut sen meidän kappelillakin, silloin kun vähän aikaa näitä runoiltoja pidettiin. Ei ne kovin suosiota saaneet, siis ne runoillat? Mutta – jooo? Ihmisen elämä on ihmisen elämää. Joskus riemullista joskus takkuamista.

Minä EN tahtoisi tätä tekstiä facebookiin! En vain tiedä kuinka sen estäisin? Ennen kun en ollut sielläkään, nämä jäivät tänne blogitaivaalle! Ihmisen on joskus saatava ilmaista todelliset tunteensa, kokemuksensa ja ajatuksensa! Siitäkin huolimatta että painettuani lähetä nappia poistun toiseen huoneeseen ja kadun!

Ystäväni Susanna kirjoittaa runoja. Runojen kirjoittaminen ei sinänsä liene kovin harvinaista. Jotkin minunkin arkiaamuiset tekstini ovat tulkittavissa proosarunoiksi. Mutta Susannan tekstit keikkuvat myyntitilastoissa. Onkohan Heli Laaksosta lukuun ottamatta Pentti Saarikosken jälkeen tapahtunut sellaista, että runokirja olisi ollut listoilla. No, nyt on ollut.

Minun suhtautumiseni runoihin on ollut aina vähän kinkkinen. Kirjallisuudesta valmistuneenahan minulla pitäisi olla jonkinlaiset työkalut suhtautua runoihin. Ehkä ymmärtää, ehkä tulkita. Mutta kun ei! Minulle runot ovat aina olleet suuri mysteeri. Poikkeuksen tekevät tietenkin jotkut runoudeksikin laskettavat laululyriikat ja sitten tietenkin Lauri Viita.

Susanna kirjoittaa pääosin rikkinäisyydestä toipumisesta. Rikkinäisyyden kanssa elämisestä. Omien sirpaleiden kantamisesta hellästi. Viisaita sanoja ymmärrettävällä kielellä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset kaipaavat sellaisia sanoja.

Kun aloin jo aika monta vuotta sitten jälleen valokuvata vähän enemmän, lupasin Isä Taivaiselle pitää kameraa mukana kulkiessani. Niin olen tehnyt melko onnistuneesti. Olen kuvannut kukkia ja puiden kylkiä ja oksia. Ladonseiniä ja vedenväreitä.

Melko pitkään sain säännöllisesti palautetta kuvistani. Ihmiset kokivat ne lohdullisina. En yrittänyt ottaa lohduttavia kuvia. Räpsin vain kuvia asioista, jotka puhuttelivat minua. Joskus onnistuin omasta mielestänikin ihan kivasti. Silti minusta saamani palaute oli hämmentävää. Lohdullisia kuvia!

Minusta Susannan runot ovat lohdullisia. Elämä sirpaloi ihmistä, mutta elämästä tekee rikkaan se, että meillä on särömme. Säröjen ja sirpaleiden kanssa voi elää. Siitä mahdollisuudesta täytyy kuitenkin muistuttaa. Jos varpaat ovat verillä elämän sirpaleista, ei ehkä itse tule katsoneeksi eteenpäin, jollei joku muistuta.

Kun opiskelin kirjallisuutta, opin sen, että runojen ei kuulu neuvoa ihmistä, opastaa. Opin, että runot ovat aivan oma maailmansa. Nyttemmin olen valmis argumentoimaan asiasta seuraavin sanoin: ”Ja höpö-höpö!” Aivan varmasti taiderunoudellekin on paikkansa tässä maailmassa. Mutta taidetta enemmän ihmiset kaipaavat sitä, että heitä kehotetaan selvin sanoin hellittämään hetkeksi ja ihmettelemään kuinka valonsäde taittuu spektriksi elämänsirpaleesta.

Tältä pohjalta ehkä ymmärrän, että ihmiset kokivat minun kuvani lohdullisina. Maailmassa on paljon kaunista. Huurteisia kaisloja ojanpientareilla, lunta haavan kyljessä. Niiden ääreen täytyy pysähtyä ja antaa niiden hoitaa. Kuulemma kuvat luonnosta hoitavat yhtä lailla.

Kunhan pysähtyy.

Tietenkään elämä ei ole pelkästään pysähdyksissä olemista. Ei ole tarkoitus, että kukaan jää pelkästään runojen tai valokuvien tai toisten ihmisten lohduteltaviksi. Tärkeää on ennen pitkää päästä eteenpäin itselle sopivaa vauhtia, ei muiden määrittelemää ravia.

Sopivaa vauhtia ja sirpaleitaan ja muita tärkeitä osasiaan hellästi kantaen.

Susannan runoja on vaikkapa täällä: https://susannajussila.fi/sielun-sopukoita-runoblogi

Makasin polulla pitkin pituuttani. Sillä kerralla en ollut kaatunut, vaan polku vaan sattui olemaan paras paikka oikaista itseni. Paras paikka sijaitsi rantajyrkänteen lähellä Dublinista etelään tai pohjoiseen, en nyt enää muista.

En ollut siinä aivan yksin. Minulla oli kädessäni keskikoulun toisella luokalla Nakkilan kirjakaupasta ostamani vihreä, taskukokoinen Uusi testamentti.  Oli jonkinlaisen hengellisen väreilyn aikaa. Siksi kirja oli mukanani Interrailillä.

Tuntui samaan aikaan todella vapauttavalta ja melko pöljältä maata polulla sinisen taivaan alla. Sillä hetkellä taivas oli sininen. Tiesin, että kymmenen minuutin päästä se saattaa olla harmaa ja kastella minut. Mutta sekään ei keväisessä Irlannissa olisi haitannut, koska sateet kestivät vartin ja sitten aurinko taas kuivaisi kulkijan. Tai polullamakaajan.

Luin Johanneksen evankeliumia. Saattoi se olla jokin Johanneksen kirjekin, en nyt enää muista. Mutta olkoon Johanneksen evankeliumi, koska se jostain syystä on sieluani lähellä. Ehkä se johtuu pelkästään siitä, että Johannes oli kaimani. Tai jos otetaan huomioon aikaperspektiivi ensimmäiseltä vuosisadalta 1990-luvun alkuun, luultavasti minä olen Johanneksen kaima.

Makasin. Luin. Välillä pidin silmiä kiinni. Sitten taas luin pientä pränttiä. Sade ei tullut. Ei tullut ketään muutakaan kulkijaa.

En ollut siinä aivan yksin. Jyrkänteeltä nousi siivilleen korppi. Olen aika varma, että se sanoi krrrr heittäytyessään jyrkänteen tuulien vietäväksi, en nyt enää muista, mutta korpin laulu sopisi tuulen puhallukseen ja tilanteen tunnelmaan.

En ehkä ollut siinä aivan yksin. Saattaa olla, että läsnä oli myös Joku Muu.

Ennen pitkää nousin ja laskeuduin alas jonnekin, jossa oli asema. Huristelin junalla takaisin Dubliniin. Aivan varmasti menin pubiin juomaan yhden tai kaksi Guinnessiä ja kirjoittamaan päivän tunnelmista pehmeäkantiseen muistikirjaan.

Jotkut rukoilevat kammioissaan iltaisin, toiset ääneen kirkossa. Jotkut rukoilevat tanssien. Kuka mitäkin rukoilee. Lähimmäisen potemaa tautia vastaan. Omien raha-asioiden paranemisen puolesta. Ihmissuhteiden puolesta. Rauhan puolesta.

Kun Vladimirin sotilasoffensiivi kohti länttä alkoi, kuopuksen kanssa soitettiin monen viikon ajan Kristallivirtaa. Tai Laulua Dnjeprille. Sama sävel, eri sanat. Soitimme ukrainalaista melodiaa rukouksena rauhan puolesta. Rukouksena ukrainalaisten puolesta. Suuressa kirjassa kehoteaan rukoilemaan myös vihollisen puolesta.

Kuka mitäkin rukoilee. Jumalaa yleensä kuitenkin näillä nurkilla maailmaa. Jotakin suurempaa voimaa, joka auttaisi. Joka välittäisi.

Kävelin jälleen Liedon kirkon hautausmaalle. Ennen lähtöä olin rämpytellyt kitaralla Jaakko Löytyn Palmumattoa. Opetellut sointukulkua oikein ulkoa. Laulun minä rukoilee Mestaria. Toivoo, että Mestari näkee ja kokee kaiken sen, minkä hän itsekin näkee ja kokee. Poltetut kylät, ylitse käymättömän itkumuurin. Laulu puhutteli minua jo, kun sen ensi kertaa kuulin. Silloin maailma tai ainakin nämä nurkat maailmaa olivat mallillaan. Mitään järisyttävää ei pitänyt enää tapahtua.

Ukrainan sotaa on kestänyt kohta vuoden. Taitaa olla aika jatkaa rukousta sävelin vaikkakin ehkä ilman sanoja, joita on vaikeaa löytää.

”Minä kuulen, minä kuulen äänet takaa hautakumpujen. Toivon, että sinäkin, oi Mestari, nyt kuulet sen.”

Lienee kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta?! Se on niin täydellinen? Sanoisinpa että siinä on kaikki mitä ihminen tarvitsee uskossaan ja elämässään. Otsikko olisi voinut olla jokin muukin, kuten ”Että he yhtä olisivat”. Sillä kaikki jotka ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta uudestisyntyneet elävään ja kestävään, Raamatulliseen uskoon, ovat yhtä, erilaisuudestaan IHMISINÄ huolimatta. Paras opettaja, näille yli ihmisten tekemille rajoille, on Pyhän Hengen osallisuus ihmisen sisimmässä! Pyhän Hengen osallisuus on jotain sellaista ylimaallista ja samalla jokaiseen hetkeen kuuluvaa ettei Hänen olemistaan voi epäillä, eikä sanoin kuvata – välttämättä. Sillä Pyhä Henki muuttaa ihmistä. Hän on Jeesuksen sijainen täällä elomme ajan meissä.

Ja silti on vain yksi Isä, Poika ja Pyhä Henki. Pyhä Henki avaa meille Jumalan Sanaa. Pyhä Henki on Jeesuksen edustaja meissä nyt kun Jeesus on noussut valtaistuimelleen.

Totta on kuitenkin sekin että Pyhän Hengen nimessä on myös tehty ja saarnattu paljon sellaista mikä on ihmisestä lähtöisin! Ja se on ostittain vieroittanut ihmisiä kokemasta Pyhän Hengen olemusta itsessään tai muissa. Mutta olen kokenut pitkän elämäni aikana että sisaria ja veljiä Kristuksessa on sielläkin missä on myös jotain ylimääräistä, eli ihmistekoista. Mutta se on pilannut monta hyvää ja aitoa asiaa.

Kuitenkin  sellainen ihminen, joka aidosti on täyttynyt Pyhällä Hengellä, tekee myös hyviä hedelmiä. Ja kuten on kirjoitettu ”Hedelmistään Puu tunnetaan”!Joten kärsivällisyyttä, armoa ja rakkautta kaikkia niitä kohtaan jotka Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä raittiisti opettavat –  vaikka emme kuuluisikaan samaan kirkkoon. Sanon suoraan että meillä täällä Isänmaassamme on ollut monia herätyksiä jotka ovat olleet raittiita ja Jumalan Sanan mukaisia. Ja silti Raamattu kehoittaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen mikä Pyhää on! Sillä aika näyttää mikä kestää ja mikä ei.  Kun siis on näistä ”herätyksen ajoista kyse”.

Minulla on edessäni Joh. 18 luku ja se liikuttaa minua sydänjuuriani myöten! Jeesus elää siinä viimeisiä hetkiään ja joutuu todistamaan Pilatukselle itsestään, tietäen mihin on menossa. Mitkään todistelut eivät pelasta Häntä kauhealta kuolemalta. Ja HÄN ON KUOLLUT kaikkien ihmisten puolesta. Autuas se joka ottaa tämän pelastuksen vastaan ja todistaa siitä että Jeesus elää ja lähettää omilleen Toisen Puolustajan Pyhän Hengen olemaan meissä ja kanssamme. Pyhä Henki kirkastaa meille Kristusta ja tässä valossa ja armossa me tunnemme toinen  toisemme, vaikka ihmisinä olemmekin erilaisia luonteinemme ja armoituksinemme.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava sekin  kohta Raamatusta että ”koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on Hyvää”. Ihmisinä olemme vajavaisia, mutta rukouksin voimme vahvistua ja saada oikeaa näkökulmaa myös toisin toteutettua Jumalan palvontaa kohtaan. Muistaen ihmisen osamme ja silti pitää sen mikä itsellemme on totta ja aitoa! Jumala siunatkoon ja varjelkoon meitä!