Nukkusin huonosti. Sitten menin ja kirjoitin tämmöttis. Tai en mennyt mihinkään, vaan kylkiasennossa näpyttelin tekstiviestiluonnoksiin. Näin siis ajatukset piirtyi, kun isän rakkautta tuumailin:

Täydellinen isän rakkaus rakastaa lapsiaan pyyteettä. Pyyteetön rakkaus on vapaa näkemään lapsensa yksilöinä. Se osaa kutsua esiin jokaisesta lapsesta tämän erityispiirteet jättämättä ketään heitteille.

Ihmisen kyky rakastaa on vajavainen. Rakastaminen voi jäädä kiinni menetelmään, jonka itse on kokenut turvallisena ja tuttuna. Keskeneräinen rakkaus saattaa unohtua katsomaan yksilöitä muotin läpi, jonka ulkopuolelle voivat jäädä persoonallisuuden hienot erityispiirteet. Joskus sinne voivat jäädä lahjat, kehittymättömät käsitykset turvallisuudesta, lepo ja luottamus.

Isän rakkauden tarkoitus on pysähtyä katsomaan silmiin ja tavoittaa juuri se osa sisimmästä, jonka pieni peloissaan on halunnut kätkeä. Isän rakkaus puhuu luottamusta, voimaa ja rohkaisua. Isän rakkaus sanoo: voit kertoa minulle kaiken, käärin sinut rakkauteen ja tuen sinua. Saat mennä ja palata, etsiä ja kompastua, sulkea korvasi ja kääntyä puoleeni. Olen aina sinua varten. Minä rakastan sinua iankaikkisella rakkaudella. Niinäkin hetkinä, jolloin maailman pahuus valehtelee jotain muuta, minä olen sinun puolellasi. On hetkiä, jolloin joudut odottamaan, et näe eteenpäin, mutta minä en sinua hylkää enkä sinua jätä. Saat luottaa että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi minun kanssani.

Isän rakkaus vakuuttaa: Tässä minä olen, sinun kanssasi. Minun läsnäoloni rakkaus suojelee sinun sisintäsi kaikenlaisten tilanteiden keskellä. Saat ammentaa elävästä rauhani virrasta.

Sitten nukkusin taas.

Kävinpä kommentoimaan peloista toisaalla ja ajattelin joitain yrittää tännekin tavata. Varmastikin yli vuosi on aikaa Turun Tuomasmessusta, jossa Exit oli mukana. Ehtoollisen alkaessa alkoivat soittaa upeaa laulua ”Pyhän kosketus” :

Riisu kengät /maa jolla seisot on Herran/ Pyhää ja puhdasta maata

Jumalan kohtaaminen on pyhää maata. Jokainen ihminen on ainutlaatuisen kallisarvoinen ja jokaisen jumalasuhde on pyhää aluetta, jonka Jeesus on lunastanut. Kuitenkin ihminen voi olla taipuvainen pitämään oman sisimpänsä Jeesukselle lunastettua aluetta halpana. Ja joskus taipuvainen marssimaan savisaappain toisten tontille, ehkä ymmärtämättömyyttään, ehkä vahingossa tai joskus ihan itsekkäistä motiiveista.

Joskus rajaton rikkoo rajan/ silloin Pyhä koskettaa.

Miten me voisimmekaan osata elää siten, ettei koskaan tulisi ketään satutettua, astuttua toisten rajojen yli. Mahdotonta. Joidenkin osalle näitä rajaloukkauksia tulee kohtuuttomasti. Ihminen rajattomuudessaan tärvelee rumasti toisten rajoja.  Kuitenkin Jumalan mahdollisuus auttaa rikkimenneitä sisimmän osa-alueita on kaikista tyhjiltä näyttävistä toiveista huolimatta ihmeellinen. Pyhä koskettaa aina kun Häntä pyytää paikalle. Tuntui miltä tuntui, Pyhä koskettaa ja tekee kaunista työtään Jumalan antamilla välineillä, Jeesuksen luonteen mukaisesti. Jos tuntuu, että toivo on mennyt eikä uskalla ottaa edes pientä askelta kohti luottamusta, kannattaa silti pyytää uutta alkua. Pyhä koskettaa, kannattelee ja tukee eteenpäin.

Tuolloin Tuomasmessussa taas puhkesi kyyneleet. Parku tuli ja syystä. Vaikken ihan edes ymmärtänyt mitä itkin, itkin myös sitä, että sain kokonaisvaltaisesti kokea Jumalan näkevän minut, tietävän missä kuljen ja mikä on minulle tärkeää. Kuulosti ehkä itsekkäältä, mutta uskon että Jumala haluaa olla henkilökohtainen, kunnioittava ja osoittaa ainutlaatuista mielenkiintoa jokaista ainutlaatuista ihmistä kohtaan. Ihminen, joka on saanut pelkoihinsa turvaa, hylkäämisen tuskaansa oikeaa lohtua ja epäoikeudenmukaisuuksien keskelle varmuutta, että Jumala sittenkin näkee, on ihminen joka saa kasvaa itselleen tarkoitettuihin tehtäviin.

Hän joka jokaisen sydämen tuntee, eikä hylkää ketään, haluaa että kurottaudumme elämän paineissa toistemme avuksi. Ei pelotellen ja mestaroiden, vaan toistemme pyhää maata kunnioittaen.

”Mitä tämä on?” kysyivät israelilaiset erämaassa, kun Jumala antoi sataa heille ruokaa taivaasta erämaataipaleelle. Tuntuu välillä, että oma uskonelämä on yhtä kyselyikää. Mitä tämä on? Miksi tuo tekee noin? Miksi herätys viipyy? Vai onko nykyään enää tapana kysellä tuota edellistä?

Jossain vaiheessa muistan tilaisuuksia täynnänsä vahvoja herätysodotushuutoja. Raamatun ’maranatha’-lausetta kaikui joka puolella säännöllisesti. ”Tule Herramme” (näin ainakin muistan maranathan selityksen). Onko odotus väljähtänyt? Onko lannistuminen sammuttanut janon? Mitä meiltä puuttuu? Olemmeko hukanneet avaimen? Nämä eivät ole retorisia kysymyksiä, vaan vilpitöntä pohdintaa.

Välillä mietin, voiko kristillisistä asioista puhua turhautuneesti, vihaisesti, jopa syyllistä etsien. Viimeistä ei ainakaan. Koska silloin on jo niin lähellä omavoimaista jumaluusharhaa ja tuomionhalua, että saastuttaa omankin ajattelunsa. Mutta inhimillistä on, että mikään motiivi ei ole kokonaan pyyteetön. Mikään ihmisestä lähtevä virta ei voi olla täydellisen kirkkaan puhdas. Mutta mitä enemmän Jumala saa seuloa sydäntämme, sitä enemmän meistä lähtevät virrat ovat Hänen eläviä virtojaan. Mitä rehellisemin pysähdymme peilin eteen, sitä kirkkaammin saamme katsoa eteenpäin.

Hmm, huomaan oivaltaneeni jotain. Mutta hengellisten totuuksien oivaltaminen jää lopulta tyhjäksi kolinaksi, jolleivat sanat tule todellisesti eläväksi, muuta jotain omassa elämässä. Hengellinen havahtuminen jää puolitiehen, jos oman elämän matot kumpuilevat alle lakaistuja virheitä. En tarkoita, että kokoajan, kaikissa kanssakäymisissä tulisi olla tilittämässä virheitään. Mutta ettei omalta sydämeltään kätkisi.. Ja uskaltaisi aina Jeesukselle sanoa kun on tullut töpeksittyä. Jollei Jeesukselle uskalla, niin kenelle sitten? Hän on täynnä armoa ja totuutta. Maailman suloisin armo on Jeesuksessa.

Ken on joskus nähnyt kuvan taidemaalari William Holman Huntin läpimurtoteoksesta Light of the World  , on ehkä myös kuullut kysymyksen, mitä kuvasta puuttuu? No kahvahan se. Ei näy oven ulkopuolella. Oven peittona on myös rikkaruohokuoro, joka puhuu käyttämättömästä reitistä. Oven saa auki vain sisäpuolelta. Sinä, minä, se ystävä, sukulainen, työkaveri, satunnainen ohikulkija… Kukaan meistä ei voi vastaanottaa Jeesuksen läsnäoloa siten, että joku muu tönäisee oven auki. Jeesus ei riko eikä pakota, mutta hän kolkuttaa.

”Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” Ilm. 3:20. Isä, Poika ja Pyhä Henki, koko paketti, yhdessä suuresta rakkaudesta, vilpittömästi kiinnostuneena, astuu ovesta sisään ja aterioi, ravitsee, auttaa, suojelee, haluaa varjella sielun iankaikkiseen elämään.

Istuin hiljattain tilaisuudessa, jossa tästä maalauksesta muistutettiin. Painoin pääni ja rukoilin mukana, kun edestä johdettiin rukousta, miten voi rukoilla ja pyytää Jeesusta elämäänsä. Näin sisimmässäni, miten oven takana oli synkkyyttä ja järjestäytymättömyyttä. Ensimmäisen kerran rukoilin Jeesusta elämääni 13-vuotiaana. Ihan teini en enää ole, vuosikymmeniä on vierähtänyt. Mutta näinpä vaan sain huomata, että ihan helppoa on tarpoa eteenpäin elämäntiellä ja olla päästämättä Jeesusta niihin huoneisiin, joissa hänen apuaan todella tarvitaan. Tai tarkemmin, helppoa on sanoa ’ihan helppoa’, mutta ihan helpolla ei elämän ryteiköt päästä.

Rukouksena kuitenkin on taas: ”Lisää kolkutuksia, lisää kohtaamisia, eteenpäinmenoa, Jeesuksen kauniin kirkkaan todellisuuden lisääntymistä ja eteenpäinmenoa.” Vaikka olosuhteet olisi miten raskaat tahansa, hän haluaa olla se paras puutarhuri, joka siistii oven ulkopuolen ja paras puuseppä, joka korjaa sisimmän rikkinäisyydet. Ihmeellinen Jeesus.

Asiat eivät synny ilman juurta, alkulähdettä. Miksi niin usein kuitenkin ihminen on taipuvainen näkemään pinnallisemman todellisuuden, vallitsevan tilanteen siten kuin se helpommim uskottavana esiintyy? Syyt ja seuraukset jäävät vähemmälle huomiolle.

”Joka menee naimisiin ajan hengen kanssa, jää usein leskeksi” Suunnilleen näin luki kerran teepussin narun toisessa päässä. Hyvin taipuvainen olen allekirjoittamaan tuon ajatuksen. Tunnetilat, mieltymykset, totutut turvalliset kaavat ohjaavat mille johtopäätöksille oman vakaumuksensa asettaa.

Monesti ihminen on itseltään kätköksissä. Motiiveja, ajattelun ja mielipiteiden syntymekanismien kulkureittejä on monimutkaista jäljittää. Joidenkin ajatuskulkujen reitit voivat ajoittain kulkea niin vahvojen tunnemekanismien kätkeminä tai siivittäminä, ettei niihin pääse maltillisella ajattelulla käsiksi.

Mihin sitä malttia sitten tarvittaisiin? Muunmuassa siihen ettei olisi helpolla vietävissä yleisen mielipiteen mukaan etenkin silloin kun se sotii ihmisyyttä vastaan.

Ihmiset liittyvät toisiinsa ehkä eniten tunne- ja hyötysyistä. Ollaan ystäviä niiden kanssa, jotka lisäävät hyvää mieltä ja oloa. Ja valitaan niitä, joiden kanssa vastapalvelusten vaihtotalous toimii hyvin. Elämä helpottuu ja on turvallisempaa. Ehkä tämä kuvio toimii myös mielipiteiden ja näkemysten valikoitumisen moottorina. Monet käsitykset syntyvät intuitiivisesti ilman motivaation tiedostamista ja ajatuksenkulun jäljittelyä. Syystäkin. Arkielämä ja päätösten teko olisi hankalaa, jos jokainen motiivi pitäisi tietoisesti seuloa ennen ratkaisua. Mutta mitä isommista asioista on kyse, sitä tärkeämpää olisi olla jollain lailla kärryillä, mihin omaa ajatusmaailmaansa ja mielipiteidensä pohjaverkkoa nojaa. Ettei olisi yleisen mielipiteen vietävissä silloin kun se ei ole turvallista, kestävää ja oikeudenmukaista.

…sillä että Jeesuksen sanoilla on merkitystä? Ikiaikojen Jumalan Sana, ihan tavallisen ihmisen kamppailuja kamppailleen nasaretilaisen elävä sana, meidän keskellämme eläneen Jeesuksen sana. ”Rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Meidän yhteytemme tulisi olla kuva Jumalasta, yksi todistus siitä että Hän on totta. Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. ”Evidence of things not seen”, sanoi joku englanniksi. Evidence – todistusaineisto.

Miten me Jumalan lapset ollaan pärjätty? Tässä todistuaineistona olemisessa? Onko ykkösarvoissa sanankäyttö, joka ei loukkaisi, provosoisi, esittäisi väärää tai vääristelevää totuutta? Kun tuo viimeksimainittukin voi olla niin helppoa, salakavalasti toimivaa. Mitä pätevämpi sanankäyttäjä, sitä helpompaa saada muita puolelleen. Epäluuloja nousee valloilleen ja sittenpähän taas on poteroituneita joukkoja, joiden ykkösmotiivi on olla oikeassa. Inhimillinen peruskiusaus. Kuka nyt ei haluaisi olla uskottava. Mutta kun ei ole kyse pelkästään meistä, minusta, tulinko minä loukatuksi, sanoiko joku pahasti. Annas olla kun heitän takaisin, mitä ovelammin, sitä osuvammin…

En tässä kuitenkaan edes yritä olla sitä mieltä, että kaikki pitäisi niellä ajattelematta. Sehän olisi kuin pyöräilisi hyttysparvessa suu auki. Kuka sellaista oikeasti haluaa? Täytyy saada pohtia, tutkia ja miettiä. Jeesus asuu henkensä kautta sisäisesti meissä – ja meidän keskellämme. Hänen viisautensa on ulottuvilla. Voimme pyytää, etsiä ja kysyä. Jeesus haluaa auttaa, hän haluaa ohjata meitä turvallista ja siunaavaa tietä. Tietä joka kunnioittaa moninaisuutta ja yhteyden voimaa. Näin minä uskon – vaikken aina itsekään osaa elää sen mukaan, koska olen ihminen ja kovapäisyyteen taipuvainen. Mutta Jeesus haluaa silti auttaa. Ei ihminen uskollisuudellaan, uskonnollisuudellaan ja omilla hyvillä suorituksillaan ole ennenkään ilman häntä pärjännyt.

Himos Areenan sisällä on pimeää. Dokumentti Nefarious alkaa piirtää kuvaa todellisuudesta, jonka pimeys on käsinkosketeltava. Lapsia, nuoria naisia, väkivaltaa, mielen ja ruumiin murtamista. Katson jonkin aikaa kyynelten virratessa. Kuvottaakin. Odotan että filmi etenee hieman rauhallisempaan vaiheeseen ja käyn ulos aurinkoon hetkeksi. Helpottaa.

Ja sitten on taas päästävä näkemään lisää. Ihmiset istuvat hiljaa. Ei rapise karkkipussit. Toisenlainen elokuva, vainnettujen ääni puhuu meidän keskellemme: ”Rukoilen Jumalaa joka päivä, että pääsisin pois täältä.” Joku on joskus karannut ja saatu kiinni. Järjestäytyneen mafian kosto on raaka.

Länsimaissa prostituoituna toiminut nainen kertoo, miten hän lapsena joutui toistuvasti oman perheen sisällä hyväksikäytön kohteeksi. Neljäntoista ikäisenä joku tarjosi hänelle rahaa. Tyttö oli ollut ihmeissään: ”Miten joku voi maksaa siitä, mikä aiemmin on otettu väkisin.” Murrettu mieli ei osaa kuin jatkaa oman elämänsä murtamista.

Aina joku ihmiskaupan ja seksiteollisuuden uhreista saadaa pelastettua ja heitä yritetään auttaa terapialla, uuden identiteetin rakentamisessa, Jumalan hyvyyden eheyttävän voiman kohtaamiseen. Joissakin syntyy voima auttaa toisia. On ihmeellistä katsoa näiden pelastuneiden kasvoissa toivoa, päättäväisyyttä ja iloa hyvyydestä. Se antaa voimaa. Ilman toivoa ei voi rukoilla. Siksikin olen pyytänyt viime aikoina, että Isä antaa toivon.

Astun vielä toisen kerran ulos kesken dokumentin Areenan edessä olevalle terassille. Yhtäkkiä silmänurkassa kiemurtelee. Punaisen seinän vierustalla kovaa betonia pitkin matelee kyy. Anteeksi kovasti kaikki kaikenlaisia eläimiä rakastavat, mutta inho ja adrenaliini nousevat – äkkiä joku saatava hätiin. Kolme miestä sen piirittävät ja hoitelevat. Olen helpottunut. Alueella on satoja lapsia, useita lemmikkejä, tuhansia ihmisiä kaikenkaikkiaan. Myrkkykäärme kyllä tuplasi järkytyksen. Mistä ihmeestä sekin keksi lähteä luonnollisen ympäristönsä ulkopuolelle.

Palaan katsomaan dokumentin loppuun. Ilman Jumalaa en olisi kestänyt katsoa näiden ihmisten todellisuutta, joille se on pimeys, josta he eivät pääse pois ilman ihmettä, ilman ulkopuolisten havahtumista, rohkeutta, oveluutta. En osaa rukoilla kuin Jumalan käsittämätöntä lohtua näille uhreille ja lisää niitä, jotka Jumala varustaa ja lähettää avun kanaviksi. Pahuus, valhe ja kuoleman uhka ovat sielunvihollisen muureja, jotka eräänä päivänä murtuvat. Rukoilevia sydämiä, liikkeelle lähtevää tiedostamista, toivoa, toimintaa, viestikapulan kuljettamista.

ja ehkäpä Jumalassa myös. Olen moneen kertaan kierrellyt, mutta taas pysähtynyt toteamaan, että ohittamattominta Jumala-suhteen rikastumisessa on löytää Hänet lohduttajana. Rikastumisella ajattelen tässä hengellisen maaperän runsautta, joka kuvaa sisäistä elämää esiin tulevien hyvien asioiden pohjana.

On tuskallista yrittää kasvattaa itsestään hedelmällisiä hengellisiä hyveitä, jos maaperä on täynnänsä kivuliaita kiviä, kovettunutta muokkaamatonta maata, kuolleita unelmia ja rehottavaa rikkaruohoa.

Alkukesän siivousprojektissa löysin opetussarjan kyynelten parantavasta voimasta. Nyt kun olen sitä kuunnellut vuosien tauon jälkeen, olen taas saanut kohdata Jumalaa uudella syvyydellä. Ei ole kyse suorituksesta, jolla saa uuden tason, jotta peli etenee jouheammin, vaan jostain yksinkertaisen nerokkaasta. Jumala vain haluaa olla hyvä minua kohtaan. Jumala rakastaa pientä ihmistä.

Häntä kiinnostaa minun rehellisyyteni, luottamukseni, avoimuuteni. Hän ei vaadi nähdä suorituksia, joilla perustelen kelvollisuuteni. Toki hän iloitsee, jos minäkin iloitsen jostain saavutuksesta, mutta ennenkaikkea hän haluaa minun ymmärtävän, että häntä kiinnostaa kyyneleeni, kipuni, ajatukseni.

Jumala toivoo, että luotan hänen rakkauteensa niin paljon, että uskallan olla rehellinen ja annan hänen lohduttaa. Hän haluaa opettaa erottamaan hedelmällisen surun tukahduttavasta. Jumalassa on lohdutus. Kyllä kyyneleet tekevät hyvää, itkeminen on sallittua (kunhan ei mahdottomasti niistä kaverin olkapäähän). Heikkoudessa on voimaa, heikkouden piilottelu vahvistaa kovuutta. Jumala on ihmeellisen pitkämielinen ja uskollinen. Hän kääntyy puoleemme ja kuulee kaipuumme, olkoon elämä ajautunut kuinka kivikkoiseen erämaahan tahansa. Hän luo uutta.

Deäthäte oun tuu kuriuu tuu therismuu hotos ekbalä ergatas eis ton therismon autuu… Ihan hepreaa? No, kreikkaa pikemminkin. Vaan olkoonpa mitä kieltä tai kielipuolta tahansa, tyhjäksi ja ontoksi jää, jos tekstissä mainittu ’elon Herra’ ei ole sanojen takana.

Jeesushan siinä puhuu: ”Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työmiehiä elonkorjuuseen.” Matteuksen 9:38. Jokunen jae taaksepäin kerrotaan, miten Jeesus vaelsi seudun kaupungit, kylät, opetti heidän synagogissaan, paransi kaikkinaisia tauteja ja raihnautta. Nähdessään kansajoukot hänet valtasi sääli. Alkukielen omituiselta näyttävä verbi kuvaa tilannetta kokonaisvaltaisena myötätunnon kokemisena, ’sisuksia myöten’. Sellainen on meidän Jeesuksemme, näkee pienen ja unohdetun, myötätuntoa tarvitsevan.

Jeesuksen neuvo oli: ”Lisää väkeä työhön! Rukoilkaa enemmän työmiehiä!” Olen aina ollut taipuvainen kuulemaan tuonkin kehotuksena hankkimaan lisää suorittajia, metodien laatijia ja noudattajia, samaan malliin ruttaajia, joskus jopa piiskureita. No tokihan on ajattelussa korjattavaa, jos näin elämää tulkitsee. Jeesuksen tausta-ajatus on myötätunnossa, kun hän paimenen sydämellään näkee kansanjoukot nääntyneinä lampaina vailla suojaa.

Useasti on ihminen taipuvainen ajattelemaan, että enhän minä nyt, ei ole erityisosaamista eikä luontaisia kykyjä. Vaan eipä ihminen Taivaan valtakunnan alueella kestävää hyvää saakaan aikaan ilman Pyhän Hengen apua. Tehtävänjakoon sisältyy lupaus varustaa.   Hän haluaa olla meidän auttajamme, puolustajamme, vahvistajamme. Minäkin tällaisia kirjoittelen, vaikka kaikki nytkin sanottu on ajatusten tasolla ymmärrettyä hengellisyyttä vailla sydäntä, jollei Pyhä Henki tee asioita eläväksi, kirkasta Jeesuksen ihmeellistä taivaallista ystävyyttä ja myötätuntoa.

Jeesus lupasi ennen taivaaseen astumistaan lähettää meille Pyhän Hengen. Koskapa hän olisi tyhjää sanaa sanonut. Ei yhtään tee heikkoa väittää, että Jeesus elää tänä päivänä, rukoilee Isän oikealla puolella. Nykyään on ilahduttavissa määrin myös tieteellistä todistetta Jeesuksen ylösnousemuksesta. Siksikin hänen 2000 vuotta sitten täällä maan päällä lausutut sanat ovat painoarvoltaan ikuisia. Ikuinen Jeesus meidän puolellamme. Ajatella, ihmeellinen ystävä.

Jokainen voi aloittaa pienestä ja vaikka pysyä omalla pienellä paikallaan, jos niikseen tulee. Veljeni totesi kerran: ”Kaiken loppu ei ole minkään alku, siksi uudestaan ja uudestaan – aloita.” Ei meiltä vaadita erityistä superuutta, vain alttiutta, nojaamista kaikessa Jumalaan, paljon armon etsimistä, virheestä toiseen armon näkemistä. Pyhän Hengen apua, sitä tarvitaan.

Yksi niitä siunattuja hetkiä. Päässä alkaa soida hengellistä musiikkia. Nyt Pekka Simojoen jostain laulusta ”kuuntelin sinun tarinaasi”. Vain nämä kolme sanaa muistan. Ja mieleen nousee kysymyksiä ja odotusta. Kuinka monta kuuntelematonta tarinaa tämä kansa kätkeekään sydämelleen. Tarinoita, jotka ovat odottaneet ihmistä, joka istuisi alas kysyen: mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ihmistä joka jaksaisi tulla vielä toisen, kolmannen ja useammankin kerran, jos tarina on kääriytynyt yksinäisyyteensä niin tiukkaan, että avaaminen on vaikeaa.

Kuulin muutama päivä sitten miehestä, joka oli muuttanut uuteen kaupunkiin. Tämä tapahtui USAssa, muttei ole silti  taas-yksi-virheetön – menestystarina. Mies nimeltä Dezi Baker asettui kaupunkiin nimeltä Globe (Arizona). Kaksi vuotta hän kulki rukoillen ympäri kaupunkia, kunnes ’kuuli kaupungin sydämen äänen’ rukouksessa. Ehkä hän kuuli jotain myös niiden kaivosmiesten äänestä, jotka olivat olleet pimeässä maan alla niin kauan, että olivat lakanneet kaipaamasta vihreyttä. Mr Bakerille avautui mahdollisuus perustaa kahvila kaupungin keskustaan, kaupungintaloa vastapäätä. Jonkin ajan kuluessa kaupungintalolta tuli lady kädessään nivaska papereita ja pyysi Mr Bakeria asettumaan ehdokkaaksi kaupungin valtuustoon. Kahvila oli saavuttanut suosioita. Ihmiset sanoivat rakastavansa sen ilmapiiriä. Niinpä myös Mr Baker tuli valituksi.

Koko Globiin asettumisensa ajan Dezi Baker oli toiminut kykynsä mukaan ihmisten hyväksi. Hän kykeni mm. vaikuttamaan, että kaivoskaupungin harmauden keskelle alettiin istuttaa virheyttä, puistoja, kauneutta. Hän ei kuitenkaan ollut sanonut olevansa kristitty, ei vain ollut kokenut, että se siinä vaiheessa olisi tarpeellista. Kunnes erään kerran intiaaninainen pysäytti hänet kadulla: ”I know you, you are a great man of God!” Rukoillessaan naisen puolesta Mr Baker vallan unohti ympäristönsä, tempautui rukoukseen niin ettei edes muistanut mitä oli sanonut. Lopetettuaan hänen ympärillään olevat valtaapitävät miehet ja naiset seisoivat suu hämmästyksestä auki. Dezi Baker sanoi, että tuosta hetkestä kaupungin kristillisyyteen alkoi nousta aivan uutta eloa ja virtaa.

Aloin hiljan lukea Dezi Bakerin ystävän Neil Colen kirjoittamaa kirjaa ’Orgaaninen seurakunta’. Esipuheessa Tri Sweet kirjoittaa: ”Pidän Neil Colen ilmaisusta: ’Jos haluat voittaa tämän maailman Kristukselle, sinun on istuttava tupakoivien puolella.’  Jos seurakunta ei ole valmis likaamaan käsiään (tai keuhkojaan), sitä ei kuuntele kukaan.” Odotan innolla mitä muita havahdutuksia kirja tarjoaa. Itse entisenä tupakoitsijana tätänykyä mielellään hipsin kauemmaksi. Jospa ensi kerralla sietäisin paremmin. 

Neil Colea ja Dezi Bakeriä kuunnellessa siunaavaa oli myös, kun nämä perheelliset miehet kertoivat, miten jokaista kahta onnistunutta tarinaa kohden on heidän elämässään ollut kymmenen epäonnistunutta. Taas sai huoahtaa syvään. Kukaan meistä ei vaella virheettömässä sankaruudessa. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Joskus sattuu erityisen pahasti. En itse lukisi sitä siunauksen puutteeksi. Elämä vain on sellaista. Jumala on puolellamme. Jokainen särö, joka annetaan hänen läpivalaisuunsa, voi olla aukko, josta virtaa valoa ja elämää.

Jäin vielä miettimään pimeässä työskenteleviä kaivosmiehiä… Kuinka paljon meidän maassamme on hengellisesti pimeydessä eläviä ihmisiä, jotka eivät enää kaipaa vihreää, uuttaa kasvua, elämää isolla E.llä. Kuinka voi janota Jumalan läsnäoloa, jollei enää osaa juoda – tai ei ole aluperinkään päässyt  ’katsomaan ja maistamaan kuinka Herra on hyvä’ (PS 34:9) 

Kuinka moni kuunneltu kertomus, aito kohtaaminen ja lyhyempikin vierelläkulkeminen voisi olla uuden kasvun alku, joka tuottaa hedelmää. Jos kehtaisin väittää, niin sanoisin, että yksi meidän älyllisen kristillisen kaavamme kompastuskiviä on, ettemme oikein luota Pyhä Hengen meissä olevan riittävä neuvonantaja kohtaamaan kaikenlaisia asioita. Jokin ulkoinen käytös, tai kuunneltu juoru voi säikäyttää niin, että ajatellaan ihmisen pääsevän eteenpäin vain erityiskoulutetun ammattiavun kautta.

Älkää käsittäkö väärin. En yhtään aliarvioi koulutettua ammattiapua. Arvostan ja kunnioitan kyllä. Mutta haluan vain kysyä kuinka moni ihminen on sysätty etäämmälle uskovien yhteydestä, koska on puuttunut halu ja perustietous ihmisten yleisimmistä kipupisteistä. On ollut helpompaa osoittaa reittiä jonnekin, minne tahansa avun piiriin, jossa ihminen ei ehkä enää ole hengellisen ravinnon äärellä. Anteeksi, kova sana. Ei ole tarkoitus esittää moitteita. Toivoisin vain, että me havahtuisimme ajattelemaan. Itse en ole yhtään valmiimpi tai parempi tälläkään osa-alueella. Halusin vain muistuttaa. Ettemme kavahtaisi toisiamme. Että vierelläkulkemisemme voisi olla myös vapaa paineista ’saada toinen ehjäksi’ omilla mittareillamme. Pyytäisimme vain jatkuvasti Pyhä Hengen apua, jotta uusi elämä kasvaisi ajallaan.

Nyt luulen muistavani kolme sanaa lisää alun Simojoen laulusta ”Jeesus puolellamme on…” Osuinkohan samaan lauluun? Ehkä kuulen ajallaan. Jeesus on joka tapauksessa puolellamme. Paljon intensiivisemmin kuin uskommekaan.