pelastusvarmuus | Blogitaivas

19/03/2021
by Tapio Laakso Jätä kommentti

Olemisen sietämätön keveys.

Efesolaiskirje on hyvä tiivistelmä siitä mitä usko on. Kirjeen alussa on merkillinen toteamus miten Jumala on ennalta määrännyt meidät omiksi lapsikseen. Itseäni on tuo kohta hieränyt, koska en ole ymmärtänyt sitä oikein. Vasta muutaman viikon takainen hätkädyttävä uni herätti minut pohtimaan asiaa. Uni oli lyhyt, melkein kuin häivähdys, joka katosi nopeasti. Siinä Jeesus sanoi minulle, että en tunne sinua. Uneen heijastui oma kipuiluni omien syntieni kanssa. Sen kanssa millainen ihmisenä olen ja mitä olen elämässäni käynyt läpi. Tuntuu siltä, että jotkin helmasynnit kulkevat mukanani hautaan saakka vaikka kuinka yritän karistaa niitä pois. Olen miettinyt että eikö minua olekaan valittu ennalta tai enkö olekaan Jumalan lapsi.

Kun ihminen kulkee oman kipunsa kanssa ja etsii siihen Jumalalta lohdutusta, lähtee helposti ansaitsemaan Jumalan hyväksyntää. Silloin haluaa päästä eroon omista kipua tuottavista asioista. Kuitenkin tuo kipu pitää meidät kiinni Jeesuksessa. Ilman omien varjojen ja kipujen tunnistamista emme löydä syytä tulla Jumalan eteen. Kivut ja varjot saavat meidät etsimmään toivoa, joka on Jeesus Kristus. Ja Jeesus Kristus on se toivo, joka on ennalta määrätty pelastaan ihmiset Jumalan lapsiksi. Ennalta määräminen tarkoittaa siis sitä että Jumala piti jo ennalta tietää ja määrätä oma poikansa pelastamaan ihmiset, koska he tulevat lankeamaan syntiin ja he tuhoutuisivat ellei joku sovita sitä välirikkoa joka on synnin seuraus.

Olen ollut aina kovapäinen ihminen ja Jumala on ennenkin unessa ravistellut minua hereille. Seuraavaana päivänä olin unen takia melko säikähtynyt, mutta Jumala lähetti tielleni useita ihmisiä joiden kanssa olisi ollut mahdollisuus puhua asiasta. Jokainen tapaaminen päättyi siihen, että huomasin siunaavani heitä ääneen, mutta en ottanut untani puheeksi. Lopulta illalla sain evankelistakurssikaveriltani viestin, jossa hän halusi puhua juuri noista kivuista ja niiden merkityksistä ja lopulta tajusin että Jumala halusi puhua minulle. Ymmärsin että minua ei pelasta mikään mitä minussa on. Olen läpeensä syntinen vaikka kuinka yrittäsin pyristellä niistä irti. Minut pelastukseni on Jeesus Kristus joka haluaa että tulen hänen eteensä ilman yrityksiä ja pyristelyitä kaikkine synteineni tajuten ettei synti minusta katoa niin kauan kuin elän ja siksi tarvitsen Jeesusta. Jeesus tuntee vain syntisen Tapsan, ei sitä joka kuvittelee itse pesevänsä synnit pois elämällä jotain sellaista elämää johon ei edes kykene.

11/03/2018
by Tapio Laakso 2 kommenttia

Liikaa armoa

Voiko Armoa olla liikaa. Voiko seurakunnan edessä julistaa totuutta evankeliumista, jossa on armon määrää jollain tasolla rajoitetaan tai sille asetetaan mittoja.

Johanneksen evankeliumin alussa Johannes Kastaja julistaa tulevasta Messiaasta seuraavalla tavalla: Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: ”Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.” Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

Armo on luonteeltaan kuin vuori. Se on ja pysyy. Sen määrä tai laatu ei muutu. Armo on Jeesus Kristus. Hänen kuolemansa kautta koko ihmiskunta lunastettiin pois kuolemalta yhdessä hetkessä Golgatalla. Jokainen joka tunnustaa Jeesuksen Herrakseen tehden näin parannuksen, käänntymyksen Jumalan puoleen saa osakseen armon.

Jeesus on tie,totuus ja elämä. Armon tie Iankaikkiseen elämään. Armo ei siis ole jokin ehdollinen voimavaikutus, jota lasketaan ihmisen ylle säännöstellen tai tipoittain vaan se on historiallinen tapahtuma, joka muutti koko maailman historian kulun poistaen väliseinän, synnin muurin ihmisen ja Jumalan väliltä.

Emme voi liikkaa julistaa armon sanomaa, Jumalan rakkautta ihmisille. Emme voi liikaa halata ihmisiä Jeesuksen vaikutuspiiriin. Jos me olemme Jeesuksen seuraajia meissä vaikuttaa se sama voima, Jumalan henki, joka vaikutti Jeesuksessa ja nosti hänet takaisin elämään. Siksi voimme rohkeasti julistaa ihmisille armoa armon päälle ja Jumalan suunnatonta rakkautta.

Voimme tehdä sitä siunaamalla jokaista ihmistä. Rohkaisemalla ja näyttämällä sen mitä Jeesus on meille antanut. Antakaa ilon, rauhan ja vapauden näkyä omassa elämässänne. Mikään mahti maailmassa ei voi ottaa meitä pois Jeesukselta. Pyhä Henki on puolustajamme, meissä vaikuttava ylösnousemusvoima.

Tämä on evankeliumin kova ydin. Muut seurakuntaa kuohuttavat asiat ovat kehällisiä pelastukseen vaikuttamattomia asioita. Kun Jeesus julisti parannuksen saarnaa hän teki laista niin armottoman ja kovan, että sitä kautta pelastuminen kävi mahdottomaksi. Hän tyrmäsi lainopettajien jaon kirotuun kansaan ja hurskaisiin Juutalaisiin osoittamalla, että hän itse on lain takana. Jeesuksen opetus on meille täsmälleen sama. Millään meidän teollamme ei ole vaikutusta armoon. Ei onnistumisilla tai epäonnistumisilla. Vain sillä, että luovuttamme jokaisen osa-alueen elämästämme Jeesukselle, on merkitystä. Kyse on hallintavallasta omaan elämäämmme. Siitä, että jokaisessa kiusauksessa tai onnistumisessa sanomme, Jeesus ota sinä nämäkin asiat itsellesi. Näin seuraamme häntä ja meillä on häneen suhde.

On merkillistä, että moni armon elämäänsä saanut muuttu kovin nopeasti armottomaksi, Ensin itselleen ja sitten toisille. Heille armosta tulee nopeasti ehdollista. Rajoituksien ja epäilyn kautta elämään astuu salakavalasti rakkaudettomuus ja kyvyttömyys nähdä toisen ihmisen sydämeen kuten Jeesus teki.

Uskomme sijaitsee sydämessä ja se murtaa järjen päätelmät siitä miten ihminen haluaisi käsittää pelastuksen. Järki tahtoisi ryhtyä varmistelemaan pelastusta kun sydän vain haluaisi iloita siitä.

Kun vanhan minämme kuolee tehdessämme kääntymyksen ja parannuksen meidät liitetään ylösnousseeseen Kristukseen ja meistä tulee uudestisyntyneitä Jeesuksen omia. Sen tulisi näkyä meistä rakkautena. Jos jotain siis haluamme tarkata, tarkkailkaamme silloin armon synnyttämää rakkautta.

31/08/2015
by Tapio Laakso 9 kommenttia

Pelastusvarmuutta keskellä seurakuntaa

Jäin pohtimaan kahta Ilkan kahta aikaisempaa blogia, jossa hän prosessoi lukemaansa ja kuulemaansa blogimuodossa. Ilmaan jäi roikkumaan itselleni kaksi tuttua ja tärkeää teemaa. En varsinaisesti käy tässä vastaamaan Ilkalle vaan paremminkin puntaroin mitä pelastusvarmuus ja seurakunta yhdessä minulle avaavat sanaparina.

Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen nukahtamista käy usein niin, että mielessä pyörinyt ongelma tai ajatus saa jonkinlaisen ratkaisun tai vastauksen. Mietin illalla pelastusvarmuutta ja itsevarmuutta siltä kannalta kuin Ilkka ne rinnasti. Nuo kaksi asiaa kun eivät edes sanaleikin tasolla oikein asettuneet itselleni rinnakkain tai vastakohdiksi. Ne ovat minulle kaksi eri asiaa. Mutta jos käännän tuon itsevarmuuden hengelliseksi ylpeydeksi, joka nostaa ihmisen muiden yläpuolelle saa asia aivan uuden ulottuvuuden.

Luin aamulla jutun Savonsanomien nettisivulta Tsekkiläisestä kaverista, joka ihmetteli miten suomalaiset uskaltavat luottaa toisiinsa ja jättää tavaroita julkisilla paikoilla naulakoihin tai tanssilavalla juomamukin ikkunan reunalle ilman että tavarat häviävät tai mukeihin syljetään. Hän ihmetteli myös kuinka ihmiset palauttavat löytötavarat poliisille ja sitä kautta oikeille omistajilleen. Juttu tarjosi selitykseksi suomalaisten keskinäisen tasa-arvon ja tasaisen tulonjaon. Vaikka olemme peruskateellista väkeä, olemme suurin osa kansasta samalla viivalla elämämme kanssa. Tasa-arvo synnyttää keskinäistä luottamusta. Seurakunnan yksi olemus on luottamus niin Jumalaan kuin myös ihmisiin. Luottamus saa alkunsa Jumalan hyvyydesta ja rakkaudesta. Armo asettaa meidät tasa-arvoisiksi, koska olemme kaikki sitä vailla! Toisaalta, jos armoa aletaan säätelemään ihmisen toimesta, siitä tulee lyömäase.

Jumalan edessä me olemme kaikki samalla viivalla. Uskovien elämä on kilvoitusta, jossa olemme tasa-arvoisia, meillä ei ole itsellämme mitään ja uskonkin saamme Pyhän Hengen lahjana. Olimmepa synnintunnon syövereissä tai riemuitsemassa armon saaneneina onnemme kukkuloilla, vain Kristuksen kautta ja hänen verensä peseminä voimme saada pelastuksen ja iankaikkisen elämän itsellemme. Siihen ei vaikuta omat tunteemme tai mitkään ennalta laaditut armon tai autuuden järjestykset. Armo tulee Jumalan äärimmäisen rakkauden teon seurauksena ilmaisena mutta ei halpana. Sen uskominen ja omistaminen on Jumalan tahto ja sen tyhjäksi tekeminen synti!

Tuo viimeinen ilmaisu on raju väite. Mutta jos käännän asian esille niinkuin F.G. Hedberg kehottaa (22.8.1844) äitiään: ”Mitä kurjempi ja arvottomampia me olemme, sitä lujemmin ja lapsellisemmin pitää meidän turvautua siihen armoon ja vanhurskauteen, jonka meidän Jeesuksemme on meille ansainnut ja jo kasteessa meille ilmaiseksi lahjoittanut. Tämä tietenkin täytyy uskoa, muutoinhan teemme Jumalan armon valheeksi, josta suuresta synnistä Jumala Kristuksen tähden meitä varjelkoon!”

Jään miettimään tuota kaikkea edellä kirjoitettua ja syntiä käsitteenä. Mietin myös, että mikä on se kipukohta johon yksittäinen kristitty törmää. Jos uskon Jumalaan ja Jeesukseen niin miksi en uskoisi myös armoa osakseni. Miksi on vaikea uskoa itseään kelvolliseksi ottamaan armo vastaan. Paavali piti itseään kaikkein suurimpana syntisenä ihmisenä vainottuaan Jeesuksen seuraajia ja kieltäessään näin Messiaan. Paavali oli ollut lain suhteen mitä vanhurskain ja tunnollisin ihminen mitä oli elänyt. Mitään virhettä Jumalan lain suhteen hänestä ei ole löydettävissä silti hän piti itseään syntisenä. Mitä on siis se kun havaitsemme silti olevamme syntisiä Jumalan edessä?

Vai onko kuitenkin kyse vielä syvemmästä epäilystä eli onko Jumalaa edes olemassa. Uskon että tämä jälkimmäinen on se nykyihmisen suurin ongelma. Usko Jumalaan, on loikka tuntemattomaan ja se on mahdollista vain antamalla Jumalalle ohjat omaan elämään. Se on halua tehdä parannus eli mielenmuutos. Se on oman syntisyyden ymmärtämistä. Tästä seuraa muutos, joka pitää meidät Jumalan yhteydessä. Voima tähän tulee Jumalalta. Usko Jeesukseen on Isän lahjoista suurin.

viljaa Seurakunta on paikka, jossa tuo parannuksen teko on mahdollista. Seurakunta yhteisönä muodostaa Kristuksen ruumiin niin koko maailman tasolla kuin paikallisesti. Silloin puhutaan kaikista uskovista ilman kirkkokuntarajoja. Tässä olemmekin yhteisönä rampauttaneet tätä Kristusruumista hajottamalla kristikunta riidoilla erikokoisiin kioskeihin. Mutta sielä missä keskitytään riitojen sijasta Jeesukseen, tapahtuu yhä ihmeitä ja ihmisiä tulee pelastuksen tielle.

Seurakunnan pitäsikin parhaimmillaan olla koti jossa ihminen tulisi hengellisesti ravituksi ja kohdatuksi joka elämän tasolla. Seurakunnan tulisi näkyä ja kuulua ympäristöönsä. Jeesus tulisi kirkastua seurakunnan toimesta.

Seurakunnan keskeisin tehtävä onkin evankeliumin julistaminen ja opettaminen. Siis pelastaa ihmisiä Jumalalle. Seurakunnan keskellä ihmisen tulisi tuntea että täällä Jeesus elää ja täällä jaksan uskoa ja omistaa pelastuksen itselleni.