Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Omaksi kuvakseen hän heidät loi.

Ihminen on monimuotoinen, vivahteikas, arvaamaton niin hyvässä kuin pahassa. Jumalassa taas ei ole pahuutta, hänessä ei ole vaihteen varjoa. Jumala on rakkaus ja hänen tarkoituksensa ovat aina hyvät. Ihmisen valinnoista ja seurauksista on monta varoittavaa esimerkkiä, mutta kukapa niihin lopulta haluaisi liian tiiviisti keskittyä. On tullut havaittua, että ihminen ei kykene pysyvään hyvään ilman Jumalan apua. Iankaikkisuutta en usko meidän kestävän ilman Jeesusta. Jos ymmärtäisimme, mitä on iankaikkisuus ilman Jeesusta ja mitä se on hänen kanssaan, suhtautuisimme hänen persoonaansa paljon vakavammin. Kuten esimerkiksi siihen, että hän sanoi: ”Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi.” Ja että Jeesus keskittyi viimeisessä rukouksessaan ennen Getsemanea ja vangitsemistaan eniten rukoilemaan omiensa yhteyden puolesta. ”…että he yhtä olisivat, niin kuin Isä ja minä olemme yhtä.”

Tarkoittaako yhteys tasapäisyyttä, kopioimista, vain riittävän tutun ja samanlaisen hyväksymistä?

Jumalalla oli varaa valmistaa maailma, joka on häikäisevän monimuotoinen niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Erilainen värikirjo, kautta luomakunnan, välillä jopa räikeän huikeana ja välillä rauhoittavan tasapainoisina samansävyisyydessä.

Jumalalla on ollut iloa ja viisautta valita istutettavaksi erilaisiin ihmisiin erilaisia ominaisuuksia. Toisiamme täydentämään, yhteisen hyvän palvelemiseen.

Ihminen on Jumalan kuva, muttei jumala. Meissä asuu pysyvästi taipumus langeta alkuperäisestä kutsusta ja Jumalan hyvästä tahdosta. Ja myös Jeesuksen viimeiseksi perinnöksi jättämästään rukouksesta: ”Että he yhtä olisivat.”

Jumalan lapsiksi tunnustautuvat mittaavat, arvioivat toinen toistaan, musiikkityylejä, rukouskäytäntöjä, pukeutumista. Tämä siis silloin kun on jo langettu kiusaukseen tehdä pesäeroa, ihan vain sen takia että erilaisuus pelottaa, kummeksuttaa, aiheuttaa yllättäviä tunteita. Ihminen säikähtää, närkästyy tai mitä lie. Ja sitten tulee nopeammin konsultoitua ’minä itte ja mun tunteet’- mestaria. Ei ehdi tarkistaa onkohan tulkinta samassa linjassa kuin Jeesuksen persoona, opetukset ja elämä. Siinä sitä sitten mennään, pikaluisua etäämmälle paremmista tarkoituksista. (Tosin tämä maalailemani varjokuva painottuu ehkä enemmän jokusen vuosikymmenen taakse kuin nykypäivään.)

Yhteydestä lipsuttaessa erottelun oikeutuksen voi pukea monenlaisiin tulkintoihin, jollei haluta ymmärtää Jeesusta, hänen persoonaansa, pitkämielisyyttä, rakkautta, aina voimassa olevaa armoa rehellisesti tunnustettujen asioiden edessä. Jeesus todella on täynnä armoa ja totuutta. Siksi on hyvä muistaa, että hän on heikoissa väkevä, hän kuulee niin hiljaa lausutut kuin suureellisemmin pauhatut rukoukset, hän näkee kaiken minkä yritämme kätkeä ja suree pakenemistamme, sillä hänellä olisi niin ihmeellisen suuri armo tarjolla. Ihmisen ei tarvitse kuin tunnustaa, että nyt minulta lipsahti valinta väärään suuntaan ja nojautua armoon ja Pyhän Hengen apuun tiellä kohti uusia ja parempia valintoja. Ei samoihin virheisiin kannata jatkuvasti langeta, koska silloin sydämellä on riski paatua. Mikä sen ikävämpää kuin kovettunut sydän, sillä sen kuuluisi olla elävä ja hyvyyttä eteenpäin jakava.

Yhteyden varjelemisesta vielä… Olen omissa pohdiskeluissa joutunut pysähtymään raamatunkohdan Matt13:24-30 eteen. Kun olen törmännyt Jeesuksen nimessä tehtyyn työhön, joka mielestäni toteutetaan tavalla, joka mielestäni voi olla haitallista ja riskialtista, olen kysellyt, pitäisikö minun tehdä jotain. Olen kokenut että Jeesuksen neuvo: ”voitte rikkaviljaa nyhtäessänne nyhtää mukana vehnääkin” olisi hyvä ottaa huomioon. Jälkiviisaana haluan todeta, että tämä on hyvin tärkeää. Rukous asioiden eteen, jotka vaivaavat, on aina parempi kuin myrskyn nostattaminen. Olen siis yrittänyt rukoilla, että Jeesus itse paljastaa ihmisten sydämille haittavaikutukset, irrottaa viisaudessaan vääriä juuria siten, ettei synny enemmän tuhoa kuin uutta kasvua.

Tosin jännitteessä ’jo nyt – ei vielä’ eläminen on kuluttavaa. Thaimaassa työtä pitkään tehnyt pariskunta puhui hiljattain siitä, miten heidän tiimin rukouselämä todella muuttui, kun he alkoivat julistaa Jumalan hyvyyden toteutumista ihmisten elämien ja tilanteiden ylle. Odotus ja vierestä seuraaminen asioiden ollessa pielessä, on raskasta. On kuluttavaa kokea olevansa pieni ja voimaton kaiken elämässä tapahtuvan kielteisyyden ja pahuuden edessä. Pysyminen ajatuksissaan ja rukouksissaan yhteydessä Jumalaan, on hedelmällisempää kuin keskittyä siihen, mikä on pielessä. Ja tämä todellakin pätee myös odotukseen saada nähdä puhdasta ja vahvaa kristittyjen yhteyttä.

Eli yhteys, hyvän tahdon etsiminen, Jeesuksen näkeminen eroavaisuuksienkin takana, avoimuus, uskallus tunnustaa, jos on jotain pieleen mennyt, kyky iloita armosta ja sovinnosta, halu nähdä monimuotoisuuden ja Jeesuksessa pysymisen siunaus.

Erilaisuuden ei tulisi olla pelottava asia, jos haluamme nähdä Kristuksen ruumiin yhteyden toteutuvan ja jos voimme oppia luottamaan siihen, että Jeesus antaa voimaa nähdä asioita Hänen silmillään. Jeesuksen persoona puhuu Totuutta, läpinäkyvyyttä ja anteeksiantoa. Tätä kuuntelemaan. Eikä kallistettaisi korviamme erottaville äänille.

Edellisen tänne laittamani tekstin viimeiset lauseet jättivät surun pintaan, mutta jäi jatkamatta. Ajattelin palaavani, mutta kerkesi pari kuukautta vierähtää.

Etsivä löytää, kirjoitin. Ja ’huhuilkoot perääni’ tarkoittaen Jumalaa. Nousi mielikuva ihmisestä joka Jumalan näkökulmasta piileksii, mutta omasta näkökulmastaan ei. Jumala kykenee näkemään kaikista perspektiiveistä, mutta ihmiselle esim laajanäköinen kotkaperspektiivi on vaikeampaa. Ja vaikka siihen kykenisi, ei näköala koskaan yllä siihen mikä Jumalalle on mahdollista.

Vaan mistä suru? Se tulee siitä, että Jumalaa torjuva ihminen ei tiedä mitä menettää ja siitä, että Jumala suree menetetyn rakkautensa perään. Sillä Jumalalla todella on tunteet, vaikka hän kaiken kestääkin. Ja suru tulee siitä, että Jumalan lasten yhteys menettää jonkun jonka kuuluisi olla ja pysyä yhteydessä.

Mutta vakavinta on, että hulluinta mitä ihminen voi elämällään tehdä, on päättää siirtyä kuoleman rajan yli ilman Jeesusta. Miksi näin on, on mahdotonta selittää järkiperustein, mutta miksi edes ottaa sellaista riskiä että kokeilee. Kun elämä Jeesuksen omana ei silti ole mikään järjetön paketti. Toki sitä voi toteuttaa monella lailla, mutta pelkästään järjellisin perusteluin arvioituna pelastussuunnitelma Jeesuksen kautta on kaikkein järkevin ja ihmistä kohtaan reiluin paketti koko uskontojen kirjossa. Plus että Jeesuksen persoona on paljon enemmän kuin mikään uskonto.

Näitä ajatuksia taustalla jään hieman murheella miettimään, miksi kukaan antaa pitkittää Jeesuksen kohtaamista. Mitä kaikkea ehtiikään matkalla mennä sivu suun jos esimerkiksi omat lukkiutuneet asenteet ja elämän tuiskeessa omaksutut valheet estävät näkemästä Jeesuksen sellaisena kuin hän on? Hän on kuitenkin kaikille kaikkea. Ei aina ihmisen oman tahdon mukaan (koska se ei välttämättä ole paras näkökyvyn rajallisuuden takia) ja näennäisesti helpointa reittiä, mutta lopulta kestävintä. Ja entä sitten kun tulee se hetki, jolloin kaikkien polvien on notkistuttava hänen kuninkuutensa edessä? Koska se hetki kuitenkin tulee.

Ja minä joka näitä kyselen ja haluaisin herätellä muitakin.. Vaikka olen varmasti Jeesuksen omaksi tunnustautunut ja sitoutunut, olenko minä mennyt jonkin asian tai asenteen kanssa piileskelemään? Olenko sanonut Jeesukselle, että kyllä sinä olet minun Herrani ja samalla sujauttanut selkäni taakse jotain jota en halua näyttää hänelle, tai luullut ettei hän halua tai viitsi sitä kohdata. Hän joka kesti ristin kärsimykset (omasta tahdostaan, ja koska se oli kolminaisuuden ihmeellinen suunnitelma) ei kestäisi minua ja asioitani… Hmm, paras yrittää päästä johonkin ymmärrykseen, koska tämä on tärkeä kysymys.

Ja Hyvää Joulua, sillä aina on syytä iloita Jeesuksen syntymästä, vaikka sen äärellä pohdinnat olisi vakavempiakin.

Ihminen on huomannut, että kaikki eivät usko samoin. Kristinuskossa ongelmallista on, että sen rakkauden uskon puolustaminen saattaa notkahtaa poterosta huuteluun.

Jos Jumala sittenkin on pienempi kuin uskallan ajatella, niin minun on hyvä kerätä suojavarustuksia, joiden takaa huutelen hänen suuruuttaan ja oikeassa olemista. Varmuudeksi, ettei kukaan vain luulisi ettei Jumalaa ole.

Jos Jumala on suurempi kuin uskallan ajatella, eikä hänelle kelpaa minun vaellukseni, on minun hyvä huolehtia ettei lähelläni ole liialti sakkia, joka saa Jumalani huonoon valoon. Jos hän on kylläkin suuri, mutta tahraantuvainen. Ja sotku voi olla minun vikani. Paras siis kouluttaa läheiset huolella. Ettei kukaan vain luulisi ettei Jumalaa ole.

Mutta Jeesus sanoi että: ”Minä olen”. Ja hänestä sanottiin: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa” Ja että: ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan vaan pelastamaan sen.” Ja Jeesus sanoi: ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”

Mutta jos minulla ei ole yhtään orpo olo muutenkaan enkä tahdo pelastua. En ymmärrä kuinka iankaikkinen Jumala on ja mistä ne uskovat puhuu…Hän rakastaa puhtaasti ja niin ylenpalttisesti että sen voi kokea, vaikkei näkisi? Ja pelastua mistä mihin? En siis tahdo. Uskovat sanovat että Jumala huhuili Adamin ja Eevan perään paratiisissa, vaikka aivan hyvin tiesi missä he olivat. Että hän halusi kuulla heidän äänensä. Ja että hän huhuilee minunkin perääni. No, huhuilkoot. Etsivä löytää.

Isä Poika ja Pyhä Henki, luominen ja pelastussuunnitelma, syntiongelman ratkaisu, Jumalan ja ihmisen välinen suhde … Kukapa kuvittelisi osaavansa nämä aihepiirit pukea ymmärrettävään asuun ja jokseenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. En minä ainakaan, mutta yritettävä on kun tuli luvattua. Toki näistä on kirjoitettu kautta ihmiskunnan historian, taitava löytää kyllä tekstejä. Tässä nyt on jotain matkalla omaan ajatteluun tarttunutta.

Luomiskertomuksen alkulehdiltä Jumala on keskusteleva ja monikossa puhuva. ”Tehkäämme ihminen…” (Jos lukeudut niihin jotka saavat luomisajattelusta lukot kiinni, toivon että voisit nähdä ajatuksen painopisteen siinä että tarkoitus on puhua kolminaisesta Jumalasta eikä nostattaa poteroasetelmia maailman synnystä.) Eli voi ihan hyvällä mielellä ajatella Jumalan olleen jo luomisesta kolminaisuudessaan läsnä. Isä, Poika ja Pyhä Henki siellä kommunikoivat ja tekivät yhdessä. ”…ja kaikki oli hyvää”

Uskon että pelastussuunnitelman suunnitelmat hahmoteltiin hyvin varhain. Asioita sattui ja tapahtui nopeassa tahdissa, ihminen karkotettiin paratiisista omaksi parhaakseen, sillä elämän puusta syöminen hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen jälkeen yhdistettynä valehtelevan käärmeen kuunteluun olisi varmaankin johtanut seurauksiin, joita ihminen ei kyennyt käsittelemään.

Jeesuksen syntymän aikoihin kansalla oli vakiintuneet käytännöt hoitaa omaatuntoaan ja jumalasuhdettaan. Jeesus tuli täyttämään ne. Se mitä Jeesus edusti oli ennenkuulumatonta. Hän ravisteli kaikkia ihmisten valtarakennelmien pönkityksiä. Kuten ylimääräisten rahojen nyhtämistä, joita uskonnollinen eliitti harrasti köyhempien uhraamaan tulleiden kustannuksella temppelin esipihalla. Hän haastoi tuomitsijat tutkimaan omaa sydäntään ja heittämään ensimmäisen kiven, jos kokivat olevansa virheettömiä.

Miksi kristinuskoon sisältyy olennaisimpana osana Jeesuksen kidutus ja häpäisy ristillä? Millainen Isä Jumala sallii sen? Sellainen Jumala joka on kolminaisuudessaan itse kärsinyt tuon tuskan, sellainen Isä joka on kysynyt Pojaltaan: ”Suostutko”. Jeesuksesta ei voitaisi sanoa hänen käyneen läpi kaikki koettelemukset mitä ihmisen osalle voi tulla, jollei hän Getsemanessa olisi sanonut: ”Isä ota tämä malja minulta pois”. Lopulta hän vastasi: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sinä tahdot.”

Mutta miksi ylipäätään koko kidutus? Osin siksi että Jeesuksen kuolemassa pahuus tyhjensi koko vihansa vimman Jeesuksen pilkkaamiseen, osin siksi että mikään ihmiskunnan tekemä pahuus ei ylitä sitä mikä tuli Jeesuksen osalle. Kuolema ei kuitenkaan pitänyt Jeesusta otteessaan. Pyhä Henki nosti hänet kuolleista. Se on ihme. Minä uskon tähän aivan täysillä. Todennäköisyys ruumiin varastamisesta, pelokkaiden opetuslasten rohkaistumisesta ihan tuosta vain omalla oivalluksellaan on liian paljon heikompi kuin ylösnousemuksen ihme, joka oli osa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen pelastussuunnitelmaa.

Jos Jeesus on siis kantanut harteillaan synnin pahuuden, vihollisuuden arvaamattomuuden, niin miksi meille ei kelpaisi olla Jeesuksen ystävä. Torjuntaa säestää pelon reunustama huonetaulu, joka sanoo, etten ole koskaan tehnyt mitään väärää. Enkä myös näin ollen tarvitse ketään rikkomusten sovittajaa. Koska eihän jumalaakaan lopulta ole. Jos olisi, olisi hän kuitenkin julma ja epäoikeudenmukainen. Huh kuinka kylmältä kaikuvat tällaiset johtopäätökset.

Jumalan olemassaolo lukeutuu näkymättömiin asioihin. Kuten ihmissydämen luotaamattomat reitit. Jeesuksessa Jumala oli näkyvä. Poistuessaan hän lupasi meille puolustajaksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki ohjaa meitä kaikkeen hyvyyteen. Jos haluamme.

Saanen vielä muistuttaa että tutustuminen Jeesukseen tässä maanpäällisessä elämässä tarkoittaa iankaikkista ystävyyttä hänen kanssaan. Isä, Poika ja Pyhä Henki haluaa antaa jokaiselle mahdollisuuden kuulua ihmeelliseen perhepiiriin, jossa säteilee ilo, rakkaus ja armo.

”Syntiä ei ole” Tämä on yksi herra Dawkinsin ajattelun kiteymistä. Hän on myös käsitellyt aihetta Jumalharha. Sinänsä paradoksaalista, että innossaan pyyhkiä pois Jumalan olemassaolo, Dawkins ei kuitenkaan ole voinut välttyä olemasta jumalakaipuun kohteena. Ei sen kummemmin kuin kukaan muukaan johtohahmo, hän ei ole säästynyt olemasta liki jumalan asemassa joidenkin seuraajiensa sydämissä. Ateismi on vakuuttuneisuudessaan niin vahva, että se täyttää uskonnon tunnusmerkit. Jumalaa ei ole. Tämä on uskonasia, sillä väitettä ei pysty tyhjentävästi todistamaan.

Synti ja häpeä. Sanapari, joka on ollut arkisten puheenparsien vakiotavaraa. Johan se on synti ja häpeä jollet nyt istu kunnolla ja keskity… synti ja häpeä jollet syö ruokaasi kuin muut. Sanaparia synti ja häpeä on käytetty kasvatuksen ojennuskeppinä. Joihinkin se on uponnut tiukemmin ja syvemmin, toisiin kuin vesi hanhen selästä soljuen. Monille sanaparista on tullut myös jumalakuvan mittari.

Millä termillä lopulta lohduttomasta erosta Jumalasta sitten voisi puhua? Mikä alkuun maistuu hyvältä ja näyttää vain houkuttelevimmat puolensa, kääntyy karvaaksi ja haitalliseksi. Valinnanvapaus näyttää haavoittavat puolensa. Jumalan haluaa tähän puuttua, koska hänen tahtonsa ihmistä kohtaan on hyvä. Jumalan olemus isänä on sanoinkuvaamattoman hyvä ja ihmisen parasta ajatteleva. Hyvä isä välittää mitä lapselle tapahtuu. Siksi hän sanoo säännöllisesti ei. Lapsi haluaa kaikkea ja säntää usein vaaraan. Tyhmä isä katsoo vain vierestä tai ei katso lainkaan. Hyvä isä katsoo kohti, näkee lapsensa sydämeen, näkee riskit, välittää ja antaa ohjeita. Tiukimmassa äkkitilanteessa hän sanoo nopeasti ja ehdottomasti ei. Mutta usein me emme välitä, emme tunnista, emmekä kuule.

Nykypäivän kristillisyydessä on vivahteita ja suuntauksia, jotka haluavat olla sumuttamassa ja muuttamassa sitä mitä Jumalan Sana sanoo, vaikka Sana on hyvän elämän ohjenuora. Johtunee osin siitä, että meillä jokaisella lienee taipumus määrittää maailmamme sen mukaan mitä sisäinen puolustusasianajaja sanoo. Jokainen haluaa olla sielulleen lempeä ja tarpeellista se onkin, mutta ei niin että tulee siinä sivussa nieltyä haitallisia valheita. Omien väärien tekojen ja sanojen kääntäminen hyväksi ei lopulta palvele ketään.

Jos kristityllä on vimma muuttaa Jumalan Sanan viesti toiseksi, kuin mitä sen kokonaisilmoitus on, herää kysymys onko ydin sittenkin jäänyt hämärään ja kokematta. Jumalan viesti maailmalle on rakkaus, armo ja anteeksianto. Jos minun jumalani ei anna anteeksi asioita, jotka rehellisesti tuon päivänvaloon (ei vaadi välttämättä selontekoa ihmisten edessä, Jumala riittää) , hän ei ole hyvä Jumala josta raamattu puhuu. Omatekoiseksi lukittu jumalakuva on aina kapeampi kuin elävän Jumalan armo. Jos meillä siis on mittaamattomasti rakastava Jumala, niin miksi valehdella hänelle, peitellä ja käännellä virheitään muuksi. Miksi väistellä ja olla oma jumalansa? Voisiko opetella luottamaan Jumalaan jonka näkökyky ja osaaminen aina ja lopulta ylittää ihmisen kyvyt.

Kun Jumala kerran on näin näppärä, hän keksi jo aikojen alusta pelastussuunnitelman. Hän arvatenkin tiesi ettei ihminen selviä omien erehdystensä kanssa ilman väliintuloa. Hän antoi omilleen ohjenuoria ja sääntöjä, joiden avulla oli tarkoitus selvitä ympäröivässä maailmassa, mutta ennen kaikkea pysyä lähellä Jumalaa, missä on kaiken elämän lähde. Hänen omansa eivät tästä selvinneet joutumatta kohtaamaan oman riittämättömyytensä. Tekisi mieleni sanoa, että me emme selvinneet. Koska ihmiskunta on ollut monilta peruspiirteiltään sama aikojen alusta eikä yksikään sukupolvi tähän mennessä ole ollut kirkkaampi kuin edellinen.

Jumala kaikessa kekseliäisyydessään teki aukottoman pelastussuunnitelman, jonka hän päätti hoitaa perhepiirissä. Mutta koska teksti jo venähti, täytynee kirjoittaa asiasta erikseen.

”Ole vain luja ja aivan rohkea” Näin vahvisti Herra Joosuaa uuden tehtävän edessä. Joosua kuunteli ja noudatti neuvoja ja lopputuloksena oli Jerikon valloitus. Luvusta kuusi löytyy samasta kirjasta ken tahtoo lukea.

Sieltä kyllä löytyy myös kovin tylyn kuuloisia neuvoja ja tiukkaa sodankäyntiä. Mutta maailma oli silloin(kin) sellainen. Eliminoi tai tule eliminoiduksi. Ei Vanhasta testamentista voi poimia vihaista jumalakuvaa sen perusteella, että siinä on kuvattu ja heijastuu ihmisluonteen raakuudet ja väärät valinnat. Rehellinen kirja. Itse näen Jumalan neuvot hänen mittaamattoman laajasta ymmärryksestä käsin kumpuavana suojana. Jumala haluaa suojella. Jokaista joka kääntyy hänen puoleensa. Aikakonetta kun ei ole hallussa, en tiedä miksi jotkut valloitettavista kansoista olivat niin vaarallisia. Osalla niistä oli ymmärtääkseni sairaan inhottavia uhrauskäytäntöjä omille jumalilleen, miksi Jumala ei olisi halunnut israelilaisten omivan niiden tapoja.

Mutta takaisin rohkaisuteemaan: Gideon pelkäsi. Pelkäsi niin paljon että pui viljaansa piilossa isossa viiniruukussa, koska midianilaisilla ja muilla ympäröivilla kansoilla oli ikävä tapa tulla tuhoamaan israelilaisten sato. Ihan vaan piruuttaan tärvelivät sadon ja veivät kaiken saatavilla olevan karjan. Tähän hetkeen pelmahtaa Herran enkeli lausahtaen Gideonille: ”Herra on kanssasi, sinä urhea soturi.” Jokseenkin ristiriitaista suhteessa vallitsevaan olotilaan. Gideon oli järkevä mies, kätkeytyi ja yritti parhaansa saadakseen jotain sadosta talteen. Mutta ei hän kovin urhealta vaikuttanut. Vaan onneksi oli riitävän järkevä kuunnelllakseen Herran enkeliä ja Jumalalta tulleita neuvoja ja vahvistuksia. Kärsivällisesti Jumala osoitti ymmärtävänsä Gideonin epävarmuuden ja rohkaisi mitä hassuimmin konkreettisimmin tavoin. Gideonista tulikin sotaurho. Jumalan kansa sai helpotusta arkeensa.

Entä Paavali. Niin monessa yhteydessä ihannoitu uskon sankari, joka saavutti paljon ja uskalsi ihmeellisiä. Korinttilaisille hän kirjoittaa tulostaan Makedoniaan, miten heitä ahdistivat ulkoapäin taistelut ja sisältäpäin pelot. Mutta miten Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lähetti Tiituksen heitä vahvistamaan.

Rakastan näitä Raamatun hahmojen rohkaisevia esimerkkejä. Tosin omassa elämässä on ollut ja on aikoja, jolloin nekin olosuhteiden keskellä lannistavat. Mieli keikkuu epäedulliseen ajatukseen, että niin nuo toiset selviävät, saavat rohkaisuja ja pääsevät eteenpäin… Mutta onneksi on oppinut huomaamaan, että tuo on valheellinen ja syövyttävä ajatus. Aina Jumala on keksinyt jotain siinä missä inhimilliset keinot näyttää loppuneen. Jumala on uskollinen ja ihmeellinen.

Niinpä haluan nytkin rukoilla itselleni ja kaltaisilleni, että kukin saa omaan tilanteeseensa juuri sopivaa rohkaisua. Olkoon se Joosuan kykyä marssia ja olla hiljaa, Gideonin rohkeutta pelon keskelle kaataa vaikka isänsä epäjumalapatsaat keskellä yötä kun ei muutoin uskaltanut, Paavalin rehellisyyttä ja kiitollisuutta Tiituksesta. Jumala aina auttaa. Olkoon rohkaisu tai piristys miten pienen näköinen tahansa, siitä kiittäminen nostaa iloa ja voimaa. Ilo antaa siipien alle ilmaa tuhat kertaa enemmän kuin nurina. Vaikka saa sitä sanoa, jos surettaa. Daavidkin aina antoi tunteidensa tulla rehellisesti Jumalan eteen. Ja sitten niitä taltioitui lauluiksi ja Psalmeiksi. Rehellisyys mieluummin kuin selänkäänto ja jumalakuvan musteneminen. Koska Jumalan valossa on paras elää.

Minun Jumalani
on jumala
jota ei tarvitse takoa
lepytellä tai loitsia esiin
Hän on jumala joka
pysyy lähelläni
virheistäni huolimatta
jos vain tahdon
Hän on jumala
joka eli ihmisen elämän
tuntien ja kokien koko
elämän kirjon

Jos käännän katseeni pois
jos käännän sydämeni pois
jos alan paeta ja piiloutua
Hän kunnioittaa tahtoani

Mutta hän ei lakkaa rakastamasta
Hän tietää missä olen
tuntee tieni ja tietää piilopaikkani
Hän etsii rauha askelissaan,
käyskentelee huhuillen
sillä hän toivoo
minun vastaavan kutsuun
Sillä rakkaus elää vuorovaikutuksessa
ja vapaudessa

Yksi ainoa, jota hän omiltaan pyytää
on että me valitsemme rakastaa
Kaiken hän on antanut ja valmistanut
meidän puolestamme iankaikkisuutta varten
Hänen Poikansa henki
asuu sydämissämme
jos vain tahdomme

Kaikki maailman taakat, houkutukset
ja valheet voivat työntää pois
ikiaikojen Jumalan rakkauden
Voimme asettaa sydämemme tiukasti lukkoon
ettei hän pääsisi asumaan meissä
Jotkut lukot ovat varhaisia ja ehkä muiden lyömiä

Mutta uskon Jumalaan jonka
ihmeellinen Pyhä Henki voi soljua
pienimmästäkin uomasta, ohi ruosteisten lukkojen
ja alkaa puhua sydämelle rauhaa ja rakkautta
ihmeellinen Pyhä Henki
ylösnousemuksen Henki

Sanat luovat todellisuutta
ja todellisuudesta kumpuaa sanoja
ikuista virtaa

Kaikki ei palakaan tuhkaksi
maadu mullaksi
sulaudu virtaaviin vesiin

On yksi jolla on kyky kantaa ihminen varmuuteen
ettei kuoleman voima olekaan lopullinen

Me näemme iankaikkisuudesta vain häivähdyksiä,
kukin luonteemme ja polkumme mukaisesti
me näemme

Ikuinen rakkaus katsoo meitä silmiin
voimalla jota
ei voi mitata

Ei ääretöntä voi mitata
Mutta sitä voi hahmottaa,
tavoitella
Kukin luonteensa, polkunsa
ja tahtonsa mukaisesti

Me avaamme silmämme
jos tahdomme
käännämme katseemme maailman tuuliviireistä
läpi sumun
ohi häikäisevän loiston
kivikkoisen kurun uumenista
keskellä kirkkainta aavaa

Me katsomme takaisin
jos tahdomme
kukin luonteensa, polkunsa
ja tahtonsa mukaisesti

Me katsomme takaisin
ja näemme jotain mitä
näkyvä ei koskaan voi
lopullisesti peittää
Sillä näkymätön on
arvoitus ja selvästi piirtyvä yhtaikaa
väistyvä ja ikuinen samassa olemuksessa
Se on muuttumaton ja ikuisesti elävä

Ikuinen rakkaus
katsoo takaisin
ja sanoo:
”Minä näen sinut
Jotkut sanovat ettei minua voi nähdä
mutta se ei ole totta

Sillä minä kykenen antamaan
jokaiseen sydämeen
uuden tavan nähdä
jos he vain haluavat

Minä näen sinun polkusi,
tunnen sydämesi tapailut ja tahtosi vimman
tiedän luonteesi, joka aina käsissäni
on elävä ja kaunis

Minä näen sinut
Minä tunnen sinut
Rakastan sinua ikuisesti
enkä koskaan hellitä

Sinä olet ihmeellinen,
säteilevä, kallisarvoinen,
puhdas ja kaikkeen hyvään kykenevä

Rakastan sinua
enkä koskaan hellitä
En koskaan hellitä

Istuin keskellä uusia alkuja ja jo taakse jätettäviä asioita.
Joku kulki ohi nenänvartta pitkin lausuen:
”Sinun elämäsi on ummehtunut lätäkkö”
Vastasin:”Ehkä niinkin, mutta sinä et tiedä millaisia patoja
sisimmässäni on murtunut”

Ihmiset, jos joskus tulee kiusaus mitata toisen ihmisen elämää
arvoilla, joilla ehkä itse itseäsi mittaat, muistakaa että suuretkaan
luulot eivät riitä kartoittamaan elämää oikein ja tyhjentävästi.
Yhdenkään ihmisen näkökyky ei riitä näkemään sekä hienovaraista
pikkutarkkuutta että laajempien kokonaisuuksien yhteiskudelmaa,
joka kunkin elämään vaikuttaa.

Eikö olekin vapauttavaa? Kenenkään ihmisen ei edes tarvitse kyetä
mittaamaan ja hallitsemaan kaikkea.